100 kirjaa

Listan ulkopuolelta: Peter Franzen - Tumman veden päällä

2012-01-28T21:47:00.005+02:00

Peter Franzenin omaelämänkerrallinen teos Tumman veden päällä kertoo erään perheen vaikeuksista pienen Pete-pojan näkökulmasta. Peter Ranssenilla on pieni pikkusisko Suvi, ihana äiti, hauskat isovanhemmat, ja Helsingissä asuva oikea isä ja hänen uusi perheensä. Petellä on monia ylpeydenaiheita, kuten Helsingin-isän antama polkuauto, mutta myös raskaita salaisuuksia: kotona asuva poliisi-isä muuttuu humalassa pelottavaksi, ja hakkaa äidin.

Peter Franzen kertoo ilmeisesti omaan elämäänsä perustuvaa fiktiivistä tarinaa puhtaasti lapsen silmin. Kerrontatyyli on vaikuttavan rehellinen. Lauseet ovat yleensä lyhyitä, ja sisältävät sananmukaisesti sen mitä lapsen pään sisällä juuri sillä hetkellä liikkuu. Perheväkivallan kuvaus on raa'an rehellistä ja itkettävän todenmukaista on myös se, miten Pete ei varsinkaan aluksi ymmärrä mistä on kyse.

Peten elämän myös iloiset ajat on kuvattu todella hauskasti. Suvi-siskon sanomisten perään Pete ajattelee, että sisko on hauska. Pahoista tapahtumista ja äkkinäisistä yökyläilyistä mummon ja papan luokse siirrytään yhdellä nopealla hyppäyksellä hauskan talvipäivän viettoon koko perheen kanssa.

Vaikka suurinpiirtein tiesin ja arvasin, mistä tämä kirja kertoo, yllätti juuri tuo lapsenomainen rehellisyys minut positiivisesti. Puhtaasti lapsen ajatuksia sisältävä teos on todellakin yksi viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden kärkiä.

****

Sen verran täytyy vielä lisätä, että tänään taas muistin miksi tykkään lukea. Viime aikoina en ole saanut luettua oikein mitään, mutta tänään kun ahmaisin tuon Tumman veden päällä ihan yhdessä päivässä, ajattelin, että voisi hyvinkin ottaa taas yöpöydälle jonkun muunkin kirjan kuin historian kurssikirjan! Että kiitos vaan Peter Franzen kun palautit mun innon lukemiseen !

Tulkitse, erittele ja analysoi

2012-01-25T16:29:00.003+02:00

Hiiohoi. Koska en saa mitään luettua (vaikka pitäisi, koulussa pukkaa deadlinet päälle), niin ajattelin jakaa kanssanne erään hienon asian. Tehän siellä kai tiedättekin, että ollaan Veeran kanssa abeja, samassa koulussa samalla luokalla. No, sehän tietysti tarkoittaa sitä, että ylioppilaskokeet on tulossa. Ja koska ne on tulossa, niin me ollaan äidinkielen kursseilla käyty tekstitaitoa ja esseekoetta läpi. Ja harjoiteltu niitä varten. Kummassakin kokeessa on mahdollista, että tulee tehtävä, jossa pitää analysoida kuvaa, runoa tai novellia. Koska mie olen vähän tämmöinen suora ihminen, minua ottaa päähän, kun joistain kuvista ja teksteistä pitää etsimällä etsiä piilotettuja merkityksiä ja muuta shaibaa.

Etsin googlesta kuvan hakusanalla "tulkitse ja analysoi"

No niin, meidän tehtävä on nyt tulkita ja analysoida tätä maalausta. Koska me nyt ei tiedetä julkaisuaikaa ja -paikkaa, niin ei voida tehdä niistä tulkintoja, mutta maalari oli joku Olli. Eli mies. Mie alotan hyvillä tulkinnoilla.

- Koska maalari on maalannut taulustaan suttuisen ja epäselvän, se selvästi kielii hänen maailmankatsomuksensa olevan epäselvä. Hän saattaa tuntea maailman ehkä pelottavana ja hämyisenä paikkana, ja ihmiset vain väriläiskinä horisontissa.
- Taulu painottuu oikealle, jossa on vahvoja värejä ja etualalla henkilö. Hallitseva väri on punainen, seksuaalisuuden, rakkauden ja jopa verenkin väri. Tämä luo tauluun vahvan eroottisen latauksen. Eroottista latausta lisää vasemmassa yläreunassa oleva harmaa kuvio, joka muistuttaa ylväästi seisovaa fallosta.

Turhauttaa. Ihan oikeasti, en ymmärrä miksi meidän pitää tulkita maalauksia. Mainoksen erittelyn ja tulkinnan ymmärrän, mutta en maalauksien, runojen ja novellien. Ne ovat taidetta, ei niitä pidä välttämättä ymmärtää niin kauhean perinpohjaisesti. Jos maalauksessa on kukka, se saattaa oikeasti esittää ihan kukkaa, ei esimerkiksi puhelinpylvästä, joka kritisoi aikamme teknologian määrää.

Näitä kivoja ylitulkitsemisia saa jatkaa kommenttilaatikkoon, jos tahtoo. Ja kuvan saa klikkaamalla isommaksi.

Ja älkää jooko ottako liian tosissanne, tottahan mie ymmärrän, että joitain runoja on ihan hyvä tulkita, ei ne muuten ehkä avaudu.

74. Giovannin Boccaccio - Decamerone

2011-12-31T17:12:00.004+02:00

Vihdoin ja viimein viime yönä sain luettua Decameronen loppuun. Asetin itselleni haasteen tuossa pari viikkoa sitten, kun olin vielä noin puolessa välissä kirjaa, että saisin luettua sen vuoden loppuun mennessä. Ihan kokonainen päivä jäi vielä aikaa ylitsekin määräajasta!'

Decamerone alkaa, kun vuonna 1348 kymmenen hengen seurue nuoria miehiä ja naisia lähtee Firenzen kaupungista maaseudulle tappavaa ruttoa karkuun. Kahden viikon ajan he päättävät viihdyttää itseään kertomalla kunakin päivänä kymmenen tarinaa tietystä aiheesta. Heidän kertomansa sata tarinaa muodostavat tämän nykyaikaisen novelliperinteen äidiksi kutsutun kirjan.

Silloin kun aloitin tätä ensimmäisen kerran (ties milloin, en muista) luin ensimmäisten kahden päivän tarinat ja ne tuntuivat todella tylsiltä, typeriltä ja pitkiltä, ja olin sitä mieltä, että multa menee noin kymmenen vuotta tämän koko kirjan läpi kahlaamiseen. Jätin Decameronen kuitenkin hautumaan kahdenkymmenen tarinan jälkeen, ja ehkä kuukausi sitten sain sen uudelleen käsiini ja jatkoin siitä mihin jäin. Loput tarinat tuli kuitenkin luettua yllättävän nopeasti ja sujuvasti. Luulen, että kirjan takkuaminen on ollut vain asennekysymys. Kun jatkoin kirjaa, ja ajattelin että nyt perkele luen tämän loppuun, ei se enää maistunut niin puulta. Voi myös johtua siitä, että ensimmäisten päivien jälkeen tarinat ovat huomattavan paljon lyhyempiä.

Jos totta puhutaan, niin itse tarinathan ovat kuitenkin aika yllätyksettömiä ja yksipuoleisia. Suunnilleen kaikissa ollaan joko tosi rakastuneita ja tehdään sen takia idiootteja asioita, tai sitten halutaan pettää aviomiestä/-vaimoa ihan muuten vaan, ja sen takia tehdään typeriä juttuja. Välillä henkilöt ovat niin jalomielisiä ja ystävällisiä, että voi jeesus, ja välillä ollaan taas niin itsepäisiä ja ilkeitä, että oikeen ärsyttää. Ja jokaisessa tarinassa "huvitellaan" tai "iloitaan".

Loppujen lopuksi, en ole valmis antamaan Decameronelle listan hirvein kirja -arvonimeä (ykköspaikkaa pitelee edelleen Vankileirien saaristo). Jotkut kirjan tarinat ovat hauskoja, opettavaisuudesta en nyt niin tiedä, mutta kenellekään en kamalasti koko kirjan lukemista ainakaan vapaaehtoisesti suosittelisi.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! =)

14. George Orwell - Vuonna 1984

2011-12-31T09:08:00.000+02:00

Tämä kirja oli luettuna jo ennen joulua. Reippaasti ennen joulua. Tähän meni ehkä viikko, jos sitäkään. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin nukkunut ja pelannut. Kaikki, jotka seuraavat vlogiani, tietävät sen varmasti hyvin. :D

Odotin tältä kirjalta paljon. Olen katsonut Big Brotheria enemmän tai vähemmän aktiivisesti (jos tahdotte tietää, että miksi tai miten tai jotain, niin keskustellaan siitä sitten mun kommenteissa) ja jotenkin oletin kirjan olevan samanlaista sadismia kuin BB:nkin. Toisaalta odotukseni täyttyivät, toisaalta eivät.

Vuonna 1984 -kirja päähenkilö on Winston Smith. Hän kuuluu ulompaan renkaaseen, eli on nykykielessä sanottuna jotakuinkin keskiluokkaa. Hän elää valtiossa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä ja puheita tarkastellaan koko ajan. Kaikki on kiellettyä, ja jos joku ei ole kiellettyä, niin se on pakko.

Kirja on masentava. Sanavalinnat ja kirjan kertojan tympeys vaikuttavat tähän hirveästi. Siltikin kirja tuli luettua loppuun nopeasti, koska tahdoin lukijana hirveästi tietää, että onnistuuko pienen reunaryhmän kapina. Winston siis löytää tiensä tämmöisen kapinaryhmän pariin, jonka uskoo ensin olevan vain satua ja keksitty pelotteeksi.

Kirjassa olevat ihmiskuvat ovat surullisia. He ovat tottuneet pakkovallan alla olemiseen, eivätkä uskalla oikein kyseenalaistaa sitä. Ja jos uskaltavat, niin he kyseenalaistavat samalla myös itsensä, ajattelevat toisaalta olevansa väärässä.

Miulla on huono suhde dystopioihin, mie alan aina miettimään, että entä jos maailma menee tähän, ja sitten minua alkaa surettaa maailman paskuus. Sen takia, vaikka ne olisivatkin hyvin kirjotettuja, minulle jää niistä aina kauhean toivoton olo.

****

PS. Hyvää uuttavuota kaikille lukijoille! : *

Tekstien merkitys?

2011-12-25T21:20:00.001+02:00

Minä sain joululahjaksi isoisoisän muistelmia. Muistelmat koskevat sotaa ja isovaarin pappeutta. Miun pappa kirjoitteli niitä puhtaaksi tässä vähän aikaa sitten, ja nyt jälkikasvunsa niitä lueskelee innoissaan. En ole syventynyt teksteihin vielä täydellisesti, olen lueskellut sieltä täältä.

Aloin miettimään tesktien tärkeyttä. Tai säilyttämisen tärkeyttä. On uskomatonta, kuinka hienolta tuntuu lukea rovastivaarin tekstiä. Varsinkin, kun en muista häntä ollenkaan. Kuinka monella on mahdollisuus tähän? Kuinka moni voi päästä käsiksi edesmenneiden sukulaistensa ajatuksiin, mielipiteisiin ja pohdintoihin? Kuinka paljon ottaisimme heistä oppia jos voisimme? Kuinka moni edes kuuntelisi heitä? Ja kuinka moni juttelee isovanhempiensa kanssa?

Kirjallisuus, ja varsinkin vanha sellainen, tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen tärkeältä asialta. Miettikää miten kehittymättömiä olisimme ilman kykyä siirtää tietoa sukupolvelta toiselle?

Jouluja

2011-12-24T22:23:00.004+02:00

HYVÄÄ JOULUA

KAIKILLE LUKIJOILLE!

50 LUKIJAA!!

2011-12-17T17:59:00.002+02:00

ÄÄÄÄ, huomasin justiinsa, että meillä on nykyään kokonaiset 50 lukijaa, USKOMATONTA! Ihanaa kun jaksatte meidän epäsäännöllisen säännöllistä postaustahtia ja myös niitä vähän vähemmän laadukkaita kirja-arvosteluja. =)

Mulla on nyt sellainen lukuvaihe menossa, että Decameronea olne nyt jatkanut sitkeästi. Oon edennyt siinä paljon sutjakammin, kuin silloin kun sitä viimeksi luin. Oon jo viidennessä päivässä menossa. Decameronen rinnalla pitäisi ahkerasti jatkaa historian kurssikirjojen lukemista kevään ylppäreitä varten, mutta ne nyt on taas viime aikoina vähän jäänyt... Jos tossa joululomalla ottais itteensä vähän niskasta kiinni.

Joulun jälkeen pitäisi myös lukea äidinkielen ysi kurssia varten kirja, suomalaista nykykirjallisuutta. Pitäisi siis olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama sekä 2000-luvun puolella ilmestynyt. Tällä hetkellä vaihtoehtoinani olisi Riikka Pulkkisen Totta (jos löytyy kirjastosta) taikka Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (ikuinen suosikkini). Mutta ajattelin kysyä, että olisiko teillä kenelläkään mitään ehdotuksia?

Taaskaan ei inspaa kirjoittaa

2011-12-08T21:47:00.001+02:00

Meidän entinen opettaja, ihana Maiju (tais muuten olla eka äikän opettaja, joka ei lähtenyt äitiysloman takia, siistiä!), oli käynyt kommentoimassa erääseen postaukseen, että joku hänen nykyisistä opiskelijoistaan (oppilas kuulostaisi paremmalta, muttakun lukiolaiset on opiskelijoita, jäkäjäkä) oli yrittänyt pölliä tuon miun Pahuus -tekstin. Hienoa sinänsä. Mutta nyt mä voisin haluta vastapalvelukseksi yhden tosi hyvän tekstitaidon vastauksen, koska mua ei yhtään kiinnosta itse kirjoittaa sitä. Eli hei nyt joku, pliis?

Ei vaan, tosiaan oon sitä mieltä, että kannattaa opetella itse tekemään noita juttuja, vaikka ei yhtään kiinnostaisikaan. Äidinkieli on kuitenkin semmoinen juttu, että sitä tarvitaan aika monessa paikassa. Harmi vaan, että kaiken näkösiä referaatteja ja vastaavia ei välttämättä tarvita. Tosin esimerkiksi lehtiin on hyvä osata sellaisia kirjoitella, jos vaikka on jotain painavaa sanottavaa. Niinko mulla aina. Lehteen sitten huudan, että mummot pois kaduilta ja koirat landelle. Hehe, mua väsyttää ja välttelen sitä tekstitaidon vastauksen kirjottamista, siksi tuotan teidän iloksenne näin hyvää tekstiä.

Vähän oli siistiä, kun laitoitte niin paljon kommenttia tohon videopostaukseen. Niitä varmaan tulee jatkossakin, kun mie niin tykkään tuottaa tuommosta hyvää viihdettä.

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone

2011-12-03T17:02:00.001+02:00

Tämä video sisältää alatyylin ilmauksia, joten viekää lapset pois huoneesta, jos aiotte katsoa tämän. K-16!

