Inspiraatio, lyö minua!

Kirjoitus on viime aikoina takunnut todella pahasti. En tiedä syytä. Olen silti miettinyt tekstejä ja aina välillä saanut ideoitakin. Ne ideat vaan tulevat aina sellaiseen aikaan, etten pääse kirjoittamaan niitä mihinkään ja sitten ne kerkeävät jo vähän muuttua ja seuraavan kerran kun olisi mahdollisuus kirjoittaa niitä ylös, ne tuntuvat jo todella tyhmiltä.

Olen myös miettinyt paljon sitä, että pitäisikö minun lopettaa lukeminen kirjoittamisen ajaksi. En halua että vahingossa kopioin jonkun tekstiä tai tyyliä tajuamatta sitä. Toisaalta olen ihan varma siitä, että jokainen teksti sisältää paljon vaikutteita kirjoittajan kaikista lukemistaan teksteistä. Mutta missä kohtaa kulkee raja vaikutteiden ja kopioinnin välillä? Vaikea asia, jota varmaan jokainen, joka kirjoittaa jotain, joutuu miettimään.

Olen kuunnellut Anna-Leena Härkösen Ei kiitosta äänilevyiltä. Se on niin masentava ja pessimistinen, että olen moneen otteeseen miettinyt, että pitäisikö minun kirjoittaa jotain, joka olisi todella iloista ja toivorikasta. En tiedä. Tuskinpa sellaisella kirjalla olisi merkitystä, tuntuu kuin nykyaikana vaan ongelmat ja kärsimys myisivät.

Eipä miulla muuta, hyvää kesän jatkoa!

Listan ulkopuolelta: Kathryn Stockett - Piiat

Jo toinen kirja kahden päivän aikana, jonka olen lukenut, joka kertoo omalta osaltaan 1960-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Kun Ystäväni Owen Meayny sijouttui New Hampshireen ja keskittyi politiikkaan ja Vietnamin sotaan, Piiat kertoo Missisipin Jacksonissa elävistä tummaihoisista kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. 

60-luvun Amerikassa mustille naisille opetetaan miten valkoisia palvellaan, ja valkoisille kuinka mies napataan. Parikymppinen Skeeter ei ole kuin samanikäiset ystävänsä: yliopiston loppuun asti käynyt nainen ei aiokaan päätyä 23-vuotiaana kotirouvaksi, kuten kaikki hänen ikätoverinsa, vaan nuori nainen haluaa kirjailijaksi. Poikkeuksellisen Skeeteristä tekee myös se, että hän on ystävällinen tummaihoisille kotiapulaisille, sillä hän muistaa kuinka paljon hän rakasti omaa tummaa lastenhoitajaansa nuorempana. Skeeter haluaa haastatella Aibileeniä ja Minnyä, kahta sorrettua kotiapulaista, jotka kertovat rehellisesti niin positiivisia kuin negatiivisiakin tarinoita perheistä, joissa he ovat vuosien varrella työskennelleet. Pikkuhiljaa sana alkaa levitä apulaisten keskuudessa, ja Skeeterin kirja saa lisää tarinoita lastenhoidoista ja piirakanleipomisesta, puhumattakaan siitä nöyryytyksestä, jota Aibileen, Minny ja muut joutuvat kokemaan joka päivä valkoisten emäntiensä taholta. Mutta kirjahanke on myös vaarallinen: mustat pelkäävät työpaikkojensa puolesta ja valkoiset eivät halua naapureiden tietävän mitä täydellisten kulissien takana tapahtuu. 

Jotenkin tuntuu, että olen viimeaikoina lukenut todella outoja, sekopäisiä ja vaikeita kirjoja. Sellasia joissa pitää koko ajan miettiä, että mitä helvettiä, mitä tässä tapahtuu ja miksi? Jopa viime yönä loppuun saamana Ystäväni Owen Meayny oli tälläinen, puhumattakaan Fergusonin Putoamistempusta, josta en vieläkään oikein osaa eritellä, että mistä se oikein kertoi. Piioista tulee ensimmäiseksi mieleen, että se on helppo. Jotenkin helppolukuinen, ja asiat menevät eteenpäin, eivätkä junnaan paikoillaan taikka loputtomissa takaumissa. Kirja sijoittuu muutaman vuoden ajalle, ja etenee kronologisesti. Se, että Piiat on helppolukuinen ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin yksinkertainen tai kevyt, päinvastoin. Piiat on vakava, mutta hauska tarina vakavasta ja tärkeästä aiheesta. Se on myös todella mukaansatempaava, jonka vuoksi luin 600 sivuisen kirjan yhdessä päivässä. Asia, joka ennen oli minulle arkipäivää, mutta viime aikoina sitä ei ole tapahtunut. 

