maanantai 12. joulukuuta 2016

J.K. Rowling - Kirottu lapsi

SISÄLTÄÄ PIENIÄ SPOILEREITA 

En jotenkin osannut innostua, kun kuulin, että Pottereita on tulossa lisää. Lasketaanko tätä edes Potteriksi? Kai? Mummi oli ostanut tämän uuden itselleen ja antoi sen minulle, kun oli itse lukenut sen. Eräs ilta sitten menin sänkyyn kirjan kanssa aikomuksenani lukea parikymmentä sivua, mutta hotkaisinkin sitten koko kirjan kerralla. Näytelmä toki on helpompi ja nopeampi lukea, kuin romaani, mutta kyllä tässä kerralla hotkaisussa vaikutti todella paljon se, että vaikka kirjallisuuden laji oli totutusta poikkeava, oli Rowling onnistunut silti kirjoittamaan teoksen, joka vei mukanaan. 

 Pelotti aluksi, että osaanko enää lukea näytelmää, koska olen viimeksi lukenut lukiossa jotain Minna Canthia ja muistelisin että sen jälkeen myös tältä 100 kirjan listalta jonkun näytelmän, mutta en muistanut oliko se helppoa vai vaikeaa. Siihen onneksi tottui nopeasti. Vaikka kirja oli helppolukuinen ja vei mukanaan, en siltikään pitänyt siitä kauheasti. Mun on myös äärimmäisen vaikea kirjoittaa tästä spoilaamatta tai aiheuttamatta kauheita ennakkoasenteita, joten jos olet aikeissa lukea tämän ja haluat nauttia, niin älä lue tätä tekstiä pidemmälle. Yritän olla spoilaamatta, mutta tuskin onnistun siinä kauhean hyvin. 

Kirjassa seikkailee siis alkuperäisistä Pottereista tuttujen hahmojen lapset, eli Harryn ja Ginnyn, Hermionen ja Ronin sekä Malfoyn lapset. Toki heidän vanhempansa ovat tarinassa mukana. Suuren taistelun jälkeen velhomaailma on ollut jo vuosia rauhallinen ja pelko Voldemortista on väistynyt. Kunnes sitten löytyykin ennustus siitä, että Voldemort on palaamassa. 

Se mitä kirjassa sitten tapahtuu, teki mielestäni kaikki seitsemän Potter-kirjaa tyhjiksi. Näytelmän juonen perusteella voi ajatella, että oikeasti Pottereita ei edes koskaan tapahtunut. Se on paskaa. En tykkää. Jäin kaipaamaan Rowlingin taidokkaita tapahtumien ja ympäristöjen kuvausta. Hahmot olivat aika pintapuolisia, toki varmasti näytelmänä ne saavat sitten syvyyttä näyttelijöiden toimesta, mutta näin lukemisena ei toiminut kauhean hyvin. 

Jos pitää Pottereista kovasti, en suosittele tämän näytelmän lukemista. Jos sitä voisi päästä jossain katsomaan niin sitten ehkä, mutta sitä kai säädellään aika tarkkaan, että ketkä saa esittää näytelmää ja missä. Musitan kyllä, että silloin kuin olen saanut aina Potterit loppuun, on mielessäni ollut kysymys, että mitä sitten tapahtuu. Mutta se oli kysymys, johon en olisi halunnut tällaista vastausta. 

Mutta. Kun sain kirjan luettua loppuun, minulla oli ihan järjetön euforia päällä. Ja se johtui siitä, että Rowling tosiaan kiskaisee mukaansa. Kuulostanko liian ristiriitaiselta? No, joka tapauksessa hyvin hyvin hyvin hämmentävä lukukokemus oli tämä. Oletteko te lukeneet, mitä piditte? 

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

LU: Gary Lachman - Tajunnan alkemistit

Nyt vihdoin muistan, miksi rakastan lukemista. Toivottavasti tämä kipinä on herännyt roihahtaakseen.

Kaverin hehkuttamana hain tämän teoksen kirjastosta ja alusta asti pidin siitä, miten Lachman esittelee rennosti ja omin sanoin 60-luvun taikajuttuja ja -settejä. Tajunnan alkemistit kertoo siis 60-luvusta ja siitä, miten okkultismi, taikuus, magia ja hippiliikkeet ovat syntyneet ja/tai vaikuttaneet silloin populäärikulttuuriin. Kirjassa puhutaan niin lsd:n kuin satanismin ja skientologian synnystä ja siinä ohessa sitten sivutaan monen ison nimen, kuten Beatlejen elämää.