Listan ulkopuolelta: John Irving - Neljäs käsi

2011-11-26T10:28:00.005+02:00

Neljäs käsi kertoo tv-reportteri Patrick Wallingfordista, joka eräällä juttukeikalla menettää vasemman kätensä. Wallingfordin maine naistenmiehenä ja katastrofijournalistina vaihtuu "leijonamieheksi", kun Intialainen sirkusleijona päättää napata Wallingfordin käden suorassa tv-lähetyksessä, miljoonien ihmisten edessä. Bostonilainen käsikirugi odottaa tilaisuutta tehdä maailman ensimmäinen onnistunut kädensiirto Wallingfordille, ensin pitäisi vain löytää sopiva käsi.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua kertovat Wallingfrodin ja Zajacin elämistä ja kuinka he suhtautuvat kädensiirron odotukseen. Viides luku siirtyy kertomaan Doris ja Otto Clausenista, Wisconsonilaisesta pariskunnasta, jotka ovat Green Bay Packersien vannoutuneita faneja, ja ovat jo vuosia yrittäneet saada lasta. Pariskunta näkee leijonamiehen tapaturman televisiosta, ja vaimo saa miehensä lupaamaan, että Oton kuoleman jälkeen hänen vasen kätensä voidaan lahjoittaa Wallingfordille. Pitkä viides luku kertoo yhdestä päivästä Clauseneilla, jonka päätteeksi Otto vahingossa ampuu itsenä. Doris Clausen matkustaa saman tien miehensä käden kanssa Zajacin ja Wallingfordin luokse, ja pyytää Wallingfordia antamaa hänelle lapsen.

Neljäs käsi antaa alussa ymmärtää, että kirjassa on monia päähenkilöitä Wallingfordin lisäksi. Tohtori Zacajin elämästä kerrotaan pitkästi, samoin kuin Clauseneista. Puolenvälin jälkeen kirja kuitenkin keskittyy Wallingfordiin, hänen kuihtuvaan uraansa televisio journalistina sekä rakkauteen Doris Clausenia ja heidän poikaan, Otto Junioria kohtaan. Alku tuntui pitkän aikaa aika tahmealta kun siinä vain esiteltiin pitkästi henkilöistä ja tohtori Zajacin elämästä kerrottiin kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Sitten loppupuolella kirjaa Zajac vain mainittiin muutaman kerran.

John Irving Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat ihan ehdottomasti lempikirjojani, ja Irving lempikirjailijoitani, mutta Neljäs käsi ei nyt aiheuttanut niin suurta iloa. Jotenkin koko kirja eteni tahmeasti, eikä oikein lukeminen innostanut.

P.S. Seuraavaksi pitäisi ottaa taas Decamerone ja historian kurssikirjat työn alle. Wish me luck!

Veeran tunnustukset

2011-11-14T18:11:00.007+02:00

Tää on niin paljon helpompaa tehä näin erikseen kuin yhdessä. Ollaan joskus aiemmin nimittäin saatu joku tällänen samantyylinen tunnustus, eikä sitä tullu ikinä tehtyä. Alotettiin kyllä, mutta ei saatu ikinä valmiiksi.

1) Lempiväri: Ikuinen suosikki musta, josta myös suurin osa vaatekaappini sisältöä koostuu. Viime aikoina olen kuitenkin myös tykästynyt violettiin ja siniseen.

2) Lempieläin: Kissa. Oon ehdottomasti enemmän kissa- kuin koiraihmisiä. Voi myös johtua siitä, että oon vähän allerginen koirille.

3) Onnennumero: Sanotaan vaikka, että ykkönen, koska aina kuun ensimmäisenä päivänä voi aloittaa uuden elämän.

4) Alkoholiton lempijuomasi: Ehdottomasti kahvi, elämäni eliksiiri. Oon juonut kahvia kuitenkin jo niin monta vuotta.

5) Facebook vai Twitter: Facebook, Twitteriä en ymmärrä.

6) Mistä pidät: suklaamuffinsseista, korvakoruista, kirjoista, televisiosta, hyvästä pihvistä, popcorneista, Craig Fergusonista, koulusta (yes, i have my moments), parhaasta kaverista (muut onkin sitten ihan paskoja), lyhyestä matikasta, kesästä, englannin kielestä, kuninkaallisista, jäätelöstä, hyvästä musiikista (juuri tällä hetkellä Florence + The Machinesta), historiasta, Greyn anatomiasta, omasta tietokoneesta ja siitä kun tilille kilahtaa rahoja (harvinaista, mutta aina yhtä mukavaa).

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: saaminen. Oon niin huono antamaan/ostamaan/keksimään lahjoja muille kuin itelleni.

8) Lempimuotosi: kaikki syötövän muotoinen.

9) Lempipäiväsi: lauantai, koska se on puolivälissä viikonloppua.

10) Lempikukkasi: ruusu. En tiedä muita kukkia.

Idan tunnustukset

2011-11-14T17:19:00.001+02:00

Saatiin Ammalta kiva tunnustus. Pitänee siis kertoa teille nuo tunnustukset, ja lähettää tämä niihin blogeihin, joihin tahtoo. Päätettiin Veeran kanssa, että tehdään tämä kummatkin erikseen, muuten ei saada tätä ikinä tehtyä. :D

1) Lempiväri: Sininen, keltainen, musta. Kaikki kirkkaat, vihaan pastelleja ja värittömiä värejä.

2) Lempieläin: Kaikki on ihania, kissat varmaan ihanimpia kon niitä tossa jaloissa laahustaa.

3) Onnennumero: No oma puhelinnumero. Jos sitä joku kiva ihminen pyytää niin se on aika onnekasta...?

4) Alkoholiton lempijuomasi: Tee! ♥

5) Facebook vai Twitter: Feisbuukki.

6) Mistä pidät: Kasveista, eläimistä, biologiasta, filosofiasta,mahtavista keskusteluista ja väittelyistä, toisten ihmisten näkökulmien avautumisesta, teestä, hyvistä kirjoista ja tv-sarjoista, niistä kursseista, joilla tajuaa kokonaisuuksia ja ymmärtää enemmän, hyvistä opettajista. Pidän myös perheestä, ystävistä ja uusiin ihmisiin tutustumisesta.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: No sekä että.

8) Lempimuotosi: Hmm. Täytynee vastata että miun silmä tykkää kaikesta selkeästä. Kulmat on kivoja, niinpä vastaan suorakulmiot ja kolmiot.

9) Lempipäiväsi: Tosi vaikea. Ehkä kuitenkin perjantai tai sunnuntai.

10) Lempikukkasi: Yönkuningattaren kukinnat. Harmi, ettei omani ole kukkinut, eikä kyllä hetkiin kukikkaan, se on niin pieni vielä.

Nyt sitten vielä tunnustus niihin blogeihin, joiden koen sen kuuluvan. Apua. Mei taidan tehdä niin, etten laita tätä eteenpäin, koska tämä on näkynyt niin monessa blogissa. Enkä oikein osaa rankata nuita blogeja.

Listan ulkopuolelta: Oma taivas & Aamunkoi

2011-11-07T12:20:00.006+02:00

Alice Selbodin Oma taivas oli hyllyssä koskemattomana varmaan vuoden verran ennen kuin sain sen tuossa syyslomalla vihdoin ja viimein aloitettua ja luettua. Jotenkin mun oletukset oli aika kovat, en kyllä tiedä että miksi.

Oma taivas kertoo Susie Salmonista, joka kuolee heti kirjan alussa. Susien perhe ja ystävät eivät pääse yli tytön kuolemasta, joten kirja keskittyy siihen kuinka Susie tarkkailee läheisiään tuonpuoleisesta. Myös Susien murhaaja on yksi kirja päähenkilöistä, ja kirjassa käsitellään myös tämän elämää sekä Susien kuoleman tutkintaa.

Muistaakseni ostin tämän kirjan silloin, kun kyseinen elokuva ilmestyi, ja varmaan sen takia ostinkin kirjan kun halusin nähdä leffan. Jotenkin mulla oli tästä ennen lukemista kauhean taianomainen mielikuva ja olin jotenkin ihan varma, että tää tulee tekemään suuren vaikutuk

sen. Kuitenkin vähän petyin. Okei, kirja on hyvä, tosi mielenkiintoinen ja erilainen juoni ja tykkäsin etenkin kaikista erilaisista ja mielenkiintoisista henkilähahmoista. Mutta en tiedä, kai sitten jotakin jäi mielestäni puuttumaan.

Stephanie Meyerin Aamunkoi olikin sitten tämän surullisen kuuluisan viime viikkoisen kaupunkireissuni löydöksiä. En ollut tosiaan lukenut kirjaa aiemmin, vaikka edelliset osat olen lukenut jo aikoja sitten. Halusin tarkoituksella odottaa, että kirja ilmestyisi pokkarina ja ostaisin sen

sitten itselleni. Twilighthan on ilmiönä aika kahtia jakava juttu: itse pidän kirjoista, leffatkin olen katsonut, mutta niitä en pidä mitenkään mestariteoksina. Suosikkini kirjoista on ehdottomasti ensimmäinen osa Houkutus, seuraavat kaksi ovat vähän siinä ja siinä pitäisinkö niitä hyvinä vai en. Aamunkoi on kuitenkin ehodottomasti koko sarjasta toinen lempparini.

Juonta en halua paljastaa (koska välttelin sitä itsekin tietämästä loppuun saakka, ja teki kirjasta ehdottomasti paremman), mutta voin kuitenkin kertoa mikä minua siin viehätti. Kun Houkutuksessa minuun vetosi uskomattoman vahvan tuntuinen rakkaustarina ja päähenkilöiden vetovoima, Aamunkoissa parasta antia on kirjan perhekeskeisyys. Twilight -sarjan perhehän on aika epätavallinen: seitsemän yhdessä elävää vamppyyria sekä yksi ihmistyttö. Aamunkoi vieläpä laajentaa tuota perhettä ties millä otuksilla, ja perheenjäsenet ovat uskomattoman lojaaleita toisiaan kohtaan. Olen myös aina pitänyt kirjasarjan monista erilaisista henkilöistä ja heidän taustoistaan ja persoonallisuuksistaan. Ihanaa, että kun kolme ensimmäistä kirjaa on ammentanut asiansa aika pitkälti Bellan ja Edwardin suhteesta ja kolmidraamasta Jaobin kanssa, on neljänteen osaa osattu laajentaa perspektiiviä.

Kirja tuntuu kuitenkin aika lailla pitkältä. Pitkät kirjat eivät sinäänsä ole meikäläiselle ongelma, mutta tuntuu, että monia tapahtumia, kohtauksia ja lukuja olisi jostain syystä tahallaan venytetty vähän ylipitkiksi. Tuntuu, että melkein 750 sivuisen kirjan juonen olisi saanut varsin kiitettäväksi paketiksi pienemmässäkin sivumäärässä.

Olen aina tykännyt tälläisistä yliluonnollisista jutuista kirjoissa ja televisiossa ja siksi varmaan tämäkin kirjasarja on minuun ihan kohtalaisesti uponnut. Tiedän kuitenkin, etteivät kaikki tykkää ja ei tietenkään tarvitsekaan tykätä. Aamunkoi on kuitenkin suosikkini Twilight -kirjoista heti Houkutuksen jälkeen.

Ulkoasumuutoksia

2011-11-07T12:07:00.001+02:00

Voi että mua vähän pelottaa, että tää blogi taas kuolee tämmösen pikaisen aktiivisuusjakson jälkeen. Se kyllä on semmoinen asia, joka riippuu pelkästään meistä, eli itteään semmosesta saa syyttää, jos niin käy. Yritetään nyt kuitenkin pitää hengissä tämä.

No, jätetäänpä löpinät sikseen ja siirrytään asiaan. Eli ulkoasuun. Mitä olette mieltä?

Sivupalkkiin lisäsin haun, jolla voi etsiä sisältöä meidän blogista. Sille oli ilmeisesti tarvetta. Tämän lisäksi palstoitin blogia vähän uusiksi, ja se on miusta ainakin nyt jo vähän selkeämpi. Lisäsin myös välilehdet. Siellä on ensinnäkin tuo sadan kirjan lista. Sen lisäksi löytyy miun ja Veeran esittelyt kuvien kera! Niitäkin saa kommentoida.

Värimaailma ei ole enää niin tylsä. Huomenna keräännytään porukalla leffailemaan, niin katsotaan saataiskohan aikaiseksi kuvata joku kiva banneri.

Plussia ja miinuksia Decameronesta

2011-11-06T01:01:00.000+02:00

En siis vielä ole lukenut kirjaa loppuun, olen jossain sivulla 123 tai jotain. Jotenkin kirja tuntuu menevän tällä kertaa helpommin alas kuin viimeksi. Huomaan kyllä edelleenkin turhautuvani pitkien novellien kohdalla, kun en jaksaisi keskittyä. No, nyt niitä plussia ja miinuksia. Miinukset tietty eka.

- Tylsähköä luettavaa.
- Kaikki rikkaat ihmiset ovat joko hirveän hyviä tai tosi kieroja. Ei ole semmosia tasasia ihmisluonteita ollenkaan. Löytyy myös köyhiä, mutta se on niiden oma vika kun ne on tyhmiä.
- "Nainen on ihana, nainen on paras, naiset on kauniita ja viattomia ja ihania", vaikka ne huoraa ja kavaltaa.
- "Kaikki iloitsivat ja riemuitsivat ja nauroivat hemmetisti henkilö x:n tarinan kohdalla". Tämä lause on jossain muodossa joka tarinan lopussa, aargh.
- Pitkiä lauseita (lisäsin tämän kun olin kirjoittanut tuon ensimmäisen plussan)

+ Neitsyyden menetys: "Alatiel, joka ei ollut ennen tiennytkään, millaisilla sarvilla miehet puskevat, tuli nyt siitä perille päästyään, melkein pahoilleen, kun oli niin kauan vastustellut Periconen pyyntöjä, ja tästä lähtien hän kutsui tämän usein itsekin, ei tosin sanoilla, joita käyttämällä he eivät ymmärtäneet toisiaan, vaan itse teoilla suloisia lemmenöitä viettämään" Kirjassa on kierretty syntiset sanat, niinkoin seksi, kaikilla tosi kauniilla ilmaisuilla. Ja hauskoilla. Saattoi ihmisiä tänään bussissa vähän ihmetyttää, kun repeilin tälle ko. kohdalle siellä.
+ Kuvaa kai aika hyvin sen ajan arvoja ja normeja.
+ Kirjan kansi on vaaleanpunainen.

Mitä mulle kuuluu

2011-11-02T15:17:00.003+02:00

Tää on uskomatonta miten monen viikon hiljaiselon jälkeen Idan kanssa päätettiin vähän ryhdistäytyä, niin heti on uusia lukijoita (jo 45!) ja enemmän on tullut kommentteja. Kiitos tästä! Ihmetellään vieläkin päivittäin, että kuka näitä meidän läpinöitä jaksaa oikeasti lukea, mutta ilmeisesti joku jaksaa! Jaksakaa vain kommentoida tekstejä ja kirjoja niin saadaan vähän lisäpontta oikeesti päivitellä tätä blogia.