Se, että kirja vei heti ensimmäisestä sivusta alkaen täydellisesti mukanaan, on suurimmaksi osaksi kiinnostavien henkilöiden ansiota. Kolme kertojaa Skeeter, Aibileen ja Minny ovat kaikki hauskoja, hellyyttäviä ja mielenkiintoisia, ja halusin aidosti tietää mitä heille tapahtuu. Myös Skeeterin "ystävät", valkoiset emännät, joista kirja kertoo ovat todella mielenkiintoisia. Osa heistä on yksinkertaisesti kauheita, mutta toiset aidosti välittävät apulaisistaa, mutta eivät vain halua ystäviensä tietävän siitä. Onhan tummaihoiset aivan eri kastia, ja heistähän voi tarttua vaikka jotain tauteja. Voin vain kuulla mielessäni naisten etelävaltioisen puhetavan ja nähdä heidän 60-luvun tyylille uskolliset korkeat kampauksensa.

Lempihenkilöni on kuitenkin Celia Foote, Minnyn työnantaja, josta olisin mieluusti lukenut lisääkin. Celia on Minnyn mukaan hullu, ja käyttäyykin niin. Celia on myös värisokea, joka on tuolle ajalle epätyypillinen luonteenpiirre naisessa, varsinkin yksinäisessä kotirouvassa, joka yrittää päästä piireihin. Celia ei ymmärrä miksi hän ja Minny eivät voi olla ystäviä. Hän ei myöskään ymmärrä, miksi kaupungin muut naiset eivät halua olla hänen ystäviään. Kun Minny yrittää saada hänet ymmärtäämään asioiden oikein laidan, nuori nainen ei vain suostu tajuamaan asioita, ja uskoo voivansa korjata kaiken. Ainut asia, mikä kirjassa jäi harmittamaan, on se, että Celian "hulluutta" ei oikein selitetä loppussa, vaan asia jää minusta jotenkin puolitiehen. 

Piiat on siis ehdottomasti mielestäni lukemisen arvoinen kirja. Romaani todella vie mennessään. En malta odottaa, että näen kirjasta tehdyn elokuvan. 

*****

Listan ulkopuolelta: John Irving - Ystäväni Owen Meany

Ystäväni Owen Meany on neljäs lukemani Irving, ja ehdottomasti kaikista ristiriitaisin. Kun Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat molemmat tehneet minuun suuren vaikutuksen ollessaan hauskoja, sydäntäsärkeviä ja uskomattoman mielenkiintoisia, ja Neljäs käsi jätti jälkeensä pahan maun, Ystäväni Owen Meanyn luettuani en oikein tiedä mitä ajatella. 

Ystäväni Owen Meanyn kertojana toimii Johnny Wheelwright, jonka paras ystävä on pienikokoinen ja ihmeellisen puheäänen omaava Owen Meany. Johnny ja Owen kasvavat yhdessä ja säilyttävät ystävyytensä pitkälle aikuisuuteen, vaikka Owen aiheuttaakin tahatomasti Johnny äidin kuoleman, jota molemmat pojat rakastavat suunnattomasti.  Johnin ädin kuoleman jälkeen Owen julistaa olevansa Jumalan välikappale, joka tuntee oman kohtalonsa ja tarkoituksensa nuoresta iästään huolimatta. 

