62. Leon Uris - Exodus

No. Tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen on sekavat. Pakko todeta, että kirja on kyllä yksi parhaista mitä olen lukenut, ja että se tosiaankin on ansainnut paikkansa listalla.

Leon Uris on julkaissut tämän kirjan vuonna 1958. Hän oli Amerikan juutalaisia ja värväytyi armeijaan Pearl Harbourin jälkeen. Tätä kirjaa varten hän teki tutkimustyötä kaksi vuotta Israelissa.

Kirjan nimi Exodus viittaa laivaan, jolla siirrettiin laittomasti juutalaisia Palestiinaan. Tämä laiva on ollut oikeasti ja ilmeisesti myös kaikki kirjassa kuvatut poliittiset ja sodalliset asiat.

Kirja kertoo siis pääpiirteittäin ja vähän syvällisemminkin juutalaisten kamppailusta saada luvattu maansa.

Tarina on melko pitkä, ja alku menee pitkälti lukijan opettamisessa, että miten juutalainen kulttuuri toimii ja mitkä ovat juutalaisten normeja. Siinä sivussa lukija myös tutustutetaan kirjan päähenkilöihin: Ari Ben Canaaniin ja hänen perheeseensä, Kitty Fremontiin, Doviin ja Kathyyn, juutalaisiin pakolaisiin.

Aivan selvästi kirjailijan tarkoitus on saada ihmiset juutalaisten "puolelle". Kirja voisi kiteyttää lauseeseen "Juutalaiset eivät tahdo kuin oman maansa". Vaikka kirja esitteleekin julmia asioita, niin kuin sotaa, holokaustia ja tunteiden kuolemista, on se kuitenkin kirjoitettu toivoa antavasti.

Kirja oli tavallaan aivan hirveä. Kun kuvattiin esimerkiksi Dov Laundaun elämää, niin melkein itku pääsi, se oli nii kamalaa lukea.

Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille, avasi silmiä ja oli hyvin kirjoitettu. Ei mikään normaali sotakirja.

*****

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

Pikku naisia kertoo Marchin perheestä, joka elää yksinkertaista elämäänsä sisällisodan aikana Yhdysvalloissa. Kirjassa keskitytään neljään sisarukseen: Meg, Jo, Beth ja Amy ovat taiteellisesti lahjakkaita ja ahkeria tyttöjä, joiden isä on mennyt sotaan. Isää kaivatessa tytöt tutustuvat naapurin ystävälliseen herra Laurenceen ja tämän lapsenlapseen, ilkikuriseen Laurie -poikaan. Laurie tykästyy kovasti kaikkiin Marchin tyytöihin ja kokee heidän kanssaan monia seikkailuja ja huolia.

Pikku naisia on noin yleisesti ihan viihdyttävä kirja ja mukavaa luettavaa. Hahmot ovat mukavan erilaisia ja samaistuttavia, että jokaiselle lukijalle löytyy oma suosikki. Minun suosikkini oli ehkä poikamainen Jo, joka yrittää olla mies talossa isän ollessa poissa. Loppua kohden kirja kävi mielenkiintoisemmaksi kun mukaan tuli vähän surua ja romantiikkaa.
Tavallaan en kuitenkaan ehkä ymmärrä miksi tämä on niin suosittu ja klassikko, sillä onhan tälläisiä samanlaisia kirjoja olemassa ehkä miljoona. Mutta ei siinä mitään, mielestäni kirja kuvaa hyvin tuon aikakauden elämää Yhdysvalloissa, ja on muutenkin hyvä kirja.

***

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekka

Intialainen meriarkeologi Amitra Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia apunaan erikoissukellusvenettä hallitseva Sergei. Kaksikko yrittää selvittää mitä alueella tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten. Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua, kun kokonainen järvi katoaa. Ryhmä eri alojen tutkijoita kokoontuu yhteen kun maailmaan uhkaa pelottava tulevaisuus.

Sarasvatin hiekka on fiktiivinen romaani, jolla on kuitenkin todelliset lähtökohdat: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta on löydetty meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkin raunioita. Kirjassa käsitellään myös mannerjäätiköiden sulamista, Atlantiksen tarua sekä tsunameja, jotka ovat olleet viimeistään vuoden 2004 joulukuun jälkeen todellinen pelon aihe. Myös ydinvoiman lisäämisen kritisointia harrastetaan kirjassa paljon, ja ilmeisesti hyvästä syystä. Takakansi tekstin ja alun perusteella en todellakaan odottanut näin pysäyttävää ja pelottavaa tarinaa, joka on hyvinkin todentuntuinen.

Vertaisin kirjaa Ilkka Remeksen romaaneihin. Molemmissa on todenperäisiä lähtökohtia, ja paljon henkilöitä joiden tarinat jossain vaiheessa kietoutuvat yhteen. Kun Remeksen kirjoissa jo alku saa lukijan kiinnostumaan ja pitää otteessaan loppuun asti, Sarasvatin hiekasta minä todella kiinnostuin vasta noin puolessavälissä.
Itse kirjan tekstillinen osuus ei ole mitenkään pyöryttävän erikoista tai ihmeellistä, mutta aihe ja sen kuvaus ansaitsevat kyllä arvostusta.