Kun juuri tänään puhuttiin kuinka voidaan kirjoitella tänne, vaikka ei oltaisikaan luettu mitään, niin päätinpä sitten tulla kertomaan, että mitä opin tänään.
Aloitetaan vaikka siitä, jonka kaikki tuttuni tietävät: vihaan ostoksilla käymistä. Vaatteiden ostaminen on sitten vihon viimeistä hommaa! Kuitenkin tänään uhrasin yhden harvinaisen vapaapäiväni siihen, että raahauduin jo aamupäivästä kaupunkiin ostamaan jonkinlaisia juhlavaatteita, kun on taas yhdet juhlat viikonloppuna tiedossa. Kaupunkireissu päättyi kuitenkin siihen, että lahjoitin 60 euroa Suomalaiseen kirjakauppaan. En ostanut vaatteita (mitä menin ostamaan) enkä edes DVD -leffoja tai yksiäkään korviksia (joita molempia yleensä lähtee mukaan jokaiselta kauppareissulta), vaan kirjoja! En ollu taas pitkään aikaan ostanut yhtään kirjaa itselleni (edellisetkin vielä lukematta -.-), mutta nyt ostin.

Okei, pitihän sieltä kirjakaupasta tietysti ostaa myös niitä koulukirjoja. Matikan kasikurssin kirja lähti mukaan, ja samoin historian kertauskirja. Historian kertauskirja oli vielä ihan täysin heräteostos. HERÄTEOSTOS! Kuka ostaa heräteostoksina KOULUKIRJOJA!? Ilmeisesti meikäläinen.

Lähti kirjakaupasta mukaan sitten myös kaksi ihan oikeata kirjaa: Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Stephanie Meyerin Aamunkoi. Missä kuljimme kerran on ehdottomasti yksi lempikirjojani, ja Westö lempikirjailijoitani, ja kun teos löytyi pokkariversiona, jossa on myös kuvia elokuvasta, pitihän se ostaa. Aamunkoi kuuluu Twilight -sarjaan, josta minulla on myös kaikki aiemmat kirjat, tätä en ole vielä edes lukenut, odotin, että se tulee pokkarina ja ostin vasta nyt. Olen eniten tykännyt ihan siitä ensimmäisestä Twilight -kirjasta, leffoista en ole niinkään välittänyt vaikka nekin olen nähnyt.

Ja ostinko juhlavaatteita? En. Ostin tosin sukkahousut, koska jos keksisinkin jotain päällepantavaa omasta kaapistani, sukkahousut ovat yleensä ne jotka puuttuvat aina.

Ja mitähän kirjoja on tällä hetkellä kesken? John Irvingin Neljäs käsi -kirjaa en ole päässyt vielä ensimmäistä lukua pisemmälle, Selbodin Oma taivas -kirjasta pitäisi jaksaa kirjoittaa ja Decameroneen ajattelin syventyä uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen, kun ensin saisin Irvingin ja koeviikon alta pois.

p.s. Missä kuljimme kerran pyörii nyt myös leffassa. Itse en ehkä pysty mennä katsomaan sitä, koska pidän kirjasta niin paljon, mutta elokuvana se on kuulemaa todella hyvä.:)

Ei huvita lukea kokeisiin..

2011-11-01T19:06:00.002+02:00

...Niinpä seikkailen internetsissä ja tutkin, että mistä kaikkialta meidän blogiin on päädytty. Kaikkien tylsien hakukoneiden ja bloggerin lisäksi meidän blogiin on nimittäin löydetty toisista kirjablogeista. Itseasiassa muuan Kertomus jatkuu -blogi on tuonut meidän blogiimme enemmän kävijöitä kun mm. blogilista tai bloglovin'.

Tsekkailin tuota blogia vähän, ja tämä postaus koski minuun niin, että miun on ehkä pakko alkaa seuramaan tuota blogia. Muumit on ihania ja talvi pelottaa. Niinpä minäkin ehkä kartutan tee- ja kynttilävarastot ja luen sitten teetä juoden kynttilöiden valossa. Tosin en muumeja, vaan sitä krhm, ei-niin-ihanaa Decameronea. Vaikka voihan se olla että olen ihmisenä kasvanut niin huimasti, että ymmärrän sitä kirjaa nyt. Kävin siis eilen lainaamassa sen kirjastosta.

Google Analyticsiä olen tässä vähän analysoinyt. Se kertoo, että meidän blogiin on useiten päädytty hakusanalla "jan guillou pahuus". Vasta seuraavaksi useiten käytetty ja sillä blogiin päädytty hakusana on "100 kirjaa". Eniten nuo hakusanat ovat olleetkin (yllätyys) kirjoja ja kirjailijoita ja eri versioita tästä blogin nimestä. Sen lisäksi löytyy mm. "50 vuotias mies juha vuorinen", joka kiinnostaa minua aika paljon.. Mitä ihmettä tuolla hakusanalla on yritetty löytää? Hauskoja ovat myös nuo, joilla on yritetty aivan selvästi luistaa kouluhommista. Erinäköisiä raportteja, esseitä ja juonikuvauksia on yritetty etsiä hyvin monen kirjan kohdalla. Toivottavasti opettajat tajuavat tutkia internettiä paljon, ettei kukaan hölmö yritä saada meidän teksteillä numeroita. Vaikkakin suuri osa teksteistä on luokkaa "oli ihan jees, en osaa sanoo tästä oikeen mitään"

Ja siitä tulikin mieleeni, että kiitos, kun olette jaksaneet vastailla sivupalkissa olevaan kyselyyn. Laitoin sen tuohon eräänä yönä, joten vastausvaihtoehdot on vähän mitä on. Mutta kommentoikaa ja kertokaa ihmeessä, mitä toivotte ulkoasulta. Päätimme tuossa Veeran kanssa yrittää keskittyä tähän blogiin vähän enemmän, kun ei ole reilua teitä kohtaan, että tekstejä tulee kerran puolessa vuodessa. Mitä mieltä olette muuten tuosta meidän tunnistejutusta? Onko kätevää, että joka numerolla on oma tunniste, vai olisiko esteettisempää, jos ne olisivat esimerkiksi muodossa 1-10, 11-20 jne? Haluaisitteko tunnisteita kirjan kotimaan, kirjailijan tai vaikkapa genren perusteella?

Listan ulkopuolelta: Stieg Larsson - Tyttö, joka leikki tulella

2011-10-30T21:11:00.000+02:00

Stieg Larssonin Millenium -sarja oli aika paljon esillä juuri silloin, tai vähän sen jälkeen, kun aloitimme tämän projektin. Miehet, jotka vihaavat naisia (ensimmäinen kirjasarjan osa) taisikin olla minun ensimmäinen kirjani tältä listalta. Tykästyin kirjaan hyvin paljon ja kirjan lukemisen jälkeen katsoinkin kaikki leffat. Kun sitten törmäsin "Tyttö, joka leikki tulella" -kirjaan kirpparilla, oli minun pakko ostaa se. Sen jälkeen kirja nukkuikin kirjahyllyssä, kunnes eräänä unettomana yönä noin viikko takaperin nappasin sen käteeni. Kirja tosiaan tuli luettua noin viikosta, joka jo näin alkuun kertoo joillekkin lukuihmisille jotain.

Kirja jatkaa tarinaa Kalle Blomkvistista ja Lisbeth Salanderista. Myöskin edellisestä kirjasta tutut henkilöt pyörivät mukana, mm. Vagner. Tarina liittyy osaltaan ensimmäiseen kirjaan ja siispä suosittelen, että tämä(kin) sarja kannattaisi lukea alusta loppuun.

Tarina alkaa siitä, kun Mikael Blomkvistin ja kumppaneiden lehti Millenium alkaa rakentamaan teemanumeroa seksikaupasta. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat Dag Svensson, sekä Mia, jotka ovat tarjoutuneet avuksi tähän teemanumeroon. Milleniumin on myös tarkoitus kustantaa ja julkaista teemanumeron kanssa samoihin aikoihin Dag Svenssonin kirja samasta aiheesta. Samaan aikaan Lisbeth palaa ulkomailta ja asettuu Ruotsiin asumaan.

Kun Dag ja Mia sitten löydetään murhattuina ja lähellään ase, jossa on Lisbethin sormenjälkiä, alkaa loputtomalta tuntuva salaisuuksien ja mysteerien paljastelu. Kirja pompottaa niin henkilöitä, kuin lukijaakin, ja tämä on paikka paikoin ärsyttävää. Lähinnä siksi, että minä ajattelin niissä kohdin aina että "EEEIIII, tahdon tietää lisää!!"

Alussa kirjan kieli tuntui kauhean tönköltä ja se häiritsi aika paljon ainakin alussa. Kuten Miehet, jotka vihaavat naisia, niin tämäkin tarina alkoi melko hitaasti. Loppu oli kuitenkin niin tiukkaa tykitystä, ettei alun kankeudet jääneet häiritsemään juuri yhtään. Leffan olin onneksi katsonut niin kauan aikaa sitten, etten muistanut mitään muuta kuin lopun siitä.

Nyt on varmaan pakko katsoa toi leffa kun alkoi kiinnostaa. Sitä ennen ehkä (EHKÄ) yritän käydä hakemassa tuon Sodan ja rauhan kirjastosta. (tähän suruhymiö)

****½

Listan ulkopuolelta: Riika Pulkkinen - Raja

2011-10-29T20:13:00.007+03:00

Riikka Pulkkisen Raja on kirja, jota kaveri suositteli. Riikka Pulkkinen on kuulemma sen uusi lempikirjailija. Pulkkisen esikoisteos, kertoo kahta tarinaa, monen ihmisen silmin. Anjan mies sairastaa Alzheimeria ja on pyytänyt vaimoaan auttamaan kuolemassa kun sen aika tulee. Mari, Anjan sisarentytär, on 16-vuotias lukiolaistyttö, joka rakastuu äidinkielenopettajaansa. Tarinaa kerrotaan myös Julianin, Marin äidinkielenopettaja sekä 6-vuotiaan Annin, Julianin tyttären näkökulmista.

Kirjan neljä "päähenkilöä" tekevät romaanista monipuolisen kokonaisuuden. Anjan tarinaa käsitellään vain Anjan luvuissa, kun taas Marin tarinaa kolmen henkilön näkökulmasta, jolloin Anjan tarina jäi ainakin minulle paljon suppeammaksi. Varsinkin tarkkaavaisen -vuotiaan nimen alle kirjoitetut luvut ovat mukavan tuoreita. Pulkkinen on hienosti osannut ajatella asioita lapsen näkökulmasta ja kirjoittanut Annin luvut uskottavasti. Anni on ikäistään tarkkanäköisempi, joten hän huomaa isänsä ja tämän oppilaan välisen suhteen vaikkei sitä täysin ymmärräkään.

Kirja käsittelee vakavia aiheita kuten dementiaa, ja etenkin sen vaikutuksia potilaan läheisiin sekä opettajan suhdetta oppilaaseen. Marin ollessa hyvin epävarma itsestään, tulee tarinaan mukaan myös 16-vuotiaan viiltelyjä sekä kännisiä sekoiluja.

Raja on saanut paljon arvostusta kriitikoilta ja lukijoilta. Itse tykkäsin kirjasta paljonkin, mutta odotin siltä ehkä jotain enemmän kaikkien kehujen perusteella. Kaveri on myös suositellut luettavaksi Riikka Pulkkisen Totta -romaania, joka on kuulemma vielä parempi.

***½

Listan ulkopuolelta: Amerikan ihmemaassa

2011-10-27T19:02:00.013+03:00

Syyslomalla luin jo pitkään hyllyssä odottaneen Frank McCourtin Amerikan ihmemaassa, joka on jatko-osa tuolle listaan kuuluvalle Seitsemännen portaan enkelille. Amerikan ihmemaassa jatkaa siitä mihin Seitsemännen portaan enkeli jäi: irlantilainen Frank muuttaa Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa. Hän päätyy ravintolan siivoojaksi, jonka jälkeen hän pestautuu armeijaan. Armeija ei välitä hänen huonoista hampaistaan tai tulehtuneista silmistään, vaan lähettää Frankin Eurooppaan jakamaan sotilaille kondomeja. Armeija avaa myös Frankille mahdollisuuden opiskella, kuulua niihin yliopisto-opiskelijoihin, joita hän on vuosikausia kadehtinut katsellessaan heitä New Yorkin metrossa.

Frank valmistuu kovan työn jälkeen New Yorkin yliopistosta äidinkielen opettajaksi ja kauhistuu amerikkalaisen koululaitoksen arjesta.

Oppilaat eivät olekaan innokkaita oppimaan kaikenlaista uutta ja hienoa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Amerikan ihmemaassa -kirjassa lumoaa samat asiat kuin edeltäjässäänkin. Tarinan karu totuus ja jollain tapaa lapsekkaan suora ja rehellinen kerrontatapa. Frank tuntee itsensä todella poikkeavaksi muista New Yorkin yliopiston opiskelijoista, kuvittelee että kaikki halveksuvat häntä hänen aksenttinsa ja köyhän lapsuutensa vuoksi. Amerikan kulttuuria ja ihmisiä kuvataan ihailevasti ulkomaalaisen näkökulmasta. Kirja saa todella uskomaan amerikkalaiseen unelmaan ja siihen, että valtameren takana kaikki on mahdollista.

****

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Ruttokellot

2011-10-26T23:31:00.000+03:00

Mistä lie kirjahyllyyni aikoinaan päätynyt tämä? Ehkä isin varastoista..? Enikeis, mie oon diggaillu Remestä aina, kun oon sitä lukenut. Tällä hetkellä hyllystä löytyy 6/12, Nimessä ja veressä ja Ruttokellot. Remeksiä keräilen pokkareina.

Ruttokellojen lukeminen oli pitkähkö prosessi. Unohdin välillä, että luin kirjaa, ja se jäi hyllyn reunalle odottamaan, että joku sen taas avaa. Kyse ei ollut siitä, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Kyse oli puhtaasta laiskuudesta. Mie olen alkanut lipsumaan lukemisesta. Istun mielummin koneella tekemättä mitään järkevää (=pelaamassa pasianssia tai katsomassa amerikkalaisia youtube-kanavia), kuin makaamassa sängyssä ja lukemassa. Miulla tosin on tässä kämpässä vähän sellainen ongelma, ettei ole sohvaa tai mitään pehmeää löhötuolia. Ne kuin olisivat parhaita paikkoja lukea, ei niska tulisi kipeäksi. Pöydän ääressä en ole koskaan osannut lukea, eikä tässä edes mahtuisi. Meneepäs offtopiciksi.

No kuitenkin. Ruttokellot on taattua Remeslaatua. Minuun kirja vetosi eniten sen takia, että siinä oli bioaseita. Biologia on yksi lempiaineistani ja minulle saa suositella kirjoja, joissa on bioaseita tai jotain jänniä evoluutiojuttuja tai geenimuuntelua...! En nyt näköjään pysy yhtään aiheessa, mutta menkööt.