Aluksi kirja vaikutti sekavalta ja tylsältä, ja jätinkin sen ensimmäisella kerralla kesken. Tartuin siihen kuitenkin uudelleen pari viikko sitten ja kyllähän se jonkin ajan kuluttua jo vei mukanaan. Kirja kulkee kahdella (välillä useammallakin) aikavyöhykkeellä: nykyisyydessä, 1980-luvulla, jossa aikuinen Johnny asuu Kandassa, ja opettaa tyttökoulussa englantia ja muistelee vankkumatonta ystävyyttä Owenin kanssa, sekä 50- ja 60-luvuilla, jolloin Johnny ja Owen kasvavat aikuisiksi Kennedyn ja Vietnamin sodan aikoina. Kirjassa myös viitataan koko ajan ristiin rastiin sekä menneisiin että tuleviin tapahtumiin, joka sekoittaa lukijaa aina välillä. Kuitenkin kaikki aiemmat epäloogisuudet ja sekavuudet selviävät lukijalle pikkuhiljaa. 

Kaikki isäni hotellin -kirjassa ja Garpin maailmassa koukuttavana asiana ovat erittäin mielenkiintoiset ja epätavalliset henkilöt. Vaikka Owen Meany on kieltämättä omalaatuinen henkilö, ei siinä ole samanlaista vetovoimaa kuin esimerkiksi Jenny Fieldsissä tai  Franny Berryssä. Tämän kirjan henkilökaarti on myös huomattavasti suppeampi kuin muiden. Vaikka kaikkien kirjassa pelkästään kerran yhdellä sivulla esiintyvien henkilöiden historiat ja persoonallisuudet kerrotaan laveasti ja yksityiskohtaisesti, on tärkeitä henkilöitä vain kourallinen.

Kirjassa käsitellään paljolti myös politiikkaa ja uskontoa, mutta kuitenkin Ystäväni Owen Meanyn teema on koko elämän ja kuoleman kestävä ystävyys ja rakkaus, joka Johnnylla ja Owenilla on. Vaikka kirja onkin sekava ja sortuu turhan usein pitkästyttävään jaaritteluun eri uskonnoista tai merkityksettömien henkilöiden sukulaisuussuhteista, Ystäväni Owen Meany pitää kyllä otteessaan loppuun asti. Kirja on todella arvoituksellinen, sillä vaikka osa asioista sanotaan suoraan heti alkumetreillä yksityiskohdat paljastuvat vasta paljon myöhemmin. Arvoituksellisuutta tulee myös päällekkäinen kerrontatyyli; on pakko saada tietää miten ennneunia näkevälle Owenille loppujen lopuksi kävikään?

***

Listan ulkopuolelta: Mikko Rimminen - Nenäpäivä

Veera muistaakseni sanoi, että oli vähän pitänyt tätä kirjaa outona ja ei ehkä Finlandian arvoisena. Korjaa jos olen väärässä? En löytänyt sitä Veeran tekstiä mistään, aloin jo vähän miettimään, että onko sellaista olemassakaan, vai olenko nähnyt unta..

No, palataanpa itse kirjaan. Heti ensimmäisenä on pakko sanoa, että Rimminen on keksinyt ihan uuden tavan kirjoittaa. Kirja on kirjoitettu jotenkin niin, että sitä on vaikea verrata muihin teoksiin. Toisaalta tämä on hyvä asia, koska näin kirja erottuu joukosta helposti. Toisaalta taas kirjoitustyyli saa väliin voimaan pahoin,  tuntemaan suurtasuurta myötähäpeää ja muuta vastaavaa. Toisaalta on sekin ehkä etu.

Kirjan päähenkilönä on Irma, keski-ikäinen elämäänsä puutunut nainen. Hän on jostain saanut päähänsä mennä soittelemaan ihmisten ovikelloja, esittäen tekevänsä kulutuskyselyä. Ihmisistä joita hän tapaa, tulee hänelle jollain tavalla läheisiä ja hän ei yhtäkkiä voi lopettaakaan heillä käymistä.

Olen ehkä sitä mieltä, että toisella tavalla kirjoitettuna kirja olisi voinut upota minuun paremmin. Toisaalta myös uskon, ettei se tällöin olisi ehkä ollut tarpeeksi erilainen, Finlandia-palkinnon arvoinen. En muista, olenko täällä maininnut, mutta miulla on äitiltä peritty sellainen helposti ylitse kuohuva myötähäpeä. Ja koska olen suora ja toiminnallinen ihminen, se Irman jatkuva ulkonäön, käytöksen ja ennenkaikkea muiden ajatusten analysointi aiheutti semmoisia pahoinvointiaaltoja. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka miettivät kaikki tekonsa siltä kantilta, että mitä kaikki muut niistä ajattelevat.

