perjantai 18. syyskuuta 2009

6. Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut


Tämä on yksi niistä kirjoista, jotka me Veeran kanssa ollaan kummatkin luettu ennen tätä 100 kirjaa juttua. Tämä piti aikoinaan lukea koulussa.

Tuo kansikuva, minkä tähän postaukseen laitoin, on oikea. Oikeaa nimeä on pidetty ensin liian rasistisena ja siitä on tehty uusi versio "Eikä kukaan heistä selviytynyt".

Tämä jännitystarina on ihan hyvä. Herra U.N. Owen kutsuu mystiselle saarelle kahdeksan ihmistä vieraakseen. Kun vieraat saapuvat paikalle, he toteavat, että Owenia ei näy missään. Saarella on vain kaksi palvelijaa ja he kahdeksan vierasta.

Yhtäkkiä alkaa ihmisiä kuolemaan ja kummallista kyllä, kuolemat liittyvät jokaisen makuuhuoneessa olevaan lastenloruun pojista.

Kirja on aika otteessaanpitävä, mutta toisella lukukerralla se ei enää juurikaan jaksanut yllättää.

****

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

42. Arthur C. Clarke - 2001-Avaruusseikkailu


Ensimmäinen scifi-kirja näiden sadan joukosta. En oo aikaisemmin hirveästi tätä genreä juuri harrastanut, muistaakseni vain yhden scifin lukenut. Se oli kai Ender. Ja se oli jopa ihan hyvä.

Toisin kuin tämä. Kirja alkoi hienolla sepustuksella apinaihmisestä ja menneestä ajasta. Apinaihmisten keskelle laskeutui outo esine, joka opetti apinaihmiset käyttämään aseita.

Yhtäkkiä hypätäänkin ilmeisesti vuoteen 1999. Eräs Floyd matkustaa kuuhun hätätilan takia. Sieltä on löydetty outo esine, ja tutkimukset väittävät sen olevan yli 3 miljoonaa vuotta vanha.

Tutkijat olettavat että se on yhteydessä Saturnuksen kanssa. Sitten tarinaa aletaankin kertoa erään avaruusaluksen näkökulmasta. Avaruusaluksen aivot ovat tietokone. Tietokone nappaa vallan käsiinsä ja tappaa koko miehistön lukuunottamatta yhtä.

Kirja on oikeastaan melko tylsä. Yhdessä kohdassa mainittiin Turingin testi, ja siinä vaiheessa hieman kiinnosti, mutta sitten ei enää. Kirja oli kirjoitettu liian "yli".

**

maanantai 14. syyskuuta 2009

73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa


Tämä taitaa kyllä olla näistä sadasta kirjasta ensimmäinen humoristinen. Jaroslav Hasekin romaani kertooo sotamies Svejkistä, suulaasta, joko todella tyhmästä tai todella viisaasta miehestä, ja hänen seikkailuistaan ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kirjassa itsessään ei juurikaan sodita, vaan kirja kertoo pikemminkin siitä, kuinka Svejk yrittää päästä rintamalle (onhan se oikea sana?), mutta onnistuu koko ajan toilailailemaan niin, että ei ainakaan ensimmäisen neljän osan aikana sinne päässyt.

Tästä romaanistahan piti ensin tulla kuusiosainen, mutta valitettavasti Jaroslav Hasek kuoli ilmeisesti neljännen osan jälkeen. Tämän takia loppu on aika... Keskeneräinen. Kirja loppuu töks.

Yhdessä vaiheessa kesken lukemisen minulle tuli mieleen, että tämä romaanihan on vähän niin kuin Itävaltalaisten Tuntematon sotilas. Mutta ei. Kertomus sotamies Svejkistä on pikemminkin kertomus siitä, miten sota vaikutti tavallisiin ihmisiin, joilla oli ammatti, mutta jotka joutuivat yhtäkkiä lähtemään sotaan. Kirjassa myöskin käsitellään sitä, että miten turhantarkkoja, byrokraattisia ja tiukkoja sodassa saatettiin olla.

Ennen kaikkea Jaroslav Hasek on myöskin kirjallaan tahtonut sanoa, että ei kannata aina olla niin vakava. Kirjassa on hyvin monta tiukkaa ja itsevarmaa johtajaa (en ihan oikeasti vieläkään osaa luutnantteja ja upseereja), jotka vie sotamiehen puhutteluun jo melkein pelkästään siitä, että hän istuu vessassa liian kauan.