Tässä kirjassa venäläiset pahat miehet päättävät vähän tunkeutua mukaan Suomen politiikan rakenteisiin ja päästä sitä kautta epäsuorasti vaikuttamaan päätöksiin. Tämähän onnistuu helposti, sillä Suomen eräs presidenttiehdokkaista on ollut aikaisemmin yhteistyössä venäläisten kanssa ja sillähän häntä on helppo kiristää. Venäläisillä on monta rautaa tulessa ja alussa ei edes tullut tajuttua sitä, että mitä kaikkea ne teki. Remeshän kirjoitttaa monesta eri näkökulmasta ja monesta tapahtumasta samaan aikaan ja sitten lopussa ne aina nivoutuu jotenkin yhteen. Tuolle on varmaan olemassa joku hieno termi, jota nyt en muista/tiedä.

Tässäkin Remeksen kirjassa seikkailee Johanna Vahtera, poliisipsykologi. Hän oli tässä kirjassa jotenkin erilainen kuin aikaisemmissa lukemissani. Hän oli epävarma, hän oli masentunut ja jotenkin tuli sellainen fiilis, että apua, nyt se jotenkin mokaa koko jutun ja Suomi kuolee ja venäläiset pahat miehet voittaa...

Mie puhun tästä nyt tosi huonosti, koskaa valitettavasti siitä on jo vähän aikaa, kun tämän kirjan luin. Nyt onneksi tässä eräs yö taas tartuin uuteen kirjaan, toivottavasti saan sen piakkoin luettua.

Kiitos paljon kommenteistanne! Asiallista kritiikkiä otetaan mielellään vastaan, ja on äärimmäisen nautittavaa, kun itsekin otatte tämän projektin työn alle (on nimittäin huomattavan paljon vaikeampaa, kuin aluksi kuviteltiin).

Listan ulkopuolelta: David Nicholls - Sinä päivänä

2011-10-05T20:13:00.005+03:00

Tädin suosittelema Sinä päivänä pääsi luvun alle heti Nenäpäivän jälkeen. Sinä päivänä kertoo Emmasta ja Dexteristä. jotka tapaavat Edinburghissa 15.7.1988 valmistumispäivänään ja muodostavat elämänkestävän ystävyys - ja rakkaussuhteen. Romaani palaa heidän tapaamisensa vuosipäivään kahdenkymmenen vuoden ajan näyttäen molempien ilot, surut ja elämän kipupisteet kahden vuosikymmenen ajalta.

Jo roomanin idea kertoa tapahtumat vain yhden päivän ajalta jokaiselta vuodelta on kiinnostava ja erilainen. Se antaa lukijalle niin Emman kuin Dexterinkin näkökulman tapahtumista, jotka koskevat heitä molempia, mutta myös mahdollisuuden tarkastella henkilöitä erikseen, muodostaa käsityksen heistä muutenkin kuin kaksikon suhteen kautta.

Teemoina kirja käsittelee nuoruuden vaikeutta löytää itsensä ja tarkoituksensa (häämästyttävän ajankohtainen aihe ainakin allekirjoittaneen elämässä) sekä elämänkestävää rakkautta toiseen ihmiseen. Emma ja Dexter ovat suuren osan romaanista enemmän tai vähemmän yhdessä, ja heidän vankan ystävyytensä ansiosta puhuvat toisilleen virskistävän suorasukaisesti.

Suorastaan rakastuin tähän kirjaan ensi lukemalta. Se on hauska, koskettava, yllättävä, realistinen, hyvin kirjoitettu ja mikä parasta henkilöt ovat moniulotteisia ja ymmärrettäviä.

Yllättäen tästäkin kirjasta on tulossa elokuva, pääosissa Anne Hathaway Ja Jim Sturgess. En tiedä vielä haluanko nähdä sitä ollenkaan.

ILOUUTISIA

2011-09-08T17:11:00.001+03:00

KAKSI VIIKKOA NIIN VOIN LUKEA TAAS OIKEITA KIRJOJA!!!!
JEEEEEEE!

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

2011-07-28T20:38:00.001+03:00

Vaikka joku saattoikin luulla niin, niin ei, en ole kuollut. Lukuprojekti on jäänyt vähän vähemmälle kun innostuin järjestötoiminnasta ja yhtäkkiä tuli hirveästi tekemistä. Ja sen lisäksi tietysti olen kuluttanut suuren osan ajastani tietokoneella.

Nyt sain kuitenkin luettua yhden kirjan. Huckleberry Finnin seikkailut kertovat pojasta, joka tahtoo seikkailla ja tekee kolttosia. Juonenkäänteet ovat mielenkiintoisia, mutta koska kirja on suunnattu nuorille pojille, on kieli ja kerronta paikoin aika ärsyttävää. Kertoja kirjassa on siis Huck Finn, ja mielestäni Mark Twain on saanut tarinan tosiaan kuulostamaan siltä, kuin joku nuori pojankloppi sitä kertoisi.

Kyllähän tuon luki, ihan mielellään. Tarinassa opetuksena oli tietysti se, että erilaiset ihmiset pitää hyväksyä ja tasa-arvo rotujen välillä ois jees. Ikuisena misantrooppina naureskelen aika paljon sille utopistiselle ajatukselle, että kaikki olisivat tasa-arvoisia. Niinpä kirja aiheutti minussa paljon sellaista "Hei c'moon" -fiilistä.

Kannattaa kyllä lukea, tämä on erilainen kertomus.

***

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

2011-07-10T13:37:00.005+03:00

VIHDOIN! Sinuhe on ollut työn alla huhtikuun puolestavälistä lähtien, piti se silloin äikän kurssia varten lukea. Valitettavasti oikea elämä tuli tielle ja nyt on mennyt näin kauan ennen kuin sain sen vihdoin loppuun. Kyseessähän ei siis ole mitenkään huono kirja, vaan itseasiassa tosi hyvä, on nyt ollu tässä vaan kaikkea muuta. Sinuhe Egyptiläinen kertoo viidentoista kirjan ajan lääkäri Sinuhesta, joka tulee vauvana Niiliä pitkin kaisloista punotusta korissa, ja jonka löytää köyhäinlääkärin vaimo ja ottaa omakseen. Sinuhesta tulee ennen pitkään myös lääkäri ja hänen kohtalonaan on matkata ympäri maailmaa.

Waltari on valinnut romaaninsa varsinaiseksi aiheeksi yksilön aseman yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset muutokset, ja tähän päästään kunnolla kiinni vasta noin puolenvälin jälkeen. Maailmanmatkoiltaan palannut Sinuhe nimitetään faarao Ekhantatonin kuninkaalliseksi kallonporaajaksi, ja hän joutuu keskelle faaraon uskonnollisia ja yhteskunnallisia uudistuspyrkimyksiä. Samalla Sinuhelle alkaa paljastua hänen oma menneisyytensä ja kohtalonsa.

Sinuhe on henkilönä vähän sellainen, että hän haluaa ajatella kaikista ja kaikesta hyvää, mutta joutuu kirjan aikana myöntämään itselleen, ettei maailma olekaan niin ruusuinen. Sinuhe etsii itseään, ja tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hänellä menee suhteellisen huonosti naisten kanssa ja aina kun hän on onnellinen jotain pahaa tapahtuu. Sinuhe katkeroituu ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan lähinnä siksi, että haluaa tehdä itselleen selväksi miksi hänestä tuli katkera ja yksinäinen.

Sinuhe Egyptiläinen on oikeasti hyvä kirja. Aika tarkasti kirjoitettu, mutta historialliset yksityiskohdat tekevät tarinasta mielenkiintoisen. Parasta kirjassa olivat mielestäni monet henkilöhahmot ja se, että kaikista kerrottiin paljon ja laajasti. Etenkin kuninkaallinen perhe ja Sinuhen suhde heihin oli mielestäni mielenkiinoista luettavaa.

****

Kesäisiä kuulumisia

2011-07-07T11:48:00.008+03:00

Edellinen teksti kirjoitettu huhtikussa...oho. Kyllä se vaan niin on, että koulu vie aikaa tälläisiltä ahkerilta opiskelijoilta kuin minä ja Ida. Muutenkin viime kevät oli suht koht perseestä, että eipä tullut paljon luettua. Decamerone jäi keväällä suosiolla tauolle ja tilalle tuli Sinuhe Egyptiläinen, oikeat oppikirjat sekä autokoulu. Mutta nyt on kesä!

Tässäpä siis olisi meikäläisen tämän kesän urakka: syksyn yo-kirjoituksiin lukeminen historian, englannin ja äidinkielen osalta. Ja nythän on jo heinäkuun alku, ja olen lukenut vasta historian ensimmäisen kurssin -.-

Oppikirjojen lisäksi pitäisi lukea loppuun tuo Sinuhe Egyptiläinen, joka tällä hetkellä onkin sen verran hyvässä vaiheessa, että toivon kovasti saavani tänne ihan oikeatakin juttua siitä jo ensi viikolla. Ja Sinuhehan on ollut kesken jo huhtikuun puolestavälistä saakka, kun piti se silloin äidinkielen kurssia varten lukea...

Alice Selbodin Oma taivas on ollut lukulistalla siitä asti kun sen varmaan pari vuotta sitten ostin, ja uusimpia kirjahankitoja viime viikonlopulta ovat Bernard Schilkin Lukija ja John Irvingin Oman elämänsä sankari. Mutta ehdottomasti seuraavaksi isken kiinni Mikko Rimmisen Nenäpäivään, jonka sain lainaksi tädiltä.
Kirjotuksiin valmistautumiseen kuuluu myös tuon englanninkielisen The Beatles - kirjan lukeminen sekä tutustuminen vanhoihin ylioppilasteksteihin.

Eiköhän se tästä kun sais vain itseä niskasta kiinni!

Muuten, ihmetellään edelleen miten tälää blogilla voi olla jo 35 lukijaa!! Uskomatonta! Laitelkaa vaan kommentteja meille ja omia kokemuksianne näistä kirjoista :)

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

2011-04-09T19:49:00.003+03:00

Tästähän nyt alkaa olla jo melkein pari kuukautta kun luin kyseisen kirjan, mutta jostain syystä on tämä kirjoittelu vähän jäänyt... Enkä kyllä ole tämän jälkeen mitään lukenutkaan! Decameronea en ole edes avannut. Kyllä se vaan niin on, ettei tuota lukiossa opiskelua voi ottaa ihan vaan harrastuspohjalta...

Juoppohullun päiväkirja kertoo Pikku-Juhasta, alkoholistoituneesta keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, joka ei käy töissä. Juhan päivät kuluvat ryypätessä, krapulassa, naidessa ja päiväkirjaa kirjoitellessa.

Kyllä täytyy myöntää, että pari kertaa jäi suu auki kun luin tätä kirjaa. Kyllä sen verran yksityiskohtaisesti ja ällöttävästi on joitain juttuja kerrottu. Mutta kyllä Juoppohullunpäiväkirja jaksaa naurattaakin. Juhan unet ja päähänpistot ovat sen verran hulluja, että kyllä siinä oma mielikuvitus kalpenee rinnalla. Hauskin hahmo on ehdottomasti Juhan paraskaveri Kristian, sekopäinen idiootti. Ja hauskintahan tässä on se, että ymmärtääkseni hahmot pohjautuvat edes jollain tasolla Juha Vuoriseen itseensä ja hänen omiin ystäviinsä.

Käytiin tosiaan sitten tuossa maaliskuun alussa koulun kanssa katsomassa tämän teatteriversio Tampereen työväen teatterissa. Pelkäsin jo vähän etukäteen, että mitä siitä tulee, koska eihän tässä kirjassa oikeastaan muuta tehdä kuin ryypätään, paskotaan ja naidaan. Mutta ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin paha. Aika paljon tärkeitä juttuja oli valitettavasti jätetty pois, mutta kyllä se ihan ok oli. Olin tosiaan lukenut kirjan loppuun just edellisenä päivänä niin ei jaksanut naurattaa ihan kamalasti, kun muistin kaikki jutut ulkoa.

****

Listan ulkopuolelta: Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 3: Raskausarpia

2011-03-11T20:35:00.000+02:00

Juoppohullun päiväkirjat löysin nelisen vuotta sitten. Olen siitä lähtien rakastanut Juha vuorisen tapaa kirjoittaa. Hän saa lukijan nauramaan puhumalla paskasta, ja se on miun mielestä helvetin hieno taito.

Juoppohullun päiväkirjat 1 & 2 ovat täynnä rietastelua ja juopottelua. Tämä kolmas kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään muitakin tunteita kuin vitutusta. Tässä on selkeä juoni ja johdonmukainen kerronta. Tämä on itseasiassa ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja, jonka aikana olen sekä itkenyt että nauranut.

Toisaalta se, että kirja on mennyt syvällisemmälle tasolle, on huono asia. Mitä on tapahtunut? Juha Vuorinen esittää Juhan, kirjan päähenkilön, ensimmäistä kertaa miehenä, jolla on tunteet (ja se ei ees ryyppää!!). Ensimmäisiä juoppohullun päiväkirjoja pystyi lukemaan ja ajattelemaan, että "ah, miehet, just tommosia tunteettomia ääliöitä ne on". Mutta nyt! Yhtäkkiä Juhalla on tunteet, yhtäkkiä se ei enää olekaan niin tunnevammainen kuin se oli! Tällä ruokintaan naisten uskoa siitä, että he voivat muuttaa miehen.

Onneksi Vuorinen ei ole jättänyt kirjastaan pois sitä hulvattoman hauskaa huumoria ja kielenkäyttöä, joka sai miutkin syttymään näille kirjoille ensin. Tässä kohta, jolle nauroin vedet silmissä vaikka kuinka kauan:

" -- Samassa ohjaamossa kapteeni hyppäsi koko voimallaan jarrujen päälle ja käänsi virtauksen täysillä taakse. viereisellä rivillä istuvan liikemiehen skraga sojotti eteenpäin kuin sisiliskon kieli. kone pysähtyi kuin seinään. Koko matkustamo kiitti lennosta itämaisella pikakumarruksella iskemällä päänsä etummaisen penkin selkänojaan. Varauloskäyntien kohdalla istuneet tekivät japanilaisen keisarikumarruksen koskettamalla otsillaan lattiaa. Eturivi puolestaa osoitti kiitollisuuttaan iskemällä päät yhteislaukauksella väliseinään. --"

Pitänee myöhemmin kirjoittaa myös 1 & 2 kirjoista.

****

54. Hergé - Tintti-sarja

2011-03-10T10:00:00.001+02:00

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi. Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

2011-03-08T16:44:00.000+02:00

Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut.

****½

Kuulumisia part 5030267

2011-03-07T16:30:00.000+02:00

Heipä vaan kaikille! Lukijamäärä on noussut taas ihan hirveesti ja myö Veeran kanssa ei olla uskoa silmiämme.

Oon taas ostellut kirjoja, kuten näkyy kuvasta. Stieg Larssonin Tyttö, joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti löytyivät kirpparilta todella halvalla, ja oli pakko ne ostaa, vaikken omistakaan (vielä!) sitä ensimmäistä osaa, Miehet, jotka vihaavat naisia.