Välillä myös se Irman kömpelyys aiheutti suuria myötähäpeän tunteita. Ei kukaan meistä ole täydellinen ja jokainen meistä tekee virheitä. Välillä silti tuli sellainen tunne, että jos olisin ollut kirjassa mukana ja sattunut todistamaan jotain Irman kömmähdystä, olisin varmasti sanonut jotakin tai ainakin tuhissut vihaisesti. Joka sekin on semmonien asia, että vihaan kun ihmiset tekee sitä. Se on ärsyttävää. Ehkä opettelen itsekin olemaan murisematta.

Lyhyesti sanottuna, kirja todellakin herätti tunteita, ja ehkä loppu kuitenkin kallisti minut pitämään kirjasta, vaikken sitä rakastakaan.

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Ohhoh. Valitsin todella hyvän hetken lukea tämän. Tosin en lukenut. Kuuntelin Vanhus ja meren äänilevyltä. Lukijana toimi Ismo Kallio. Tämä oli myös ensimmäöinen äänilevyni ikinä. Jos siis ei lasketa sitä jotain lasten satua, joka oli Veeran autossa joskus. Mikälie Manu ja kolme karvaista siiliä sekin oli. Ja joskus miulla oli Uppo-nalle kasetteja.

Olen tämän kesäkuun ollut töissä vanhusten palvelutalossa, ja se on opettanut minulle paljon. Vanhuksilla on paljon sanottavaa ja kerrottavaa, kun vain jollakin on aikaa kuunnella heitä. Ollappa itsekin niin viiisas ja oppinut, kuin he. Joskus kun kyselin, että mitä kouluja he ovat käyneet, eräs tokaisi, että elämänkoulun. Kaikkihan ovat sen käyneet, kukin sisällyttäen siihen omat opintonsa ja aikansa. Vanhuksilla tietenkin oppia on eniten kertynyt.

Vanhus ja meri kertoi vanhasta miehestä, joka lähtee kalaan merelle ja yrittää saada nappaamaansa kalaa aisoihin. Koko kirja kestää vain noin neljä päivää, mutta se on silti todella mielenkiintoinen. Voisi kuvitella, että neljä päivää kerrottuna 4 tunnissa on pitkäveteistä, mutta oikeastaan siinä oli todella paljon kaikkea todella ihmeellistä. Vanhus puhelee ja pohdiskelee yksinään veneessä, ja se on jännää kuunneltavaa. Naurahdin aina ääneen, kun vanhus tokaisi jotain "nuku, ukko", koska lukija osasi sanoa niin hienosti venyttäen tuon Ukon.

Vanhus ja meri on ennenkaikkea kertomus vanhuuden viisaudesta, mutta myös siitä jääräpäisyydestä, jota vanhuksilla on. Tarinassa on monta opetusta, mutta eniten minuun upposi se "vaikka asiat menee päin hattua, ei niitä silti pidä jäädä murehtimaan".

****½

Lisäyksiä kirjahyllyyn

Ylioppilaslakit tosiaan saatiin tossa viime lauantaina ja nyt ajattelin kertoa yhdestä lahjasta, jonka sain mun kummeilta ne toivat nimittäin tälläisen kasan kirjoja: 

Kasasta löytyy siis Seitsemän veljestä, Täällä Pohjantäden alla -trilogia, Vänrikki Stoolin tarinat, John Irvingin Kaikki isäni hotellit (JES!), Steinbeckin Oikutteleva bussi, Hemingwayn Kirjava satama, Juhani Ahon Rautatie ja Juha sekä englanninkielinen yhteisnide Brönten sisarusten kirjoista (sisältää muun muassa listaan kuuluvat Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan Harjun). Eikö olekin ihan mahtava lahja?! Lisäksi sain vielä lahjakortin Ikeaan, että voin ostaa näille kirjahyllyn. Tämä on varmasti mun saamista yo-lahjoista, se mistä Ida on kaikista katkerin.:D

Saatiin myös Idan kanssa molemmat äidinkielen opettajainliiton ja Otavan kirjasäätiön myöntämät kirjallisuusstipendit monipuolisesta kirjallisuuharrastuksesta. Stipendinä oli tuo Eeva Roihaksen kirja, jota en ole vielä sen tarkemmin tutkinut.