Tässä vielä pätkä kirjasta:
- Mikä tämä on? luutnantti Dub ärjäisi nostaessaan maasta katkaistun kananpään.
- Se on, ilmoitan nöyrimmästi, Svejk vastasi, - mustan leghorn-kanan pää. Ne ovat, herra luutnantti, varsin hyviä munijoita. Yksi kana munii jopa 260 munaa vuodessa. Suvaitkaa, olkaa hyvä, vilkaista miten runsas munasarja sillä oli.
Svejk roikotti kanan suolia ja muita sisälmyksiä luutnantti Dubin nenän edessä.
Dub sylkäisi, lähti ja palasi hetken kuluttua:
- Kenelle sitä kanaa laitetaan?
- Meille, ilmoitan nöyrimmästi, herra luutnantti. Katsokaapa miten rasvainen se on.
Luutnantti Dub lähti mutisten:
- Filippoin luona tavataan.
- Mitä se sanoi? Jurajda kysyi Svejkiltä.
- No sovittiin tapaamisesta jonkun Filipin luona. Nämä hienot herrat ovat tavallisesti homoja.

Sotamies Svejk oli siis, niin kuin sanottu, joko hyvin tyhmä tai viisas. Eli se joko esitti typerää tai sitten se oli. Svejkin sanat alkoivat yleensä sanoilla: "Siitä tuleekin mieleeni eräs..." tai "Tämä muistuttaa hyvin paljon..." ja sitten seurasi aina pitkä tarina jostain, minkä hän oli muka nähnyt, kuullut tai kokenut. Se oli jopa melko viihdyttävää, tarinat olivat niin hauskoja.

Kannattaa ehdottomasti lukea.

***½

tiistai 1. syyskuuta 2009

86. Jean M. Untinen - Auel - Luolakarhun klaani


Luolakarhun klaani kertoo ihmisen kehityksen alkuvaiheista, neandertaaliin ihmisistä. Kirja kertoo klaanista, joka kutsuu itseään Luolakarhun klaaniksi. Heidän matkansa tielle osuu pieni tyttö, Ayla, joka tunnistetaan Muiden tyttäreksi, ja Ayla on todellisuudessa nykyihmisen esi-isä. Klaanin jäsenten ollessa erilaisia, heidän mielestään Ayla on outo ja ruma, kun hänen silmänsäkin vuotavat silloin tällöin. Ayla kuitenkin kasvatetaan klaanin tyttäreksi, mutta ilman vastoinkäymisiä omapäisen tytön elämä ei klaanissa suju.

Kirjan lähtökohta ja takakannen kuvaus eivät ole mielestäni kovin mielenkiintoisia, joten ennakkokäsitykseni kirjasta oli aika negatiivinen. Kuitenkin kun pääsin kirjaan sisälle, ymmärsin sen idean ja syyn, minkä takia ihmiset pitävät sitä loistavana.

Luolakarhun klaanin perimmäinen idea tulee esiin Aylan erilaisuudessa ja siinä kuinka hän yrittää sopeutua klaaniin ja kuinka klaanin jäsenet yrittävät hyväksyä Aylan jäsenekseen. Samalla esitellään mielenkiintoisella tavalla ihmisen alun kehitysvaiheita. Näin sivumennen sanoen, juuri muutama viikko sitten historian ykköskurssilla sivuttiin ihmisen kehitysvaiheita eikä tälläiset asiat yleensäkään kinnosta mua paskan vertaa, joten siihen nähden on suuri yllätys että tykkäsin tästä kirjasta näinkin paljon.

Joten, Luolakarhun klaani on mielestäni ihan lukemisen arvoinen kirja. Ja kaikki jotka ovat vähänkin kiinnostuneita ihmisen esihistoriasta, suosittelen vilkaisemaan Luolakarhun klaania.