Eino Leinon Elämäni kuvakirja & Helkavirsiä löyti pienestä antikvariaatista Jyväskylän keskustasta. Aleksis Kiven valitut teokset löytyi kirpputorilta. Tuossa on ainakin Seitsemän veljestä ja nummisuutarit.

Olen kirjojen ostamisen lisäksi myös lukenut niitä, yritän tämän päivän aikana ajastaa postauksen Raskausarvista, Tintti-sarjasta ja Oikeusjutusta.

Mitä teille kuuluu? Onko kukaan törmännyt mihinkään maata järisyttävään kirjaan, joka kaikkien pitää lukea?

30. John Irving - Garpin maailma

2011-02-14T17:54:00.005+02:00

Ensinnäkin mun täytyy sanoa, että oon nyt ihan rakastunut John Irvingiin. Ensin Kaikki isäni hotellit ja nyt tämä. Meen kyllä heti hiihtoloman koittaessa kirjastoon kahmimaan lisää.

Garpin maailma kertoo T.S. Garpista, vahingossa feministiksi päätyvän Jenny Fieldsin ainoasta lapsesta. Jenny on jo itsessään niin erikoinen tapaus, ettei omena kauas puusta putoa. Garp haluaa ehdottomasti kirjailijaksi, ja kammottavan luomisentuskan jälkeen tavoitteeseensa lopulta päätyykin. Avioliiton ja omien lapsien myötä kirjoitusaiheita löytyy, mutta itse kirjoittaminen on ajoittain vaikeaa (asia, jonka ymmärrän paremmin kuin hyvin). Garpin maailma kertoo laveasti Garpin koko elämän, sekä niiden, jotka hänen tielleen matkan varrella osuvat.

Garpin maailmassa on kaikkea mitä (käsitykseni mukaan) John Irvingin romaanilta voi vain odottaa: perhesuhteita, seksiä, prostituoituja, kirjallisuutta, mustaa huumoria, karhuja, hotelleja, New Hampshire ja kuolema vahvasti läsnä. Välillä kirja naurattaa, välillä itkettää ja välissä suoraan sanottuna oksettaa kaikessa ällöttävyydessään.

Kirjan henkilökaarti on laaja ja värikäs. Jenny Fields, kenkämiljonäärin omintakeinen tytär, on itsessään jo niin mielenkiintoinen hahmo, että jo pelkästään hänestä olisi voinut saada vallanhyvän romaaanin. Se, että perhe jatkuu vielä toinen toista ihmeellisimmillä henkilöillä, parantaa vain tarinan värikkyyttä ja tapahtumarikkautta. Täytyy myös mainita yksi yksityiskohta: Jenny Fields kirjoittaa omaelämänkerran, jonka nimi on Seksuaalisesti epäilyttävä. PARAS kirjan nimi ikinä.

John Irvingin parhaimpia ominaisuuksia kirjoittajana on yllätyksellisyyden ylläpitäminen. Niin Garpin maailmassa kuin Kaikki isäni hotelleissakin, on tapahtumia, joita ei vain voi nähdä ennalta. Tämä pitää kirjan mielenkiintoisena loppuun asti.

On varmaan siis sanomattakin selvää, että tämä on yksi tähän astisista suosikeistani listalta, ja John Irving lempikirjailijoitani. Suosittelen Garpin maailmaa lämpimästi kaikille, jotka eivät pientä seksuaalista häröilyä säikähdä.

*****

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

2011-02-09T12:12:00.001+02:00

Mie luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten. Miulla on tästä kirjasta aika paljonkin ajatuksia, mutta tuntuu, etten oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Sinisalolla on hyvin mielenkiintoinen ja perverssi mielikuvitus. Toisaalta hän tuntuu ymmärtävän tiettyjä asioita ihmisessä (esim. ihastumisia, seksuaalista suuntautumista ja narsismia)
paremmin kuin muut.

Kirjan päähenkilö on valokuvaaja Mikael, joka eräänä pettymysten täyteisenä yönä löytää nuorison kiusaaman peikon poikasen roskakatoksesta. Ja kyseessä siis on oikea peikko, vaikka ensin luulinkin, että se oli lempinimi jollekkin...

Sinisalo tuntuu kirjoittavan tahallisesti niin, että lukija aina välillä huomaa, että "minulla oli tälläinenkin ennakkoluulo", mutta sitten taas välistä hän tuntuu voimistavan stereotypioita. Alussa luulin päähenkilön olevan nainen, koska hän käyttäytyi peikkoa kohtaan niin suojelevasti ja samalla tavalla miten olettaisi naisen huolehtivan löytäessään lapsen (peikkoa kuvailtiin hyvin lapsenomaiseksi) kadulta. Selvisi kuitenkin, että päähenkilö on Mikael, joka on homo.

Mikael vie peikon kotiinsa ja yrittää kesyttää sitä. Ennenkuin hän huomaakaan, on hän kiintynyt tähän petoeläimeen hyvin voimakkaasti. Vaikkakin kirjassa esitetään ihan fyysisiä syitä tähän kiintymykseen, on jotkin asiat hyvin vaikeita ymmärtää. Niitä asioita en paljasta, koska ne tuovat mielenkiintoisen lisän lukukokemukseen. Jos aikoo lukea tämän kirjan, voi varautua siihen, että aivan varmasti jossain vaiheessa lukemista loksahtaa leuka auki.

Sinisalon kirja on täynnä intertekstuaalisuutta. Kun Mikael löytää peikon, hän alkaa tutkimaan kaikenmaailman petoeläinkirjoja ja satukirjoja. Kirja on rakennettu niin, että joka toinen luku on jonkun ihmisen näkökulmasta ja joka toinen on jokin tekstin pätkä.

Mikaelin lisäksi kirjassa toimivat kertojina Mikaelin panot: eräs eläinlääkäri, Mikaelin pomo ja Mikaelia syvästi ihaileva nörtti. Sen lisäksi kirjassa päästetään välillä ääneen Palomita, Mikaelin alakerran miehen postimyyntivaimo. Kaikki henkilöt edustavat jotakin "ääripäätä". Mikaelin pomo on narsisti, joka yrittää pomputella Mikaelia, mutta johon kuitenkin itseensä sattuu, kun Mikael ei enää ihannoikaan häntä, vaan Pessiä. Tämä nörttipoika on täysin stereotyyppinen, hän keräilee kirjoja, on vähän ruma ja rakastuu sitten Mikaeliin, joka on todella kaunis ja enkelimäinen. Palomita on nainen, joka on ulkomailta tuotu väkivaltaisen miehen orjaksi ja joka vaan sopeutuu tilanteeseen.

Aina välillä miulle tuli semmoinen olo, että yrittääkö Sinisalo ottaa liian moneen asiaan kantaa. Hän puhuu selvästi homouden, väkivallattomuuden, ystävällisyyden ja viisauden puolesta. Kirja oli kuitenkin hyvin rakennettu kokonaisuus, joka onnistui herättämään monenlaisia tunteita. Suosittelen kaikille yli 16-vuotiaille, kirja sisältää melko härskejä kohtauksia.

****

Edit: ope kommaili, että tuolla oli virhe tekstissä. En jaksanut alkaa sitä nyt muotoilemaan uudelleen, joten poistin yhden virkkeen.

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi

2011-01-26T17:49:00.000+02:00

Pikku Prinssi lukemista odotin innolla, koska se luettiin meille yhdellä kesäleirillä, joka oli ikimuistoinen kokemus. Pikku Prinssiin liittyy siis paljon hyviä muistoja. Ja kirjanahan se silloin ainakin iski minuun täysillä.

Miun piti itseasiassa lukea tämä kirjan englannin kurssille. Mie luin puoleen väliin englanniksi ja sitten oli pakko vaihtaa suomenkieliseen. On kyllä pakko sanoa, että englanninkielinen oli vähän erilainen kuin suomenkielinen.

Kirja kertoo Pikku Prinssistä, joka asuu pienellä tähdellä. Pikku Prinssi lähtee matkustelemaan muille tähdille, koska hän tahtoo oppia lisää. Hän tapaa matkallaa mm. Juopon, Turhamaisen, Liikemiehen ja ketun, josta tulee Prinssin ystävä. Kirjassa esitellään siis stereotypioita.

"Maa ei ole mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuna myös neekerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisinsanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä."

Tässä kirjassa on paljon syvällisiä ajatuksia. Pääteemana varmastikin on se, että ihmiset (siis aikuiset) murehtivat liikaa tullakseen onnellisiksi.

Loppu oli tosi surullinen ja mie vähän pohdin, että miten lastenkirjaan on voitu tuommoinen loppu laittaa. Mutta tämä on varmaan loistavaa terapiaa lapsille, joilta on joku kuollut.

****

17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo

2011-01-20T20:26:00.000+02:00

Odotin, että Ylpeys ja ennakkoluulo on tylsä ja paska rakkausromaani, joka olisi yhtä vaikea lukea kuin venäläiset klassikot. Tuosta lauserakenteestakin voi päätellä, että odotukset ylittyivät reippaasti.

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo tarinaa Bennettin perheestä, jonka naapuriin muuttaa herra Bingley ystävineen. Tarjolla on niin kutsuja, uusia tuttavuuksia kuin uusia vihamiehiäkin.

Vaikka aihe on Anna Kareninamainen, on kirja siltikin noin miljoona kertaa parempi. Loistava kerronta, hra Bennetin sarkastiset heitot ja se, että jatkuvasti tapahtuu jotain, tekevät kirjasta mielenkiintoisen lukea.

Miulla ei nyt ajatus kulje yhtään, mutta on aika loistava kirja, vaikka miun onkin vaikea myöntää itselleni, että oikiasti pidin rakkausromaanista.

****

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

2011-01-16T14:38:00.001+02:00

Puhdistus kertoo kahden naisen tarinan: Viron maaseudulla yksin asuvan Aliiden Truun, ja hänen pihalleen eksyvän mysteerisen, venäläistyttö Zaran. Molemmilla on menneisyytensä traumat kohdattavina. Kirjassa kerrotaan molempien naisten tarinat hyppimällä ajassa ja paikassa satunnaisesti taaksepäin. Puhdistus kuvaa myös Viron traumaattista lähihistoriaa, joko on jäänyt suurimpien maiden traumojen varjoon, ainakin näin suomalaisen näkövinkkelistä katsottuna.

Sofi Oksasen Puhdistus on ollut viime vuosina kaikkien huulilla. Finlandia - ja Runeberg -palkittu teos on ollut lukulistallani jo pitkään, ja kun sain sen sukulaiselta lainaksi, iskin heti kiinni. Ennakko-odotukset olivat siis kovat, joten ehkä siksi tunsin kirjan edetessä pienoista pettymystä. Uskomatonta muuten, että näin uusi kirja on näin nopeasti kavunnut listassa näin korkealla.

Odotin koko ajan kirjalta jotain tajunnan räväyttävää tapahtumaa tai kerrontaa, tai samanlaista tunnetta kuin niin ikään Finlandia -palkittu Missä Kuljimme Kerran antoi. Sitä ei kuitenkaan tullut. Upea kirjahan tämä on, hienosti kirjoitettu, niin että hahmojen taustat ja tarinat pysyvät nätisti salaisuuksina aivan loppuun asti. Ja ehkä aivan erityisen arvostetun tästä tekee varmastikin se, että Puhdistus sijoittuu Viroon, lähelle Suomea, eikä edes kovin pitkän ajan taakse. Ja tapahtumat ovat kuitenkin aika järkyttäviä.

Voisi myös luulla, että ajan ja paikan vaihtelut tekisivät kirjasta sekavan, mutta ei. Tarina on selkeästi rakennettu, samoin hahmot. Hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä, ja heitä säälii kokemiensa asioiden vuoksi. Myös salaperäisyyden verho molempien naisten kohdalla pysyy aika tiukasti kiinni loppuun asti, joka on hieno asia.

Jotenkin tää oli kumminkin pienoinen pettymys, just varmasti niiden suurten ennakko-odotusten vuoksi. Ja tuntuu myös, että se loppu meni multa vähän ohi. Tai siis ne sellaset dokumentti -jutut siinä kirjan lopussa. Mutta silti upea kirja!

****

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

2011-01-16T10:03:00.001+02:00

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on raaka kuvaus sodan vaikutuksesta ihmisiin ja siitä, kuinka helposti asiat unohdetaan. Kuten Veera sanoi arvostelussaan, on tarinassa kaksi päähenkilöä, kirjailija itse ja Billy Pilgrim.

Vonnegut aloittaa Teurastamo viiden kertomalla siitä, että miten ja miksi hän on kirjoittanut kirjan. Kun Vonnegut lähes koko kirjan ajan kertoo tapahtumia Billyn näkökulmasta, kertoo hän samalla siitä, kuinka on itse ollut tapahtumissa mukana ja nähnyt Billy tekevän sitä taikka tätä. ("Muuan amerikkalainen Billyn lähellä valitti ulostaneensa kaiken paitsi aivojaan. -- Se olin minä. Minä se olin. Siinä oli tämän kirjan tekijä.")

Vonnegutin tapa kirjoittaa on hieman erikoinen. Sen lisäksi, että hän kertoo asiat paristakin näkökulmasta, hän viljelee muutamia sananparsia. "Niin se käy" on varmasti useimmiten silmille käyvä lausahdus. Sitä on toistettu vähintään joka aukeamalla. Jossain vaiheessa lukemista se ärsytti tosi paljon, mutta sitten aloin miettimään sen tarkoitusta. Aika usein jonkun ikävän tapahtuman, esimerkiksi jonkun henkilön kuoleman jälkeen, Vonnegut toteaa "Niin se käy". Tulin siihen tulokseen, että tällä tavoin Vonnegut tahtoo ottaa kantaa siihen, miten ihmiset ovat nykypäivänä tottuneet tuollaiseen. "Henkilö A kuoli hirveällä tavalla" "Jaaaha."

Toinen sananparsi, jota Vonnegut usein viljelee on "Jossakin haukui iso koira". Tuo lause on yleensä jonkun kappaleen lopussa ja yleensä se ei liity mitenkään mihinkään. Mie mietin, että tuon merkitys saattaisi olla joku, että jossakin haukkuu aina joku iso koira, mikä ei vaikuta mihinkään mitenkään, vaikka se kuinka haukkuisi. Ihan kuin mie täällä huutelisin, että Korpilahden lukiota ei saa lopettaa, ei vaikuta mihinkään.

Eräs mielenkiintoisempia aiheita kirjassa on aika. Billy Pilgrim matkusteli ajassa sinne tänne. Hän oli ollut eräällä planeetalla vierailulla, jossa hänelle oli selitetty, että aika ei ole jatkuva jana, vaan että aika on. Trafalmadorelaiset (ne avaruusoliot) näkevät ajan siis samalla tavalla kuten me näemme Suomen kartalla. He pystyvät siirtymään ajassa mihin kohtaan tahansa ja olemaan siinä hetkessä.

