torstai 10. maaliskuuta 2011

54. Hergé - Tintti-sarja

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi.  Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

**

tiistai 8. maaliskuuta 2011

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu



Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Kuulumisia part 5030267


Heipä vaan kaikille! Lukijamäärä on noussut taas ihan hirveesti ja myö Veeran kanssa ei olla uskoa silmiämme.

Oon taas ostellut kirjoja, kuten näkyy kuvasta. Stieg Larssonin Tyttö, joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti löytyivät kirpparilta todella halvalla, ja oli pakko ne ostaa, vaikken omistakaan (vielä!) sitä ensimmäistä osaa, Miehet, jotka vihaavat naisia.

Eino Leinon Elämäni kuvakirja & Helkavirsiä löyti pienestä antikvariaatista Jyväskylän keskustasta. Aleksis Kiven valitut teokset löytyi kirpputorilta. Tuossa on ainakin Seitsemän veljestä ja nummisuutarit.

Olen kirjojen ostamisen lisäksi myös lukenut niitä, yritän tämän päivän aikana ajastaa postauksen Raskausarvista, Tintti-sarjasta ja Oikeusjutusta.

Mitä teille kuuluu? Onko kukaan törmännyt mihinkään maata järisyttävään kirjaan, joka kaikkien pitää lukea?

maanantai 14. helmikuuta 2011

30. John Irving - Garpin maailma


Ensinnäkin mun täytyy sanoa, että oon nyt ihan rakastunut John Irvingiin. Ensin Kaikki isäni hotellit ja nyt tämä. Meen kyllä heti hiihtoloman koittaessa kirjastoon kahmimaan lisää.

Garpin maailma kertoo T.S. Garpista, vahingossa feministiksi päätyvän Jenny Fieldsin ainoasta lapsesta. Jenny on jo itsessään niin erikoinen tapaus, ettei omena kauas puusta putoa. Garp haluaa ehdottomasti kirjailijaksi, ja kammottavan luomisentuskan jälkeen tavoitteeseensa lopulta päätyykin. Avioliiton ja omien lapsien myötä kirjoitusaiheita löytyy, mutta itse kirjoittaminen on ajoittain vaikeaa (asia, jonka ymmärrän paremmin kuin hyvin). Garpin maailma kertoo laveasti Garpin koko elämän, sekä niiden, jotka hänen tielleen matkan varrella osuvat.

Garpin maailmassa on kaikkea mitä (käsitykseni mukaan) John Irvingin romaanilta voi vain odottaa: perhesuhteita, seksiä, prostituoituja, kirjallisuutta, mustaa huumoria, karhuja, hotelleja, New Hampshire ja kuolema vahvasti läsnä. Välillä kirja naurattaa, välillä itkettää ja välissä suoraan sanottuna oksettaa kaikessa ällöttävyydessään.

Kirjan henkilökaarti on laaja ja värikäs. Jenny Fields, kenkämiljonäärin omintakeinen tytär, on itsessään jo niin mielenkiintoinen hahmo, että jo pelkästään hänestä olisi voinut saada vallanhyvän romaaanin. Se, että perhe jatkuu vielä toinen toista ihmeellisimmillä henkilöillä, parantaa vain tarinan värikkyyttä ja tapahtumarikkautta. Täytyy myös mainita yksi yksityiskohta: Jenny Fields kirjoittaa omaelämänkerran, jonka nimi on Seksuaalisesti epäilyttävä. PARAS kirjan nimi ikinä.

John Irvingin parhaimpia ominaisuuksia kirjoittajana on yllätyksellisyyden ylläpitäminen. Niin Garpin maailmassa kuin Kaikki isäni hotelleissakin, on tapahtumia, joita ei vain voi nähdä ennalta. Tämä pitää kirjan mielenkiintoisena loppuun asti.

On varmaan siis sanomattakin selvää, että tämä on yksi tähän astisista suosikeistani listalta, ja John Irving lempikirjailijoitani. Suosittelen Garpin maailmaa lämpimästi kaikille, jotka eivät pientä seksuaalista häröilyä säikähdä.