***

lauantai 22. elokuuta 2009

83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia


Pessi ja Illlusia kertoo (yllättäen) Pessistä ja Illusiasta, jotka ovat aika lailla toistensa vastakohtia. Pessi on pieni metsänpeikko, oikealta nimeltään Pessimisti. Illusia on mahtavan Illusionin tytär, ja asuu sateenkaaren päällä. Illusia tapaa Pessin ja jää vahingossa maan päälle asumaan. Näin juoni noin lyhykäisyydessään.

Kirja on jännä sinänsä, että siinä ei keskitytä ainoastaan Pessiin ja Illusiaan. Pääosassa on tavallaan kaikki metsän eri eläimet ja kasvit, koska jokainen luku alkaa niistä. Pessi ja Illusia itse vilahtavat vain siellä täällä. Kirjan sanoma on mielestäni se, että pitäisi osata tarkastella maailmaan objektiivisesti niin siitä saattaa löytää uusia puolia.

Mutta noin muuten tää nyt ei oikein iskenyt. Lajityyppeinä sellanen romanttinen räpellys taikka joku kunnon raaka murhajuttu on enemmän lähellä sydäntä, kuin tällänen lapsenmieltä lämmittävät satujutut. Voi olla että olisin joskus muuta vuosi sitten innostunut tästä enemmän, mutta eipä sille voi nyt mitään. Ymmärrän kuitenkin minkä takia Pessistä ja Illusiasta pidetään niin paljon. =)

**½

lauantai 15. elokuuta 2009

82. Stieg Larsson - Miehet jotka vihaavat naisia


Tämä oli yksi niitä kirjoja, jonka olin lukenut jo ennen tätä 100 kirjaa projektia. Ja Idalle ja muutamalle muullekin on sanomattakin selvää kuinka paljon innostuin kirjasta ja kuinka suuressa arvossa sitä pidän.

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa kun Mikael "Kalle" Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta hänen kirjoitettuaan mahtavan paljastusjutun teollisuuspohatta Wennerströmin hämäräbisneksistä. Juttu kaatui tekaistuihin toditeisiin. Mikael vetäytyy Hedestabiin nuolemaan haavojaan ja saa tarjouksen suuren Vanger -yhtymän entiseltä toimitusjohtajalta Henrik Vangerilta. Henrik haluaa Mikaelin kirjoittavan hänen elämänkertansa ja samalla paljastavan vuonna 1966 tapahtuneen katoamistapauksen. Henrikin veljentytär Harriet katosi perheen saarelta suuren sukukouksen yhteydessä ja vanha yritysjohtaja on ollut epätietoisuuden riivaama jo neljäkymmentä vuotta. Mikael lähtee vuodeksi Hedebyn saarelle tutustumaan ikivanhan suvun luurankoihin vastustamatonta palkkiota vastaan: 2,4 miljoonaa kruunua ja todisteet Wennerströmin rikollisista toimista.
Jutun selvittämiseksi Mikael saa nuoren, mutta taitava Lisbeth Salanderin ja yhdessä he pääsevät suuremman mysteerin jäljille kuin kukaan olisi kuvitellut.

Suurin koukku Stieg Larssonin menestysromaanissa on luultavasti suljetun tilan mysteeri. Kuka saarella olleista Vangerin suvun jäsenistä on sekaantunut ihastuttavan 16-vuotiaan katoamiseen?
Toinen koukku on alku: tässä on juuri se elementti joka tekee mielestäni kirjan erittäin loistavaksi. Prologina toimii muutaman sivun pätkä joka kertoo kahdesta henkilöstä ja oudoista kukka lähetyksistä. Ilman nimiä ja minkäänlaisia vihjeitä kirjan juonen kulkuun. Kappaleen merkitys paljastuu kirjassa vasta myöhemmin ja jotenkin salakavalasti. Tällöin lukija tuntee suurta onnistumisen tunnetta kun on tajunnut tuon yhdistävän tekijän.

Päähenkilö Mikael Blomkvist on niin sanotusti Veli Ponteva, kuten kirjassa monesti kuvaillaan. Kunnollinen taloustoimittaja pyrkii aina tekemään asiat oikein. Hänen vastakohtansa on Lisbeth Salander, sosiaalisesti rajoittunut nuori holhouksen alainen nainen, joka on taitava tietokoneiden ja hakkeroinnin kanssa.