Billy Pilgrim yrittihirveästi selittää ihmisille, että ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska se on vain pieni hetki ihmisen elämässä, ja kuitenkin jatkamme elämää toisessa ajassa. Oli tosi piristävää, kun trafalmadorelaiset sanoivat Billylle, että Maan asukkaiden tulisi oppia nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Se sopi kirjan teemaan ja jotenkin antoi ratkaisun sille, kun sota on niin kurjaa.

****

39. Juhani Aho - Rautatie

2011-01-07T22:07:00.004+02:00

Vuoden ensimmäinen kirja ja ensimmäinen postaus tähän blogiin ei ala hyvin: ei mulla ole tästäkään kirjasta mitään sanottavaa. Rautatie kertoo Liisasta ja Matista, joiden läheiseen kyl'n tulee rautatie, ja sitä pitää lähteä katsomaan.
Ihmeellistä kuinka jännittävä rautatie voi olla joidenkin ihmisten mielestä. Mutta niin kai se on ollut tuolloin. En lukisi kirjaa vapaaehtoisesti luultavasti ikinä. Ei muuta sanottavaa.

Listan ulkopuolelta: John Irving - Kaikki isäni hotellit

2010-12-28T10:41:00.001+02:00

Kaikki alkoi karhusta

John Irving: Kaikki isäni hotellit. Tammi. Kristiina Rikman. 491 s.

Kaikki isäni hotellit alkaa uuvuttavalla kertomuksella karhusta nimeltä State o’Maine. Tuossa pitkäksi venyvässä ensimmäisessä luvussa tulee esitellyksi myös Berryn perhe, jonka koko elämää varjostaa tuon omaperäisen karhun varjo. Realistisesta, mutta silti niin erikoisessa maailmasta kertova aloitus tulee selväksi vasta kirjan loputtua: sehän summaa koko kirjan maailman, aiheen ja sanoman.

Berryn kahdeksan henkinen perhe on omalaatuinen, mutta tiivis yksikkö: vanhempina alati unelmoiva isä ja anteeksiantavainen äiti, isoisänä erikoisia elämänohjeita laukova Valmentaja. Lapset eivät hekään ole ihan yhdestä puusta veistettyjä: esikoinen Frank on homo, Franny tuittupäinen pikku-aikuinen, kertojana toimiva John toivottoman rakastunut sisareensa, Lilly on lakannut kokonaan kasvamasta ja nuorimmainen Egg on melkein kuuro. Tämä sekalainen joukko paiskataan aina Wieniin saakka, eikä vastoinkäymisiltä vältytä.

Kaikki isäni hotellit on kirjoitettu 80-luvun alussa, mutta sijoittuu 50-luvulta aina kirjan kirjoittamishetkeen saakka. Aiheet ovat hyvin epätavallisia. Käsitellään prostituutiota, raiskausta ja insestiäkin, mutta myös tuohon aikaan niinkin tuntematonta teemaa kuin terrorismi. Monet ovatkin pitäneet John Irvingin tekstiä ennustuksena 20 vuotta myöhemmin tapahtuneilla terrori-iskuille New Yorkissa. Vakavien aiheiden lisäksi kirjasta löytyy myös paljon huumoria, sekä sydäntälämmittäviä teemoja kuten rakkaus, menetys ja perhe. Kaikkien vaikeuksien ja muutoksien keskellä Berryn perhe pysyy yhdessä: he uskaltavat elää vain tiiviinä yksikkönä.

Romaanin ehdoton vetonaula on Irvingin luoma maailma. Tuo ”maagiseksi realismiksi” kutsuttu kirjoitustyyli toistuu myös kirjoittajan muissa romaaneissa. Kaikki isäni hotellit – kirjassa se vain korostaan Berryn perheen yhteenkuuluvuuden tunnetta: he ovat luoneet realistiseen maailmaan omanlaisensa maagisen kuplan, johon sisältyy karhuja, hotelleja ja ainaisesti mukana kulkeva Suru-koira.

Kaikki isäni hotellit on myös ehdottomasta yhtenäinen teos. Tapahtumapaikkojen – ja aikojen nopea muutos, sekä vauhdikkaat ja monipuoliset aiheet ja tapahtumat voisivat helposti tehdä kirjasta vain kokoelman tarinoita samoista henkilöistä täysin erillään toisistaan. Onneksi kirjan alusta loppuun saakka säilyvät teemat, kuten Johnin rakkaus sisareensa ja perheen ja lukijan väliset pienet sisäpiirin vitsit, kuten Suru – koiran seuraaminen mukana niin henkisesti kuin fyysisestikin tekevät kirjasta yhtenäisen tarinan loppuun asti.

Myös tarinan yllätyksellisyys tekee kirjasta mielenkiintoisen. Hahmot kehittyvät koko ajan, ja joitakin tapahtumia ei pohjusteta ollenkaan vaan ne vain räväytetään yhtäkkiä lukijan silmien eteen. Tällaisesta on esimerkkinä perheen äidin ja nuorimman lapsen Eggin kuolema Wieniin muuton yhteydessä. Kirjasta kohta pitää lukea muutamaan kertaa, jotta todella ymmärtää mitä juuri tapahtui, aivan kuten tosielämässäkin.

Kaikki isäni hotellit on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se tarjoaa lukijalle kaiken mitä hyvän kirja pitääkin: iloa, surua, pohdintaa ja sen ihanan tunteen, että nyt olen lukenut jotain mullistavaa. Kirjassa puhutaan paljon seksistä, joten ihan nuorille en tätä suosittelisi. Kirjan ajatukset elämästä, perheestä, rakkaudesta ja unelmoinnista ovat kuitenkin sen verran tärkeitä, että luulen aikuistumisen kynnyksellä olevien nuorten saavan tästä kaikista eniten irti.

Kirja kertoo tärkeitä pointteja perheestä, rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä, mutta lopussa sen vasta tajuaa: unelmointi on elämän suola. Kirjan sanoma on se, että aina saa kaivata jotain, oli se sitten lasta, rakkautta, kotia tai julkisuutta. Kirja opettaa, että unelmointi on tärkeää. Ja tietysti sen, että jokaisen lapsen pitäisi jossain vaiheessa saada kasvaa edes yhdessä hotellissa.

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

2010-12-27T21:15:00.002+02:00

Kirja kertoo vahuksesta, joka ei ole saanut kalaa 84 päivään. Hänen oppipoikansa ja ystävänsä pitää vanhuksen ruoassa ja selväjärkisenä, kunnes vanhus lähteen eräänä päivänä kauas merelle kalaan. Hän saa kiinni suuren kalan, ja viettää sitä vastaan taistellen monta päivää.

Tää on taas näitä, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Ihan ok joo, mutta en tule varmaan ikinä lukemaan uudestaan. Jotenkin haikea kirja, kertoo yksinäisyydestä. Loppu on todella surullinen.

*½

100. Jan Guillou - Pahuus

2010-12-27T00:22:00.000+02:00

Kirjoitin tästä kirjasta siis kouluun kirja-arvostelun:

Kuinka pahasti pitää sattua, ennen kuin lakkaa taistelemasta vastaan?

Jan Guillou: Pahuus. WSOY. 338 s.

Vaikka kuinka on aina yritetty edistää tasa-arvoa, on ihmisten eriarvoisuus jo pitkään ollut arkipäivää. Jan Guilloun kirjoittama Pahuus on kärjistetty esimerkki siitä, miten käy, kun ihmisten eriarvoisuus menee yli.

Pahuus kertoo Erikistä, jonka koko elämä on pelkkää väkivaltaa. Kotona isä hakkaa milloin mitäkin apuvälineitä käyttäen, koulussa Erikin pitää pitää yllä johtoasemaansa jengissä tappelemalla suunsoittajia ja muita niskuroijia vastaan. Kun Erik lopulta erotetaan Oppikoulusta jengitovereidensa petturuuden takia, hänen äitinsä lähettää hänet sisäoppilaitokseen.

Stjärnberg on hyvämaineinen ja melko kallis koulu, jota käyvät ensisijaisesti aateliset ja muut rikkaiden perilliset. Erik kuuluu koulun vähemmistöön ja joutuu pian huomaamaan kuinka kastijakoinen laitos Stjärnberg oikein onkaan.

Stjärnbergissä vallitsee toverikasvatusperiaate. Sen takia koulun opettajat eivät puutu lasten ja nuorten kasvatukseen, vaan he hoitavat sen itse. Oppilaat on jaoteltu iän ja väkivaltaisuuden perusteella niin, että on Neuvosto, jolla on lähes rajaton valta käyttää väkivaltaa muihin oppilaisiin.

Itsepäisyytensä ja kestävyytensä takia Erik joutuu lähes heti silmätikuksi. Ja vaikka Erik on Stjärnbergiin mennessään vannonut, että väkivaltainen elämä on hänen osaltaan ohi, joutuu hän turvautumaan väkivaltaan puolustaessaan kunniaansa.

Kirjan väkivaltaisuus ja yksityiskohtainen kuvailu veren lentäessä ja luiden murtuessa saa herkimmät lukijat lähes oksentamaan. Toisaalta yksityiskohtainen kuvailu tekee kirjasta ja tarinasta helpon eläytyä. Tarinasta tulee lukijalle läheinen ja lukija kiintyy hahmoihin heti.

Guillou on monipuolinen kirjoittaja ja on osannut tehdä hahmoista uskottavasti erilaisia. Pierre, joka on Erikin paras ystävä, on fyysisesti heikko, mutta hyvin älykäs ja näin ollen tuo kirjan lähemmäksi tiettyä ihmisryhmää. Pierre käykin kirjassa useita syvällisiä keskusteluja Erikin kanssa ja nämä keskustelun pätkät tuovat kirjaan piristystä ja syvällisyyttä.

Neuvoston jäsenet on kaikki kuvattu melko tyhmiksi ja ahneiksi, mutta se ei poista kirjalta uskottavuutta, päin vastoin. Kun Pahuus koittaa sanoa lukijoilleen, että pahuus johtuu tyhmyydestä, on välttämätöntä, että kirjan ”pahikset” on kuvattu näin.

Kuten useassa muussakin tarinassa, niin on tässäkin perinteinen hyvä-paha -jaottelu. Erik ja Pierre ovat kirjan ”hyviksiä”, sorrettuja ihmisiä, jotka nousevat kapinaan. Neuvosto, koulujärjestelmä ja välinpitämättömät aikuiset ovat sitten se toinen puoli. Näiden kahden puolen taistelu on kirjoitettu hyvin taitavasti, niin, että lukija ei voi olla olematta hyvisten puolella.

Melkein loppuun asti kirja onnistuu jatkuvasti yllättämään ja pitämään lukijaansa tiukasti kiinni kirjassa. Lopussa kuitenkin tapahtuu pienimuotoinen romahdus. Kun Erik tutustuu suomalaiseen Marjaan, joka on keittiöapulainen, menee kirjoittajalla yli. Hän kirjoittaa yhden vastoinkäymisen liikaa Erikille. Se vie kirjalta aika paljon uskottavuutta. Onneksi kuitenkin aivan viimeiset sivut pelastavat kirjan.

Pahuus on Keski-Suomalaisen ”Sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa” -listalla 100. ja minusta se voisi olla korkeammallakin. Kirjoittajan kieli ja kerronta ovat loistavaa verrattuna esimerkiksi sijalla 79. olevaan Baskervillen koiraan (Arthur Conan Doyle). Tarinakin on mielenkiintoisempi ja koskettavampi.

Kirjan takakannessa lukee, että Pahuus olisi omaelämäkerrallinen teos. Netistä ei löydy tietoa, vain muidenkin kirjan lukeneiden ihmettelyä siitä, onko Guillou joutunut oikeasti kokemaan vastaavaa. Kirjassa kuvattu väkivalta oli paikoin niin epätodellista, että sitä on vaikea uskoa.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti se, millä sisulla Erik taisteli auktoriteetteja vastaan. Ja lopussa kun hän sai kostonsa, pystyi siihen eläytymään aivan täysillä.

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

2010-12-26T23:27:00.001+02:00

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Ihan vaan tiedoksi, että tuo loppu oli helvetin ärsyttävä, mutta silti ihan helvetin loistava. Ymmärrän kyllä, että miksi tämä kirja on näinkin korkealla sijalla.

Punainen viiva on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1909. Kirjan kieli on ihanan värikästä ja kuvastaa aikaansa hyvin. Alussa ja lopussa esiintyvä karhu, johon on laitettu ihmismäisiä piirteitä on erityisen silmiinpistävän hienosti toteutettu.

Kiannon Punainen viiva kertoo tarinan köyhästä perheestä jossain Suomen perukoilla. Tarinan punainen lanka on köyhyys ja se, kuinka jopa Suomen perämetsiinkin leviää sosiaalidemokratia.

Topi, joka on perheen isä, on melko tyhmä. Sivistymätön ja metsäläinen, samoin kuin muukin perhe. Kun heille tuputetaan sosiaalidemokratiaa, ottavat he sen vastaan tuosta noin vaan, heillehän luvataan vaikka ja mitä. Minua ärsytti kirjaa lukiessa, kun Topilla ja hänen vaimollaan ei juurikaan ollut omaa ajattelua, vaan he vain ottivat vastaan sen mitä syötettiin.

Vaikka tuntuikin, ettei heillä ollut omaa ajattelua, oli välillä kirjassa viittauksia siihen, että Riika (topin vaimo) pelkäsi Jumalan kostoa. Kun kirjan lopussa sitten Jumala kosti kaiken, näkyi aivan selvästi läpi se, että Kianto on varmasti ollut hyvin uskovainen ja varma asiastaan.

Kirja oli alle 200 sivua pitkä, mutta silti melko tylsä. Vain alku- ja loppukappaleet olivat mielenkiintoisia sisällöltään. Jos kirjaa ei olisi kirjoitettu noin värikkäällä kielellä, en olisi varmastikaan jaksanut lukea sitä loppuun.

***

Irving & Westö

2010-12-26T21:41:00.003+02:00

Viimeiset kaksi kirjaa, jotka olen lukenut ovat kyllä olleet niitä tämän hetken ehdottomia suosikkeja: Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (josta olenkin jo kirjoittanut) ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit.

Kaikki isäni hotellit luin äidinkielen kurssia varten, ja kirjoitin siitä omasta mielestäni todella hyvän kirjallisuusarvostelun. Voisin laittaa sen tänne, jos onnistun siinä jotenkin järkevästi. Kaikki isäni hotellit oli kyllä todella hyvä, mielenkiintoinen ja ihanalla tavalla omituinen. Nyt olenkin suunnitellut lukevani muitakin Irvingin teoksia, ensimmäisenä 100 kirjan listallakin oleva Garpin maailma.

Hyllyssä lukemista odottavat myös Sofi Oksasen puhdistus, Richard Yatesin Revolutionary Road, sekä monia viime vuonna joululahjaksi saatuja tai muuten vaan lukemattomia kirjoja, joihin olisi tarkoitus iskeä loman aikana. Myös muutama leffa odottaa katsomista: kolmas Indiana Jones, uusin James Bond, Inception sekä itse hankkimat Vicky Christina Barcelona ja Thank You For Smoking.