*****


keskiviikko 9. helmikuuta 2011

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi


Mie luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten. Miulla on tästä kirjasta aika paljonkin ajatuksia, mutta tuntuu, etten oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Sinisalolla on hyvin mielenkiintoinen ja perverssi mielikuvitus. Toisaalta hän tuntuu ymmärtävän tiettyjä asioita ihmisessä (esim. ihastumisia, seksuaalista suuntautumista ja narsismia)
paremmin kuin muut.

Kirjan päähenkilö on valokuvaaja Mikael, joka eräänä pettymysten täyteisenä yönä löytää nuorison kiusaaman peikon poikasen roskakatoksesta. Ja kyseessä siis on oikea peikko, vaikka ensin luulinkin, että se oli lempinimi jollekkin...

Sinisalo tuntuu kirjoittavan tahallisesti niin, että lukija aina välillä huomaa, että "minulla oli tälläinenkin ennakkoluulo", mutta sitten taas välistä hän tuntuu voimistavan stereotypioita. Alussa luulin päähenkilön olevan nainen, koska hän käyttäytyi peikkoa kohtaan niin suojelevasti ja samalla tavalla miten olettaisi naisen huolehtivan löytäessään lapsen (peikkoa kuvailtiin hyvin lapsenomaiseksi) kadulta. Selvisi kuitenkin, että päähenkilö on Mikael, joka on homo.

Mikael vie peikon kotiinsa ja yrittää kesyttää sitä. Ennenkuin hän huomaakaan, on hän kiintynyt tähän petoeläimeen hyvin voimakkaasti. Vaikkakin kirjassa esitetään ihan fyysisiä syitä tähän kiintymykseen, on jotkin asiat hyvin vaikeita ymmärtää. Niitä asioita en paljasta, koska ne tuovat mielenkiintoisen lisän lukukokemukseen. Jos aikoo lukea tämän kirjan, voi varautua siihen, että aivan varmasti jossain vaiheessa lukemista loksahtaa leuka auki.

Sinisalon kirja on täynnä intertekstuaalisuutta. Kun Mikael löytää peikon, hän alkaa tutkimaan kaikenmaailman petoeläinkirjoja ja satukirjoja. Kirja on rakennettu niin, että joka toinen luku on jonkun ihmisen näkökulmasta ja joka toinen on jokin tekstin pätkä.

Mikaelin lisäksi kirjassa toimivat kertojina Mikaelin panot: eräs eläinlääkäri, Mikaelin pomo ja Mikaelia syvästi ihaileva nörtti. Sen lisäksi kirjassa päästetään välillä ääneen Palomita, Mikaelin alakerran miehen postimyyntivaimo. Kaikki henkilöt edustavat jotakin "ääripäätä". Mikaelin pomo on narsisti, joka yrittää pomputella Mikaelia, mutta johon kuitenkin itseensä sattuu, kun Mikael ei enää ihannoikaan häntä, vaan Pessiä. Tämä nörttipoika on täysin stereotyyppinen, hän keräilee kirjoja, on vähän ruma ja rakastuu sitten Mikaeliin, joka on todella kaunis ja enkelimäinen. Palomita on nainen, joka on ulkomailta tuotu väkivaltaisen miehen orjaksi ja joka vaan sopeutuu tilanteeseen.

Aina välillä miulle tuli semmoinen olo, että yrittääkö Sinisalo ottaa liian moneen asiaan kantaa. Hän puhuu selvästi homouden, väkivallattomuuden, ystävällisyyden ja viisauden puolesta. Kirja oli kuitenkin hyvin rakennettu kokonaisuus, joka onnistui herättämään monenlaisia tunteita. Suosittelen kaikille yli 16-vuotiaille, kirja sisältää melko härskejä kohtauksia.

****

Edit: ope kommaili, että tuolla oli virhe tekstissä. En jaksanut alkaa sitä nyt muotoilemaan uudelleen, joten poistin yhden virkkeen.