Sanoin jonkun listan kirjan kohdalla, että on jännä miten siinä kirjassa mainittiin monta listan kirjaa ja miten kaikki nivoutuu yhteen. Tämä kirja nitoo yhteen enemmän asioita, kuin mitä itse olisin ikinä, millään kirjatankkauksella pystynyt nitomaan. Tämän kirjan ansiosta en malta odottaa, että pääsen käsiksi Hessen ja Tolkienin tuotantoon ja toivottavasti löydän niistä jotain maagista.

Lachman on kirjoittanut kirjan vähän niinkuin hän kertoisi juttuja kaverilleen. Se johtaa siihen, että toisinaan kirjaa lukiessa huomaa, että ei enää yhtään muista, että miksi nyt puhutaan tästä henkilöstä ja miten tämä liittyi tuossa luvun alussa mainittuun jäbään. Mutta kerrontatyylissä on hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kuten kaverin kertoessa mehevää juttua, ei kirjaakaan halua jättää kesken. En ole ennen tätä ainakaan muistaakseni lukenut kauhean monta populäärikulttuurin syväluotaavaa kirjaa, mutta en osaisi kuvitellakaan tätä kirjoitettavan muuten, kuin miten Lachman on kirjoittanut. Toki kirjoitustyyli tuo ajoittain, varsinkin hulluimpien tarinoiden kohdalla mieleen, että haluaisinpa tietää tämänkin lähteen. Teoksen lopusta löytyykin kattava lähdeluettelo.

Vaikka kirja on jotenkin tavallaan melko masentava, synkistelevä ja paikoin raakakin, jäi minulle kuitenkin tästä hyvä mieli. En ole pitkään aikaan nauttinut lukemisesta, niinkuin nautin siitä nyt. Erityisesti nautin Anton Laveyn ja näiden 100 kirjaa -listalla olevien kirjailijoiden seikkailuista. Lähipiiri on myös kuullut minun sanovan sanan "kärpässienikultti" useammin kuin olen heitä tervehtinyt. Jo pelkästään kärpässienikultti on syy lukea tämä kirja.

Minulla oli lainassa toinen painos, jonka lopussa on suomentajan Ike Vilin lyhyt katsaus Suomen okkultismiin ja mm. Pentti Linkola ja Pekka Siitoin mainitaan. Se oli äärimmäisen hyvä lisäys ja sopi kirjan tyyliin. Suomentajalle pitää muutenkin antaa pisteet kotiin, koska hän oli lisännyt monta hyvää ja selventävää huomautusta sitä vaativiin kohtiin.

torstai 25. elokuuta 2016

Hannu Rajaniemi - Kvanttivaras

Ei ei, ei olla lopettamassa blogia, vaikka postausväli on nykyään järkyttävä.

Päätin tuossa viime viikonloppuna (tämän tekstin aloittamisesta on nyt pari viikkoa niin ei ole enää viime vkl kyse) kaiken sosiaalisoimisen ja töiden väliin vetää lukubreikin ja kiskaisinkin sitten kunnon eskapismiannokset naamaan tämän kirjan avulla. Oli tehokasta, näin niin trippisiä unia, että aamulla meni hetki, että tajusi millä planeetalla sitä ollaankaan.

Hannu Rajaniemi ei ollut minulle ennen tämän kirjan aloittamista mitenkään tuttu nimi. Aloin joissain kohtaa lukemista googlettelemaan kyseisestä herrasta, koska minua häiritsi, että miksi suomalaisen kirjailijan kirja tuntuu siltä, niinkuin se olisi käännetty. Ja niin sitten selvisikin, että Rajaniemi kirjoittaa englanniksi. Hän asuu joko Skotlannissa tai San Fransiscossa (eri lähteet kertovat eri juttuja) ja on arvostettu tieteilijäjäbä, joka ilmeisesti tajuaa tosi paljon matikasta ja fysiikasta.

Kirja kertoo varkaasta, joka on vankilassa. Alussa sitten muija nimeltään Mieli pelastaa varkaan vankilasta ja aikoo käyttää häntä suunnitelmassaan apuna. Siitä alkaakin seikkailu pitkin Marsia ja ties mitä planeettoja.

Tämä lukukokemus oli aika haastava. Varmasti osin siksi, että on ollut vähän vähemmällä tämä lukeminen viime aikoina ja myös siksi, että mitään termejä ei selitetty kauheammin auki. Ne avautuivat siinä sitten lukiessa, kun palaset vähän niinkuin loksahtelivat paikoilleen. Toisaalta se oli tosi hyvä juttu, tulipahan ainakin heittäydyttyä messiin kunnolla, ei kerennyt juurikaan miettimään oikean maailman ongelmia silloin. Toisaalta se olisi voinut aiheuttaa sen, että kirja olisi lentänyt nurkkaan keskittymisongelmien takia.