Hyvää joulua ja onnelista uutta vuotta kaikille säännöllisille ja satunnaisille lukijoille!
Jaksakaa vain lueskella ja kommentoida meidän lukemisia ja muita edesottamuksia.:)

Kirjoittamisesta

2010-12-19T18:56:00.000+02:00

Meillä oli tuossa äidinkielen kurssilla semmoinen lukutehtävä, että piti luke joku vaikuttava kirja ja kirjoittaa siitä kirja-arvostelu. Mie olin fiksu ja luin Jan Guillou'n Pahuuden. Ylihuomenna on palautuspäivä ja mie en saa mitään aikaiseksi. Tekstiä vaan ei tule.

Miulla on ollut jo vähän aikaa kirjoitustaito hukassa. Äidinkielenkokeeseen se palasi, kirjoitin tosi hyvän tekstitaidon vastauksen (ainakin omasta mielestäni) ja nyt se taas katosi.

Olisi kyllä kiva, kun osaisi aina kirjottaa, eikä se taito häviäsi tosta nuin vain jonnekkin piiloon.

Vinkkejä kirjoitustaidon palauttamiseksi?

Vankileirien Saaristosta

2010-11-14T03:17:00.000+02:00

Löysin tälläisen dokumentin: KLIKKAA

Tämä on siis dokumentti siitä, miten Vankileirien Saaristo oli vaikea piilottaa KGB:ltä ja saada julkaistua. Tämä dokumentti syvensi kyllä näkemystäni kirjasta, mutta pelkään sen siltikin olevan paska, kutne Veera sanoi. No, positiivinen asenne vois auttaa.

Nauratti muuten aika paljon kun tuossa dokkarissa joku täti sanoi: "Minulle Vankilerien saaristo on lähes pyhä kirja, sille ei ole vertaa". Ja minuu naurattaa edelleen Veeran kirjoittama arvio kirjasta.

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3

2010-11-13T20:03:00.000+02:00

Nyt on tämäkin luettu. Fiilikset: surettaa, itkettää ja on tyhjä olo. Lähes sama homma, kuin pari vuotta sitten kun luin Tuntemattoman sotilaan. Väinö Linna on tällä hetkellä kyllä ehdottomasti parhaimpia suomalaisia kirjailijoita.

Täällä Pohjantähden alla on kaunistelematon kuvaus elämästä 1900-luvun alussa. Tosin kirjoissa mennään kyllä lähes sata vuotta eteenpäin, eli oikeastaan kirja kertoo elämän muuttumisesta.

Kaikki ovat joskus kuulleet "Alussa oli suo, kuokka ja Jussi". Näin alkaa Täällä Pohjantähden alla. Ja näinpä, alussa tosiaan on suo, kuokka ja Jussi. Ja Alma. Jotka perustavat torpan pappilan maille. Ensimmäisessä kirjassa kuvataan Jussin aherrusta maidensa parissa.

Toisessa osassa on Suomi sisällissodassa. Linna kirjoittaa asioita punaisten näkökulmasta, ja lukija automaattisesti on punaisten puolella. Teksti on niin aitoa ja vetoavaa, että ainakin miulla tuli toisen kirjan lopussa ja kolmannen alussa niin kova myötätunto joitakin ihmisiä kohtaan, että minua alkoi suoraan sanottuna veetuttamaan, ja kirja oli pakko laittaa hetkeksi pois.

Mie en osaa nyt selostaa oikein juonta, alkaa surettamaan.

Linna on loistava kirjailija, ja tämä kirja on TODELLAKIN ansainnut paikkansa listalla.

*****

Lukion äidinkielen kurssit

2010-11-13T02:14:00.000+02:00

Toisella vuodella lukiossa, neljäs kurssi äidinkieltä alkoi juuri. Kurssin aiheena vaikuttaminen.

Meidän pitää lukea jokin kirja, joka pyrkii vaikuttamaan. Mie ajattelin fiksuna tyttönä, että luenpa tuon sijalla 92. olevan Aleksandr Solzhenitsyn kirjoittaman Vankileirien saariston, että saanpa sen pois alta, kun on määräaika, että milloin sen pitää olla luettuna. Veerahan kirjoitti siitä joskus että se on ihan PASKA. Ja muistaa aina välillä nytkin sanoa siitä. Ja tämähän nyt aivan selvästi pyrkii vaikuttamaan.

Mietin muuten tässä, että kun äidinkielessä pitää lukea joku kirja ja sen jälkeen siitä pitää tehdä jokin arvostelu, puhe tai vastaava, niin siitä kirjasta saa usein aika paljon enemmän irti. Kun joutuu oikeasti käyttämään aivoja, ja miettimään että mitä tässä on yritetty sanoa ja miksi.

TPA:ta jäljellä alle sata sivua. En halua että se loppuu!

Listan ulkopuolelta: Eat Pray Love ja pari muuta asiaa

2010-10-29T16:27:00.003+03:00

Kuten joku ehkä tuosta sivupalkista tuli huomanneeksi, luin tässä taannoin Elizabet Gilbertin Eat Pray Love -kirjaa, josta on juuri tehty elokuvakin. Kirja oli todella hyvä, inspiroiva ja mielenkiintoinen, ja mulla olisi ollut siitä paljon sanottavaa. Ikävä kyllä, luin sitä pitkällä aikavälillä ja viimeiset sivut lentokoneessa, että en enää todellakaan muista niitä mitä piti tässä puhua tai niitä kohtia, jotka olivat mielenkiintoisia/hyödyllisiä suhteessa omaan elämääni. Harmittaa, mutta luen sen luultavasti vielä joskus uudelleen ja sitten saatte kuulla asiasta enemmän.

100 kirjaa on viime aikoina jäänyt vähän kakksossijalle, koska on aika paljon pitänyt keskittyä koulukirjoihin. Toisaalta kirjastosta löytyy niin paljon muutakin mielenkiintoisa luettavaa, että olen niitä lueskellut. Jakson vaihtuessa parin viikon päästä elämä toivottavasti helpottuu ja lukeminen pääsee taas vauhtiin.

Tällä hetkellä luen Marian Keysin uusinta romaania (olen lukenut myös kaikki aiemmat). Tähän mennessä ääliömäisellä nimellä paiskattu Tuiki tuiki tähtönen, ei ole vaikuttanut mitenkään älyttömän maailmaa mullistavalta, mutta yksi asia siinä ottaa erityisesti päähään. AIVAN ÄÄLIÖMÄINEN SUOMENNOS!! Kuka oikeasti kääntää sanan voicemail (vastaaja) sanaksi PUHEPOSTI! Kirjassa on myös muita suomentajan mokia, joka tekee teksitä jotenkin kökköä luettavaa. Mutta ei voi mitään...

Tuon jälkeen hyllyssä odottaa kovasti hehkuttamani Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (taas) sekä prinsessa Dianan elämänkerta (god knows why). Ajattelin myös olla todella luova, ja kopsata Idalta idean: esitellä siis muutamia kirjoja joita on viime aikoina tullut hankittua, mutta joita en ole jostain syystä vielä lukenut.

Idan kuulumisia ja listan ulkopuolelta: Teppo M. - Sata naista

2010-10-29T02:42:00.001+03:00

Tälläisinä öinä, kun ei saa unta, on hyvää muistaa kirjablogia. Minun on pitänyt jo pidemmän aikaa postata ihan yleisiä kuulumisia ja kirjaostoksia.

Tällä kertaa tein poikkeuksen, enkä etsinyt kirjan kuvaa googlella. Kuvasin sen itse, ja sen kyllä huomaa. Tämän Teppo M:n "kirjan" luin ensimmäistä kertaa netistä (samoin kuin Juoppohullun päiväkirjan vuonna kivi!) ja sitten törmäsin siihen Kirjatorilla alennettuun hintaan (3 euroa) ja ostin sitten itselleni (kuten myös Juoppohullun päiväkirjan aikoja sitten).

Törmäsiin sataan naiseen, kun etsiskelin uusia blogeja luettavaksi. Minuun iski heti Teppo M:n tyyli kirjoittaa asiallisen kuuloisesti faktaa asioista, joista usein vaietaan.

Teppo M kirjoittaa iskevästi ja naurattaa hyvin useasti. Teksteissä olisi paljon sellaista, mitä haluaisin teidän kanssanne jakaa, mutta kun olen laiska, enkä jaksa enää etsiä niitä pätkiä. Blogin Teppo oli alun perin perustanut ystävälleen R:lle, jonka kanssa he olivat lyöneet vetoa siitä, pystyykö Teppo naimaan sadan naisen kanssa vuoden aikana.

Teppo M:n kirja on loistavaa viihdettä, mutta blogin jo lukeneelle loppu on kauhistus. Ymmärrän toki, että kun Teppo on kirjoittanut blogiaan ja yhtäkkiä on tullut tarjous kirjailijaksi pääsystä, ei hän ole mitenkään voinut nopeuttaa projektiaan. Kirja vain on ajoitettu pieleen. Julkaisussa olisi pitänyt odottaa sitä, että Teppo saa projektinsa päätökseen.

Tuossapa nyt kuvaa kirjoista mitä hyllyyni on koulukirjojen lisäksi lähiaikoina eksynyt. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat 1-2 olivat jo hyllyssä, kun miulle tuli kova kiusaus omistaa kolmaskin. Ostinpa sen siis Suomalaisesta Kirjakaupasta. Samalla reissulla löysin Täällä Pohjantähden Alla 3:sen Päijänteen Antikvariaatista. 1 & 2 miulla olikin jo hyllyssä. Päijänteen Antikvariaatissa on muuten kiva se miesmyyjä. Suosittelen.

Löysin tässä vähän aikaa sitten huuto.netin ihmeellisen maailman, ja sieltä on löytynyt paljon kirjoja, taitaa olla nytkin yksi tulossa. Uhrilampaat oli pakko saada Punaisen lohikäärmeen ja Hannibalin rinnalle. Tuntematon Sotilas oli pakko saada kun se on niin loistava ja mulla on nuo Täällä Pohjantähden allatkin (ai juma että vihaan taivuttaa monisanaisen kirjan nimeä, kertokaa joku miten se kuuluu tehdä?). Harjunpäitä oon metsästellyt omiksi siksi, koska en ole lukenut niitä kaikkia (ei ole meidän kämäisessä kirjastossa) ja ne, mitkä olen lukenut, ovat olleet loistavia.

Remeksen 6/12 löytyi Helsingistä muistaakseni Hansan antikvariaatista, Itäkeskuksesta. Loistava kirja, oli pakko saada omaksi.

Nyt kun sain metsästettyä tuon kolmannen osan tuohon Täällä Pohjantähden alla -sarjaan, olen taas innostunut lukemaan. Huomaa kyllä, kuinka mie en ole vähään aikaan kunnolla lukenut, kun Veera taitaa johtaa minua jo parillakymmenellä kirjalla. On myös paljon vaikeampi olla suuttumatta kirjaa lukiessa tai ylensäkin purkamasta vahvoja tunteita. Tuo kolmas osa aiheutti mussa tänäänkin niin suurta vihaa, että oli pakko hetkeksi keskeyttää lukeminen. :D

Koulussa taitaa meillä kummallakin mennä semihyvin, teimme tässä vähän aikaa sitten erään ystävämme kanssa ÄI3-kurssilla näytelmäprojektin Aleksis Kiven Nummisuutareista, ja saimme siitä ysin. Veera on onnistunut tunkemaan itseään vaikka mihin luottamustehtäviin ja sillä on nyt menossa aika täysi jakso. Se juuri tässä valitteli että kuinka sillä ei ole aikaa lukea tai sitten kirjoittaa lukemastaan kirjasta. Se oli lukenut jonkun tosi hyvän kirjan, josta oli paljon ajatuksia, mutta kun ei päässyt heti kirjoittamaan niin ei kuulemma enää muista.

Miulla menee aika tapellessa matikan kanssa, tänäänkin laskin kolme tuntia. Muuten on onneksi aika paljon aikaa. Ja tulee luettua näin öisin kun ei saa unta.

Meillä on se Beautiful Blogger jutska mietinnässä, toteutus vaan ottaa aikansa. Ollaan siis edelleen elossa ja hyvää kuuluu.

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

2010-09-25T16:59:00.004+03:00

Thomas Harrisin kulttisuosikiksi muodostunut kirja Uhrilampaat, kertoo agentiksi opiskelevasta Clarice Starligista, joka saa tehtäväkseen haastatella karmaisevaa sarjamurhaajaa, tohtori Hannibal Lcteria hänen tiedoistaan toisesta sarjamurhaajasta, Buffalo-Billistä. Starling vetäistään mukaan takaa-ajoon, sekä Lecterin ja Buffalo-Billin karmaisevaan ja kieroutuneeseen maailmaan.

Luin tätä kirjaa aika pitkään se sivumäärään verrattuna, osin johtuen siitä, että keskityin lähinnä noihin koulukirjoihin parin viime viikon ajan. Muuten luin tätä aika hitaasti ja varauksella, sillä pelkäsin alitajuisesti koko ajan, että kohta tulee joku karmaiseva ja ällöttävä juttu. Olen aika herkkä tälläisissä asioissa. Mutta ei sellaista tullut. Ällöttävillä nylkemis- ja tappojutuilla ei olla mässäilty liiaksi, että kirjan lukemisesta tulisi sietämätöntä.

Noin muutenhan Uhrilampaat on todella hyvä kirja. Juonellisesti ja kerronallisesti sujuva ja mielenkiintoinen. Henkilöistä on tehty sopivasti salaperäisiä ja kiinostavia, että heidän teoistaan ja kohtaloistaan jaksaa kiinnostua ja lukea. Tekisi ehkä mieli lukea Harrisin muutkin teokset. Elokuvaa Uhrilampaat en ehkä uskalla lähiaikoina katsoa, saattaa mennä yöunet.

****

Tunnustus.

2010-09-14T23:29:00.000+03:00

Kertokaa seitsemän paljastusta itsestänne ja lähettäkää palkinto ja haaste eteenpäin seitsemään blogiin!

Huomenna, kun nään Veeraa, niin puhutaan siitä että miten tehään toi haasteosio. Joten odotelkaa siellä.

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi

2010-09-04T12:11:00.003+03:00

En oikein tiedä miksi tätä kirjaa pitäisi sanoa, tai miksi yleensäkin tätä kirjallisuuden lajia kutsutaan. Tässä on runoja, mutta ei sitten kumminkaan. Tällänen lajityyppi ei kuitenkaan hirveesti muhun iske, ei runot noin yleensäkään. Mutta tässä ei onneks ollu pelkkiä runoja, niin ehkä sen takia tykkäsin tästä kuitenkin ihan kohtalaisesti. Kyllä mä toisaalta ymmärrä miks tämä on "liikauttanut jo tuhansien suomalaisten sydäntä".
Tässä kirjotetaan arjen pienistä asioista, ja jotkut luvuista oli oikeesti hyviä nerokkaita ja jopa hauskoja.

**½

85. Raymond Chandler - Syvä uni

2010-09-01T17:25:00.003+03:00

Kirja kertoo yksityisetsivä Phillip Marlow'sta, joka saa työtehtävän vanhalta herra Sternwoodilta, jolla on myös kaksi vaarallisen kaunista tytärtä.