Kirjan aikana kiiltävän julkisivun takana eläneestä Vangerin perheestä löytyy erittäin järkyttäviä ja pimeitä tietoja. Rasismia, vihaa ja veritekoja, kuten kirjan takannessa sanotaan.

Miehet jotka vihaavat naisia on sellainen romaani johon tulee pakottava tarve lukea se loppuun samalta istumalta. Se ikäänkuin imaisee lukijan sisäänsä. Järkyttävä loppuratkaisu ei vastannut ainakaan minun kuvitelmiani alkuunkaan vaan ylitti ne sata kertaisesti. Kirjassa on myös väliin sen verran rankka materiaali erittäin todentuntuisesti kerrottuna, että en suosittele sitä herkimmille ihmisille.

Mielipiteeni on saattanut tulla jo joillekin selväksi: Miehet jotka vihaavat naisia on aivan loistava. Yksinkertaisesta varmaan parhaimpia kirjoja joita olen ikinä lukenut. Olen vaahdonnut tästä useaan kertaan niin monelle eri ihmiselle, että tuttuja alkaa varmaan pikkuhiljaa kyllästyttää. Romaani on ensimmäinen kolmen kirjan Millenium -kirjasarjasta, josta tulee aivan varmasti klassikko, jota luetaan vielä kymmenien vuosienkin päästä.

*****

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

Olisin halunnut tähän sen kuvan, mikä oli tuon painoksen toisen osan kannessa, jonka itse luin. Siitä tuli minulle joku sellainen, tämä on Anna Karenina merkki. Se jotenkin kuvasi kirjan loppupuolta hyvin.

Anna Kareninassa on minun nähdäkseni neljä päähenkilöä: Anna Karenina, Vronski, Kitty ja Levin. Tässä vaiheessa huomautan, että niinkuin Veera sanoi Sodasta ja rauhasta, niin tässäkin on kaikilla ihmisillä vähintään kolme eri kutsumanimeä. Huomasinpa muuten, että se, millä nimellä jokin henkilö kutsuu toista, määrittää hänen asemaansa toista nähden (oli huonosti muotoiltu, mutta on pakko saada nopeasti ajatukset tähän, ettei unohdu).

Anna Karenina koostuu kahdesta kirjasta ja kahdeksasta osasta. Ensimmäisen kirjan aikana en oikein ymmärtänyt ideaa. Siinä selitettiin Kaikkien suhteita kaikkiin ja pohjustettiin sitten varsinaista tarinaa.

Kitty on rakastunut kahteen mieheen, Vronskiin ja Leviniin. Hänen äitinsä on kuuluisan, hillityn ja kaupunkilaisen Vronskin puolella, ja isänsä vapaa-ajattelijan ja maailaisen Levinin puolella.

Kitty valitsee Vronskin ja he alkavat tapailemaan. Sitten Anna Karenina tulee selvittämään veljensä avioliittosotkuja paikkakunnalle, ja Anna ja Vronski ihastuvat toisiinsa. Vronski lähtee seuraamaan Annaa ja Kitty jää yksin.

Anna on jo naimisissa ja tästä varsinainen tarina alkaa. Annalle ja Vronskille kehittyy suhde. Anna tulee raskaaksi, suuttuu miehelleen ja kertoo petoksistaan hänelle. Hänen miehensä ei kristittynä tätä hyväksy ja yrittää saada Annan jatkamaan elämää miehensä ja poikansa kanssa tavallisesti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Samaan aikaan kerrotaan Kittyn elämästä ja siitä kuinka hän sairastuu, eli luultavasti masentui ja lääkäri määrää hänelle matkailua.

Kirjassa kerrotaan myös lukuisita muista henkilöistä. Merkittävää tarinassa on se, että päähenkilöt kuuluvat kaikki seurapiireihin, ja kirjassa on paljon kulutettu aikaa kertomalla, että miten kukin suhtautuu mihinkin. Esimerkiksi Anna "menettää kasvonsa" seurapiireissä, eikä voi liikkua siellä. Hänhän on herrajumala sentään likainen nainen.

Kirjan loppuosa oli mielestäni paljon kiinnostavampi kuin muut. Annan ja Levinin ajatukset on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti.