Muita uusimpia hankintoja ovat sitten seuraavat. Marian Keysin Sushia vasta-alkajille, jonka olen joskus lukenut ja kun löysin sen tässä aikoja sitten kirpparilta tosi halvalla, niin päätin lisätä sen kirjahyllyyni. Kaiko Ishiguron Ole luonani aina lähti kerran mukaani Suomalaisesta Kirjakaupasta ja uusimpana hankinta ostin kovasti kehutun Kathryn Stockettin Piiat. 

Torstaina sain luettua Craig Fergusonin romaanin Putoamistemppu, josta voisin pari sanaa kirjoitella joku päivä, ja nyt olen lukemassa John Irving Ystäväni Owen Meanya, jota jo kerran aloitin, mutta jätin jostain syystä kesken. Huomasin tässä kerran, etten ole pitkään aikaan lukenut yhtäkään kirjaa listalta, joten viimeksi kirjastossa käydessäni lainasin Jaroslav Hasekin Sotamies Svejk maailmansodassa. Saa nähdä milloin saan sen aloitettua. 

Haluaisitteko auttaa?

Ida the pessimisti täällä hei! Sain vihdoin sieltä kustannusyhtiöstä sähköpostia. Siinä mukana tuli se semmoinen sopimus, joka minun pitäisi allekirjoittaa. Mie yritin sitä lukasta, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen (saattoi johtua työpäivästä joka oli jo takana). Nyt olen kipeä, enkä edes viitsi yrittää lukea sitä, se kapulakieli ei tähän räkäpäähän uppoa.

Ajattelinkin kysyä teiltä, onko täällä ketään, joka viitsisi sopimusta vilkaista ja katsoa, onko siellä jotain epäilyttävää. Toki itse aion lukea sen sitten terveenä ja jaksavaisena läpi, ettei kukaan kuseta, mutta ois kiva kuulla muiden mielipiteitä.

By the way, vähän olin ylpee miusta ja Veerasta, saatiin kummatkin Otavan kirjalahjat monipuolisen kirjallisuusharrastuksen vuoksi.

Juhlat juhlat!

Todella edustava kuva meistä molemmista, 

mutta näissä tunnelmissa viikonloppu vietettiin!

Listan ulkopuolelta: Craig Ferguson - American on Purpose: The Impropable Adventures of an Unlikely Patriot

Craig Ferguson on ehkä suomalaisille se kaikista tuntemattomin nimi Amerikan talk-show maailmasta. Ferguson juontaa ja käsikirjoittaa omaa ohjelmaansa, The Late Late Show with Craig Fergusonia, ja häntä pidetään David Lettermanin mahdollisena seuraajana. Rikas ja menestynyt ehkä nyt, mutta näin ei ollut aina.

Omaelämänkerrassaan Ferguson kertoo elämästään Skotlannissa, keskiluokkaisesta perheestään, ja lyhyeksi jääneestä koulu-urastaan 60- ja 70 -luvuilla, jolloin ruumiillinen ragaistus oli kouluissa ennemminkin tapa kuin pakon edessä suoritettu toimenpide. Teinivuosina Amerikassa vieraillut Craig päätti vakaasti jo tuolloin, että hänestä tulee rock-tähti ja hän muuttaa Amerikkaan. Kohti amerikkalaista unelmaa hän kulkee mutkien kautta kokeillen onneaan niin rakennustyöläisenä, punk-bändin rumpalina, koomikkona ja jopa modernina tanssijana. 

Monet epäonnistumiset Craig alkoi turruttaa alkoholilla ja huumeilla, joka johti moneen mustaan aukkoon muistikuvista 70- ja 80-luvusta, satojen tuhansien puntien velkoihin, kahteen epäonnistuneeseen avioliittoon ja yhteen pelottavaan kohtaamiseen tappaja-ankkojen kanssa paikallisessa puistossa keskellä yötä. 

