Listan ulkopuolelta: Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 3: Raskausarpia

Juoppohullun päiväkirjat löysin nelisen vuotta sitten. Olen siitä lähtien rakastanut Juha vuorisen tapaa kirjoittaa. Hän saa lukijan nauramaan puhumalla paskasta, ja se on miun mielestä helvetin hieno taito.

Juoppohullun päiväkirjat 1 & 2 ovat täynnä rietastelua ja juopottelua. Tämä kolmas kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään muitakin tunteita kuin vitutusta. Tässä on selkeä juoni ja johdonmukainen kerronta. Tämä on itseasiassa ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja, jonka aikana olen sekä itkenyt että nauranut.

Toisaalta se, että kirja on mennyt syvällisemmälle tasolle, on huono asia. Mitä on tapahtunut? Juha Vuorinen esittää Juhan, kirjan päähenkilön, ensimmäistä kertaa miehenä, jolla on tunteet (ja se ei ees ryyppää!!). Ensimmäisiä juoppohullun päiväkirjoja pystyi lukemaan ja ajattelemaan, että "ah, miehet, just tommosia tunteettomia ääliöitä ne on". Mutta nyt! Yhtäkkiä Juhalla on tunteet, yhtäkkiä se ei enää olekaan niin tunnevammainen kuin se oli! Tällä ruokintaan naisten uskoa siitä, että he voivat muuttaa miehen.

Onneksi Vuorinen ei ole jättänyt kirjastaan pois sitä hulvattoman hauskaa huumoria ja kielenkäyttöä, joka sai miutkin syttymään näille kirjoille ensin. Tässä kohta, jolle nauroin vedet silmissä vaikka kuinka kauan:

" -- Samassa ohjaamossa kapteeni hyppäsi koko voimallaan jarrujen päälle ja käänsi virtauksen täysillä taakse. viereisellä rivillä istuvan liikemiehen skraga sojotti eteenpäin kuin sisiliskon kieli. kone pysähtyi kuin seinään. Koko matkustamo kiitti lennosta itämaisella pikakumarruksella iskemällä päänsä etummaisen penkin selkänojaan. Varauloskäyntien kohdalla istuneet tekivät japanilaisen keisarikumarruksen koskettamalla otsillaan lattiaa. Eturivi puolestaa osoitti kiitollisuuttaan iskemällä päät yhteislaukauksella väliseinään. --"

Pitänee myöhemmin kirjoittaa myös 1 & 2 kirjoista.

****

54. Hergé - Tintti-sarja

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi.  Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

**

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

Mie luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten. Miulla on tästä kirjasta aika paljonkin ajatuksia, mutta tuntuu, etten oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Sinisalolla on hyvin mielenkiintoinen mielikuvitus. Toisaalta hän tuntuu ymmärtävän ihmisyyttä paremmin kuin muut.

Kirjan päähenkilö on valokuvaaja Mikael, joka eräänä pettymysten täyteisenä yönä löytää nuorison kiusaaman peikon poikasen roskakatoksesta. Ja kyseessä siis on oikea peikko, vaikka ensin luulinkin, että se oli lempinimi jollekkin...

Sinisalo tuntuu kirjoittavan tahallisesti niin, että lukija aina välillä huomaa, että "minulla oli tälläinenkin ennakkoluulo", mutta sitten taas välistä hän tuntuu voimistavan stereotypioita. Alussa luulin päähenkilön olevan nainen, koska hän käyttäytyi peikkoa kohtaan niin suojelevasti ja samalla tavalla miten olettaisi naisen huolehtivan löytäessään lapsen (peikkoa kuvailtiin hyvin lapsenomaiseksi) kadulta. Selvisi kuitenkin, että päähenkilö on Mikael, joka on homo.

Mikael vie peikon kotiinsa ja yrittää kesyttää sitä. Ennenkuin hän huomaakaan, on hän kiintynyt tähän petoeläimeen hyvin voimakkaasti. Vaikkakin kirjassa esitetään ihan fyysisiä syitä tähän kiintymykseen, on jotkin asiat hyvin vaikeita ymmärtää. Niitä asioita en paljasta, koska ne tuovat mielenkiintoisen lisän lukukokemukseen. Jos aikoo lukea tämän kirjan, voi varautua siihen, että aivan varmasti jossain vaiheessa lukemista loksahtaa leuka auki.

Sinisalon kirja on täynnä intertekstuaalisuutta. Kun Mikael löytää peikon, hän alkaa tutkimaan kaikenmaailman petoeläinkirjoja ja satukirjoja. Kirja on rakennettu niin, että joka toinen luku on jonkun ihmisen näkökulmasta ja joka toinen on jokin tekstin pätkä.

Mikaelin lisäksi kirjassa toimivat kertojina Mikaelin panot: eräs eläinlääkäri, Mikaelin pomo ja Mikaelia syvästi ihaileva nörtti. Sen lisäksi kirjassa päästetään välillä ääneen Palomita, Mikaelin alakerran miehen postimyyntivaimo. Kaikki henkilöt edustavat jotakin "ääripäätä". Mikaelin pomo on narsisti, joka yrittää pomputella Mikaelia, mutta johon kuitenkin itseensä sattuu, kun Mikael ei enää ihannoikaan häntä, vaan Pessiä. Tämä nörttipoika on täysin stereotyyppinen, hän keräilee kirjoja, on vähän ruma ja rakastuu sitten Mikaeliin, joka on todella kaunis ja enkelimäinen. Palomita on nainen, joka on ulkomailta tuotu väkivaltaisen miehen orjaksi ja joka vaan sopeutuu tilanteeseen.

Aina välillä miulle tuli semmoinen olo, että yrittääkö Sinisalo ottaa liian moneen asiaan kantaa. Hän puhuu selvästi homouden, väkivallattomuuden, ystävällisyyden ja viisauden puolesta. Kirja oli kuitenkin hyvin rakennettu kokonaisuus, joka onnistui herättämään monenlaisia tunteita. Suosittelen kaikille yli 16-vuotiaille, kirja sisältää melko härskejä kohtauksia.

****

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi

Pikku Prinssin lukemista odotin innolla, koska se luettiin meille yhdellä kesäleirillä, joka oli ikimuistoinen kokemus. Pikku Prinssiin liittyy siis paljon hyviä muistoja. Ja kirjanahan se silloin ainakin iski minuun täysillä.

Miun piti itseasiassa lukea tämä kirjan englannin kurssille. Mie luin puoleen väliin englanniksi ja sitten oli pakko vaihtaa suomenkieliseen. On kyllä pakko sanoa, että englanninkielinen oli vähän erilainen kuin suomenkielinen.

Kirja kertoo Pikku Prinssistä, joka asuu pienellä tähdellä. Pikku Prinssi lähtee matkustelemaan muille tähdille, koska hän tahtoo oppia lisää. Hän tapaa matkallaa mm. Juopon, Turhamaisen, Liikemiehen ja ketun, josta tulee Prinssin ystävä. Kirjassa esitellään siis stereotypioita.

"Maa ei ole mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuna myös n**kerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisinsanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä."

Tässä kirjassa on paljon syvällisiä ajatuksia. Pääteemana varmastikin on se, että ihmiset (siis aikuiset) murehtivat liikaa tullakseen onnellisiksi.

Loppu oli tosi surullinen ja mie vähän pohdin, että miten lastenkirjaan on voitu tuommoinen loppu laittaa. Mutta tämä on varmaan loistavaa terapiaa lapsille, joilta on joku kuollut.

****