Pähkäilin aika paljon romaanin ideaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että se on kirjoitettu ns. varoittavaksi esimerkiksi. Anna Kareninan ja Vronskin suhde on "näin ei pidä tehdä" -osa ja Kittyn ja Levinin avioliitto on "näin pitää tehdä" -osa. Selvää onkin, että Annan ja Vronskin puolesta kirja loppuu huonosti, kun taas Kittyn ja Levinin osalta todella hyvin.

Kirjan lukemisen jälkeen minulla on todella onnellinen olo, johtuneeko sitten siitä, että se vihdoin loppui vai siitä, että Levinin osalta loppu oli hirmu onnellinen. Kirja oli melko vaikea, osin jopa kuolettavan tylsä. Mutta siinä oli kuitenkin sanomaa. Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi.

***

perjantai 14. elokuuta 2009

75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva


Dorian Grayn muotokuva kertoo nuoresta ja poikkeuksellisen kauniista nuoresta miehestä, Dorian Graysta. Dorianin taiteilijaystävä maalaa miehen muotkuvan ja lahjoittaa sen tälle. Samoihin aikoihin Dorian rakastuu nuoreen ja kauniiseen näyttelijään Sybil Vaneen, mutta miehen äkillisen raivonpuuskan seurauksena Sybil riistää itseltään hengen. Mies jatkaa syntisiä tekojaan ja kehdeksantoista vuoden kuluessa hän huomaa muotokuvansa muuttuvan, mutta hänen itsensä pysyvän yhä nuorena.

Dorian Grayn muotokuva on aika hassu kirja. Välillä siinä on hirveen pitkiä jaksoja jollon ei tapahdu mitään ja sitten välillä on niin paljon toimintaa että ei meinaa perässä pysyä. Muutenkin se oli pääosin erittäin tylsää luettavaa.

Dorian Grayn hahmo on itsekäs ja inhottava ihminen. Hän ei tunnu katuvan tekojaan melkeimpä ollenkaan vaan on aioastaan iloinen, ettei kukaan nää kuinka rumaksi hän on oikeasti muuttunut. Sai kyllä ihan ansionsa mukaan.

***

torstai 13. elokuuta 2009

Meistä tuli julkkiksia!





Olin tuossa kesän alussa keskisuomalaiseen yhteydessä. Kerroin niille mun projektista ja ehdotin, että jos meistä tehtäis juttu. Ja niin meistä tehtiinkin. Aikoja sitten ja se ilmestyikin joskus heinäkuun puolella, teksnisten ongelmien takia lisätään tää nyt vasta tänne.

Me puhuttiin sen haastattelijan kanssa tunti. Puhuttiin välillä vähän aiheenkin vierestä, mutta puhuttiin paljon. Me ollaan Veeran kanssa yleensä aina äänessä kun on mahdollista. :D

Noita kuvia saa varmaan klikattua isommaksi ja jos Veeralla ja mulla on jotain lisättävää vielä nii varmaan kirjotellaan.

KOMMENTOIKAA MEIDÄN TEKSTEJÄ. Ois kiva kuulla mitä mietitte lukemastanne. Onko jostain kirjasta aivan erilainen kuva? Tai jotain.

Anna Karenina on muutenloppusuoralla... Ehkä jossain vaiheessa saan sen luettua loppuun. Mulla ja Veeralla alkoi tällä viikolla muuten lukio, eli kirjoitus- ja lukutahti saattaa hiukan kärsiä.

lauantai 8. elokuuta 2009

97. Veijo Meri - Manillaköysi


Mitäs tästä nyt sanoisi... taas yksi sotakirja. Veijo Meren Manillaköysi on kertomus Joosesta, joka löytää tieltä köyden. Hän päättää kuljettaa sen salaa kotiinsa, ja käskee kaveriensa sitoa sen vatsansa ympärille. He sitovat sen hiukan liian tiukalle, niinpä Jooselle tulee aika tukalat oltavat junassa.

Tarinassa on myös novelleja, joita junassa olijat kertovat toisilleen. Ne ovat täytettä tarinaan. Mielestäni ne ovat melko turhia.

En aivan ymmärtänyt kirjan ideaa. Siinä oli paljon sotasanastoa, jota en niin hirveästi tunne. Kaipa kirja on kirjoitettu Meren itse kuulemien tarinoiden perustalta, hän oli asunut kasarmialueella elämästään 16 vuotta.

*