Nyt 20 vuotta ilman alkoholia ja huumeita ollut Ferguson lähti pian vieroituksen jälkeen Amerikkaan kokeilemaan siipiään näyttelijänä ja saikin työn hitti tv-sarjasta The Drew Carey Show'sta 90-luvun puolivälissä. Televisiosarjaa seurasivat muutamat elokuvat, jotka Ferguson tuotti ja käsikirjoitti sekä vihdoin hänen nykyinen unelmatyönsä, juontaja/käsikirjoittaja yhdessä Amerikan suosituimmassa talk show'ssa. Fergusonin ohjelma on selvästi erilainen kuin muut lajityypinsä edustajat, joka johtuu pitkälti sen omalaatuisesta juontajasta.

Ferguson kertoo kirjassaan raastavan rehellisesti omasta elämästään alkoholistina ja kaikessa epäonnistuneena ihmisenä. Selvästikään kirjailija ei ole halunnut kaunistella tapahtumia tai vierittää syitä muiden niskoille vaan kirjoittaa avoimesti sekä molempien avioliittojen hajoamisesta että alkoholismin johtamisesta epäonnistuneeseen itsemuhayritykseen (Ferguson unohti tehdä sen kun joku tarjosi hänelle drinkkiä). Kaikkien rankkojen ja surullisten aiheiden rinnalla näkyy myös Fergusonin omintakeinen huumorintaju sekä hyvien asioiden ja onnistumisten arvostus. Fergusonin suurimmat saavutukset ovat hänen poikansa Milon syntyminen vuonna ja Fergusonin saama Amerikan kansalaisuus vuonna 2008.

Fergusonin omaelämänkerran luettuani katson myös hänen ohjelmaansa uusin silmin. Vaikka mies toistuvasti pilkkaakin CBS -kanavaa (jolta hänen ohjelmansa tulee), tuotantoyhtiön pomoja, omaa tuottajaansa, koko Hollywoodia sekä yleisesti vihjailee (tai sanoo suoraan) vihaavansa omaa työtään " doing mediocre comedy in this crappy basement you people call a television studio", kertoo hän kirjassaan todella arvostavansa työtään ja ihmisiä, jotka hänelle tämän mahdollisuuden antoivat. 

Viime aikoina olen tykästynyt tositapahtumiin pohjautuviin kirjoihin ja etenkin elämänkertoihin. Tämä oli ollut lukulistallani pitkään kunnes vihdoin sain englanninkielisen opuksen tilattua netistä. Ihanaa tämän lukemisessa on se (pätee myös muihin elämänkertoihin), että se todella näyttää, että ihmisessä on enemmän mitä päällepäin näkyy. Fergusoniakin voisi ensikatsauksella luulla kiittämättömksi kusipääksi, mutta todellisuudessa mies onkin rauhallista perhe-elämää rakastava ex-alkoholisti, joka on ehdottomasti yksi lahjakkaimpia koomikoita joita tiedän. 

*****

Riikka Pulkkinen - Totta

Pitihän tämäkin lukea, että näkee, kehittyikö Pulkkinen toiseen kirjaansa. Ja kyllä minä ainakin näen näissä monia selviä eroja.

Totta kertoo erään perheen tarinan. Jollain tavalla välillä tuntui, että Pulkkinen oli yrittänyt ahtaa liian monta henkilöä ja heidän kaikkien tarinat yhtien kansien väliin. Lopulta kuitenkin langat tulivat jotenkin yhteen, eikä kirja ollut sitten hassumpi. Tarina oli varsinkin alkuun todella epäselvä ja siitä oli vaikea saada kiinni.

En jostain syystä tykkää Pulkkisen kirjoitustyylistä kauheammin. Se on liian koristeellista ja vilisee kielikuvia. Sinänsähän se on taitavaa, mutta kiitos kaikenmaailman tekstianalyysien, minulle tulee sellaisesta aina semmoinen kuva, kuin että tekijä olisi halunnut vaikuttaa todella taiteelliselta ja ah niin romanttiselta. Lyhyesti sanottuna sana joka mieleeni tulee on tekotaiteellinen.