Kirjan lopussa kirjailija on kirjoittanut kappaleen siitä mikä oli totta ja mikä ei. Onneksi. Hieman herkkähermoisimmille kirja olisi varmaan kova pala pureskeltavaksi, sillä vaikka kirjan maalaama uhkakuva on hyvin todellinen, ei se ole ajankohtainen vielä pitkään aikaan.

****

16. Elias Lönnrot - Kalevala

Mie olin aluksi aivan satavarma, että jipii, Kalevala on kyllä niin sivistävää lukemista, ettei se voi olla huono. Ja luinhan mie Helkavirsiäkin, ja tykkäsin siitä kovin, vaikka siinä oli runoja. Jokatapauksesssa Kalevalaa lukiessa en voinut välttyä "hohhoijjaa" -efektiltä.

Kalevalassa kaikki on kerrottu miljoonaan kertaan, eri sanoin. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että se on siirtynyt suullisena perintönä, ja toisto on helpompi muistaa.

Kalevala kertoo tarinaa Pohjolan ja Kalevalan ihmisistä, jotka tappelevat paljon keskenään. Kummatkin tuntuvat jotenkin väheksyvän toista, mutta liekö kyse sitten kateudesta tai pelosta? Nimittäin yhdessä runossa Ilmarinen hakkee vaimoa Pohjolasta ja suostuu kaikkeen mitä Pohjan akka hällä teettää.

Kalevalassa henkilöt on kuvattu epärealistisen realisesti. Vaikka henkilöillä on yleensä jotain "erikoisvoimia" (esim. loistava laulutaito jolla siirretään tavaroita) niin silti henkilöt ovat kauhean inhimillisiä, tuntevat epämielekkäitä tuntemuksia ja myös toimivat typerästi.

Luin 17. painoksen, ja alkusanoissa luki jotain tyyliin "tämä on lopullinen versio ja parasta suomen kieltä", nauratti vähän, se on nimittäin ennen 1950 painettu. Kieli kirjassa oli värikästä, ja oli ihanaa lukea ja arvailla sanojen merkityksiä.

"Jäi yksin Kalervon impi
kera vatsan vaivaloisen"

Lönnrot on tehnyt valtavan työn. Olen jotenkin iloinen siitä, että olen nyt lukenut taas yhden sivistävän teoksen.

Viimeisessä runossa minua häiritsi samankaltaisuus Raamatun kanssa. Siinä Marjatta, nuori neitsyt, tulee raskaaksi puolukasta, ja synnyttää pojan (sytyttääkö?). Väinämöinen ei hyväksy poikaa, vaan vaatii tapettavaksi, mutta kaksikuinen poika haukkuu Väinämöisen. Väinämöinen lähtee ja toteaa lähtiessään, että joskus häntä vielä tarvitaan. Mie nään tässä Lönnrotin vastalauseen sille, että Raamattu hävittää Suomen vanhan kulttuurin. Nähköön kuka mitä näkee, en varmaan ole oikeassa.

***½

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Tästä kirjasta mulla on ollu aina sellanen mielikuva, että tää kertoo jostain tyypistä joka hengailee ruispellossa ja kirjottelee runoja. Että tarina olis jotenkin yltiötylsä ja jännityksetön. Ihan vaan ton nimen takia. SITTEN jotain kautta kuulin vähän lisää tästä kirjasta: että se sijoittuu New Yorkiin ja, että muutamilla tunnetuilla rikollisilla ja sarjamurhaajilla olisi ollut kyseinen opus hyllyssään (mitä sekään nyt muka kertoo kirjasta tai sen lukijoista, että kaikki on jotenkin vinksahtaneita sarjamurhaaajia vai?). Sieppari ruispellossa alkoi yhtäkkiä kummasti kiinnostaa.

Täytyy kuitenkin sanoo, että petyin. Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldista, joka saa potkut (taas kerran) arvostetusta sisäoppilaitoksesta. Holden päättää lähteä kohti kotia Manhattanille muutamaa päivää etuajassa, ihan vaan siitä syystä ettei kestä olla Penceyssä enää. Suoraan kotiin hän ei kuitenkaan mene vaan pyörii Manhattanilla muutaman päivän, tapaa tuttujaan ja mietiskelee kaikki menneitä oppilaitoksiaan ja niistä mieleen jääneitä ihmisiä. Jotenkin kirjan tarkoitus ja sanoma jäi ainakin mulle pimentoon. Loppukin tuli aika yllättäen ja kirja loppu myös jotenkin hassusti. Emmä tiiä, ehkä mä luen tän joskus uudestaan ja saan tästä jotain enemmän. Ihan mukavaa ajankulua ja joustavaa kerrontaa kuitenkin.

**½