Vaikka kirja vaatiikin hieman normaalia enemmän panostamista, suosittelen sitä kaikille scififriikeille. Kirjassa esiintyvä gevulot-systeemi antoi paljon ajattelemisen aihetta. Entä jos meilläkin olisi mahdollisuus päättää, miten paljon jokainen vastaantulija näkee meistä? Tai kuinka paljon he saisivat muistaa keskusteluistamme heidän kanssaan? Olisiko siistiä kulkea ulkona niin, että kukaan ei näkisi kuka olet? Toisaalta olisi varmaan äärimmäisen pelottavaa, että yhtäkkiä ei ulkona tunnistaisi ketään. Kaikki kulkisivat gevulotinsa suojissa ja piilottaisivat itsensä.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

LU: Allen Carr - Stumppaa tähän!

Ei ei ei, en ole aloittanut tupakointia uudestaan, sen jälkeen kun sen  2013 lopetin viimeisen kerran. Nyt on ollut pöydällä jo vähän aikaa se, että läheinen yrittää lopettaa. Olepa siinä sitten tukena, kun oma päätös oli helppo, vaivaton ja tupakkaa ei edes tehnyt aluksi juuri mieli. Ei sitä vaan ymmärrä. 

Carrin kirjoittama kirja on eittämättä nerokas keino tienata rahaa. Vähän niin kuin ostos-TV:n maailmaa mullistavat höyrymopit ja vihannesten pilkkojat. Mainospuheita kuunnellessa tulee sellainen olo, että jumaleissön, tämä tuotehan ratkaisee kaikki mun ongelmat. Kirjan lopussa mainostettiin ympäri maailmaa järjestettävistä tupakoinnin lopettamisseminaareista, joista saa rahat takaisin, jos ei kolmessa kuukaudessa ole onnistunut lopettamaan. Oli pakko tsekata, että miten halpoja nämä seminaarit ovat. No, kevyet 499 euroa. En sano, että kirja olisi ollut huono ja laatu ostos-TV:tä. Sanon vain, että tässäpä on nerokas bisnessuunnitelma. 

Kirjasta itsestään ja sen sisällöstä on sanottava se, että en usko, että se toimii kyseessä olevalle läheiselleni. Kirjassa on paljon sellaista "seuraavassa luvussa paljastan salaisuuden x". Se ärsytti, mutta myös se ärsytti, että toisinaan kirjassa oli semmoisia pieniä yksittäisiä virkkeitä, jotka aiheutti halun väitellä kirjoittajan kanssa. Jos näistä pystyy menemään yli ja olemaan takertumatta näihin juttuihin, kannattaa kirja lukea. 

Kirjassa oli kyllä ajatuksia liittyen tupakoinnin lopettamiseen, joita en ole ennen ajatellut. Oma päätös siitä, etten enää ikinä polta enkä edes aio kaivata polttamista vahvistui. Sain myös uusia työkaluja läheisen tupakoinnin lopettamiseen ja siinä tukemiseen. 

Jos haluat lopettaa röökin vetämisen, ei tämän kirjan lukeminen ainakaan sitä vaikeuta. Netistä löytyy vertaistukea ja apua lopettamiseen, jos mietit lopettamista, tsekkaa ainakin Stumppi

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa

10 pientä neekeripoikaa tunnetaan nykyisin nimellä Eikä yksikään pelastunut, mutta itse olen aina tottunut puhumaan kymmenestä pienestä neekeripojasta, myös noin yhdeksän (apua) vuotta sitten kun luin tämän ensimmäisen kerran seiskaluokalla. Taisi muuten olla ensimmäinen kirja mikä meidän piti koulussa lukea ja ymmärrän kyllä miksi. Agatha Christie on klassikkokirjailija ja etenkin tämä kirja on hänen tunnetuimpiaan. Lisäksi 10 pientä neekeripoikaa ei ole liian pitkä tai monimutkainen, kieli on selkeää ja tarina on tarpeeksi jännä ja mielenkiintoinen ja kulkee nopeasti eteenpäin jotta flegmaattiset 13-vuotiaatkin tämän jaksavat lukea. Toivottavasti. 

Juoni etenee kun 10 toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan yksityiselle saarelle mysteerisen henkilön kutsumana. Yksi toisensa jälkeen he kuolevat vanhan lorun mukaisesti. En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta, sillä tällä lukukerralla se ei herättänyt minussa mitään sen kummempia tunteita. Muistin tapahtumat suurinpiirtein ja mikä loppuratkaisu oli vaikka en muistanutkaan kuka oli murhaaja. Vaikka pidin tästä kirjasta, etenkin ekalla lukukerralla ja olen lukenut muitakin Agatha Christien kirjoja lukenut, en ole ikinä ollut mikään hard core -fani niinkuin jotkut muut. Kuitenkin suosittelen tätä kirjaa kaikille, sillä se on mukava lukukokemus. 


***