Tästä nyt ei ole paljoakaan sanottavaa. Ihan ok, vähän sekava. En kuitenkaan ymmärrä miksi Syvä uni on laitettu tähän listaan. Aika mitäänsanomaton.

80. William Shakespeare - Hamlet, Tanskan prinssi

2010-08-21T12:21:00.002+03:00

Tästä nyt ei ole paljon sanottavaa: näytelmä kertoo Hamletista, Tanskan prinssistä, joka metsästää isänsä surmaajaa.

En oikein tiennyt mitä ajatella tästä etukäteen, sillä ainut näytelmä minkä olen aiemmin lukenut on Minna Canthin Anna-Liisan ja muistan, että siitä en pitänyt. Jotenkin vierastan näitten näytelmien lukemista. Mutta tässä oli onneksi selkeämpi juoni. Tää ei ollut niin pitkä ja vaikea lukuinen kuin ajattelin, itseasissa aika lyhyt ja kun keskittyi tekstiin kunnolla niin hyvin sai selvän. Uskon kuitenkin, että tämä on parempi ja vaikuttavampi näyttämöllä, mihin tämä on alunperin tarkoitettu.

Listan ulkopuolelta: Kjell Westö - Leijat Helsingin yllä

2010-08-18T16:52:00.004+03:00

Kirjotan nyt ihan lyhyesti tästä: Leijat Helsingin yllä on upee kirja. Mahtava. Oon itseasiassa lukenu tän kerran aiemminkin, joskus kasilla äidinkieltä varten, ja silloinkin pidin tätä hyvänä. Luulen, etten vieläkään osaa arvostaa kirjaa tarpeeksi, enkä saa siitä kaikkea irti. Luultavasti sellaisilla, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 80- ja 90-luvuilla Helsingissä, kirjalla on erityinen merkitys heille. Mutta kyllä se tälläiselle 17-vuotiaalle maalaisjuntille avautuu.

Kjell Westö on muutekin upea kirjailija, olen lukenut muitakin hänen kirjojaan. Sain vasta vähän aikaa sitten tietää, että Leijat Helsingin yllä on ensimmäinen osa Westön Helsinkin -trilogiaa, oodia ja ylistystä Helsingille. Loistava Missä kuljimme kerran on sitten toinen osa, ja tän vuoden puolella ilmestynyt Älä käy yöhän yksin sitten kolmas. Odotan todella että saan käsiini tuon viimeksi mainitun. Nää on kyllä sellaset kolme kirjaa, jotka ajattelin hankkia pokkarina ja säilyttää. Luulen, että saan näistä enemmän irti vielä myöhempinä vuosina.

99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

2010-08-08T14:51:00.003+03:00

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän kertoo suomalaisen rock -tähden Summer Maplen, oikealta nimeltään Suvi Vaahteran elämästä kahdesta eri näkökulmasta. Antti Salokoski on Suvin entinen poikaystävä ja Leena Vaahtera Suvin äiti; heillä molemmin on osansa Summer Maplen hallitsemattomassa tarinassa. Laulajatar itse katoaa kirjan alussa Afrikkaan ja molemmat kertojat kierivät auki elämänsä Suvin muuttuessa Summer Mapleksi.

"Kiihkeä tarina kahden sukupolven toteutuneista ja toteutumattomista unelmista ja näiden unelmien hinnasta. Romaani musiikista. Romaani rakkaudesta. Romaani musiikista rakkautena."
Pokkariversion takakannesta löytyvä kuvaus osuu aika nappiin. Anna minun rakastaa enemmän on mielestäni todella monitasoinen romaani. Suoraviivainen mutta hankala. Kaunis mutta ärsyttävä.
Tarinassa on kaksi kertojaa. Antin osuudet ovat selkeämpiä (ja mielenkiintoisempia), kertovat Suvin vaiheista ja Antin omasta elämästä ilman Suvia ja Suvin kanssa. Leenan taas lähinnä aikuisen naisen muistelmia, palasia elämästä. Kauniista kirjoitettuja ja hankalaa luettavaa. Kuitenkin ne vievät tarinaa ovelasti eteenpäin.

Tästä on kuitenkin hankala sanoa paljon mitään... Tosi hyvä, joo, eikä missään tapauksessa jättänyt kylmäksi. Kirja pitää otteessaan ja jaksaa yllättää loppumetreille saakka, joka on todella kunnioitettava saavutus. Luulen kuitenkin, että pienet yksityiskohdat ja suuri kokonaisuus aukeaisivat paremmin toisella lukukerralla.

****½

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli

2010-08-02T21:50:00.006+03:00

Seitsemännen portaan enkeli on omaelämänkerrallinen romaani hänen lapsuudestaan. Nuori Francis McCourt varttui lapsuutensa ensimmäiset vuodet pula-ajan Brookklynissä, sitten Limerickissä Irlannissa. Irlantilainen katolinen lapsuus on kurjaakin kurjempi; isä ryyppää kaikki rahat, äiti kerjää koyhäin avustusta ja koko ajan enkeli tuo lisää lapsia.

Tarina on mielestäni upea. Todella surullinen, mutta sympaattinen. Suomalainen kirjailija Jari Tervo on kommentoinut kirjaa sanomalla, että se "naurattaa melkein koko sen ajan, kun ei itketä." Aika hyvin sanottu.
Jotenkin kauhistuttavaa, mutta myös helppoa ajatella, että romaanin tapahtumat ovat todellisia. Todenpohjaisia ainakin, tietysti McCourt on liioitellut ja keksinyt tiettyjä asioita.
Ainut mikä jäi vaivaamaan oli se, että mitä sille isälle tapahtu. Se vaan hävis yhtäkkiä eikä sen vaiheista mainittu enää mitään. Tai ehkä mainittiin ja en vaan huomannut. Seitsemänne portaan enkeli on ensimmäinen osan Frank McCourtin niin sanotusta muistelma trilogiasta. Kylllä ehkä tekis mieli lukea seuraavakin, Amerikan ihmemaassa.

Tykkään jotenkin todella paljon kirjan kirjoitustyylistä. Se on jotenkin tosi suora, sillä asiat on kerrottu lapsen näkökulmasta, joka ei ole ollut tietyistä asioista yhtä tietoinen kuin nykypäivän lapset. Synkkä tarina voisi masentaa aurinkoisempaakin ihmistä, mutta jotenkin kirjan lapsekas ja veikeä kertomistyyli vie mukanaan ja alkaa kaikessa trragisuudessaan jopa naurattamaan.

****

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu

2010-07-26T23:53:00.004+03:00

Kaikkihan tietävät mistä Peppi Pitkätossu kertoo. Supervahvasta Peppi -nimisestä tytöstä, joka asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa. Kaikki ovat luultavasti kuulleet pienenä Peppi Pitkätossu satuja, enkä minä ole poikkeus. En muista aiemmin lukeneeni tätä kirjaa, mutta kuulleeni tarinat, sekä lukeneneeni muita tarinoita ja muistan myös jonkinlaisen piirretyn tv-sarjan. Mutta mitähän tästä nyt sanoisi. Hauskempi kuin muistin, jutut iskee vielä näin vanhemmallakin iällä. Ja oystyn vain kuvittelemaan kuinka suloinen Herra Tossavainen on. Jotenkin suloinen mielikuva siitä tulee. Mutta ei varmaan muuta. Kaikkihan rakastaa Peppi Pitkätossua, enkä minä ole poikkeus.

***½

50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

2010-07-06T11:44:00.004+03:00

Tuulen viemää ei ollut todellakaan sellainen kuin odotin. En oikein osaa sanoa millaiseksi sitä luulin, mutta ainakin tylsäksi. Samantyyppiseksi kuin Tolstoin kirjoja, joissa käydään vaan tanssiaisissa ja murehditaan typeriä ongelmia. Mutta ei. Tuulen viemäähän yllätti positiivisesti.

Scarlett O'Hara on etelävaltiolainen kaunotar, joka nauttii useiden miesten ihailusta ja helposta ja ylellisestä elämästä 1860 -luvun Georgiassa. Hän haaveile naapurin komeasta Ashley Wilkesistä ja rakastaa kaunista kotiplantaasiaan Taraa. Elämä heittää kuitekin Scarletin keskelle Yhdysvaltojen sisällissotaa ja Scarlett joutuu ajan mittaan sopeutumaan kovaan työntekoon ylellisen ja helpon elämän jälkeen.

Kirja yllätti ensinnäkin siinä suhteessa kuinka paljon se kertoi historiallisia asioita ja ykstyiskohtia sisällisodasta, sillä päähenkilöt todellakin joutuivat keskelle sitä. Muutenkin itse tarina oli yllättävä. Hienosta ja leidiksi kasvatetusta neidistä paljastuu periksiantamaton, itsepäinen, rohkea ja älykäs nainen, joka kaiken menetettyäänkin nousee ylös. Scarlett ei kuitenkaan todellakaan ole täydellinen. Hän on itsepäinen, itsekeskeinen, häikäilemätön ja jollain tavalla myös ylpeä. Hän tekee todellakin kaikkensa saadakseen mitä haluaa ja entisen ylellisen elämänsä takaisin. Hänen elämäänsä kuuluu paljon miehiä, kirjan aikana neljä tärkeätä, joilla kaikilla on oma lukunsa Scarletin elämässä.

Kerronta tapa ei ollut samalla tavalla tappavan tylsä kuin Tolstoin kirjoissa, tai jopa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Se oli mielenkiintoinen ja koko ajan tapahtui. Vaikka melkein yhdeksänsataa sivua älyttömän pientä teksitä tuntui alussa mahdottomalta aika nopeasti se kuitenkin meni. Vastoin ennakkoluuloja tykkäsin kyllä kovasti.

****

Häräntappoase on stage

2010-07-05T21:24:00.003+03:00

Kävin eilen Tampereella Pyynikin kesäteatterissa kattomassa Häräntappoaseen, ja oli kyllä ihan kloistava, tykkäsin älyttömästi! Vaikka oli ihan sairaan kuuma (30 astetta lämmintä) se ei hirveesti haitannu. Paikkana se oli upee, järvimaisema. Mun mielestä se oli hirveen hyvin toteutettu, katsomo oli pyörivä, joten mukaan saatiin kaikki monet tapahtumapaikat mukaan. Siinä oli myös lauluja mukana, jotka tavallaan vei sitä tarinaa eteenpäin, koska kirjassa on paljon Allun itsensä kertomia osioita ilman minkäänlaista dialogia.

Näyttelijät oli kyllä upeimpia, kaikki veti ihan täysillä. Suurin osa näyttelijöistä opiskelevat Teatterikorkeassa ja Tampereen näyttelijätyön laitoksella ja ne osas oikeesti hommansa ja olivat sisäsitäneet hahmonsa tosi hyvin. Pasi Rutasen hahmosta teki vielä upeemman se näyttelijä, ja muutkin hahmot oli tosi hauskoja, ja näytelmä nauratti useasti.

Suosittelen kyllä kaikille, ei tarvitse edes välttämättä kirjaa lukea niin voi mennä upean näytelmän katsomaan. :) Häräntappoase 2010

27. Anna - Leena Härkönen - Häräntappoase

2010-06-28T11:42:00.004+03:00

Vaikka ehdin jo aloittaa Tuulen viemää, lukasin sitten Häräntappoaseen kuitenkin tähän väliin, sillä olen ensi sunnuntaina menossa Tampereelle kesäteatteriin katsomaan tätä näytelmää. Olen lukenut Häräntappoaseen kaksi kertaa aiemminkin, molemmilla kerroilla koulua varten.

Anna- Leena Härkösen esikoisteos vuodelta -84, on yksi suomen suosituimpia suomenkielisiä romaaneja. Kirja kertoo Allusta, joka peruskoulun päätyttyä lähetetään sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin. Vaasalaiselle pojalle kesä maaseudulla on kova paikka kunnes hän tapaa naapurissa asustavan Kertun, ja rakastuu.

Härkönen on kirjoittanut Häräntappoaseen 17-vuotiaana, joka on mielestäni uskomaton suoritus. Kirjailijan ikä ja kokemattomuus antaa Häräntappoaseelle mukavan raikkaan otteen ja se näkyy etenkin kirjoitustyylissä, josta pidin romaanissa kaikista eniten. Krjoitustyyli on jotenkin raikas, karu, siistimätön ja kaunistelematon ja vieläpä puhekielellä. Täytyy myös kunnioittaa 17-vuotiaan tytön aidon tuntuista eläytymistä samanikäisen pojan saappaisiin.

Terävä huumori ja miellyttävä kirjoitustyyli eivät kuitenkaan riitä. Arvostan Härköstä kirjailijana ja arvostan myös tätä kirjaa, mutta nyt en kuitenkaan osaa sanoa tästä muuta kuin, että ihan hyvä kirja oli. Hauska ja helppolukuinen. Odotan mielenkiinnolla kuitenkin näytelmää, sillä kuvittelisin, että tästä on hankala muokata teatteriversiota.

***½

17. Jane Austen - Ylepys ja ennakkoluulo

2010-06-19T11:55:00.005+03:00

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran joskus seiskaluokalla, josta nyt on jo muutama vuosi. Silloin pidin kirjaa typeränä ja tylsänä enkä voinut ymmärtää miten joku voisi pitää sitä klassikkona. Tässäkin, kuten monessa muussakin kirjassa, toinen lukukerta antaa paljon enemmän ja mielipiteeni muuttui täydellisesti.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on kiistatta kirjailijan pääteos. Bennetin perheen tarinaa pidetään kaikkien nykyajan rakkasuromaanien esikuvana ja kirja onkin tuottanut myös suursuositun tv-sarjan ja vuonna 2005 valmistuneen elokuvan. (Elokuva tulee itseasiassa tänään telkkarista, jonka vuoksi luin kirjan tähän väliin.)

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo siis Bennetin perheestä, jonka elämä muuttuu kertaheitolla kun naapuriin muuttaa ihastuttava herra Bingley ja tämän varakas ystävä Darcy. Perheen hössöttävä äiti alkaa puuhaamaan tyttäriään hyviin naimisiin, herrasmiesmäisen isä Bennetin seuratessa huvittuneena vierestä. Viehättävän vastustamaton ja nokkelasanainen Elizabeth Bennet on kuitenkin se, jolle rakkaus valmistaa suurimman yllätyksen vuoden aikana.

Jotenkin ehkä se kolme vuotta, joka minulla on tämän kirjan edellisestä lukukerrasta vierähtänyt, on ehkä muokannut ajatusmaailmaani ja ymmärtämistäni, sillä huomasin pitäväni tästä kirjasta suuresti. Vaikutelmaan liittyy luultavasti myös se, että edellisellä kerralla minulla oli todella suuret odotukset näin suurta klassikkoa kohtaan, kun taas toisella kerralla en odottanut oikeastaan mitään muuta kuin tappavaa tylsyyttä. Huomasin, että kirjassa tapahtuukin oikeastaan koko ajan, ja että teksti ei ollutkaan niin vaikeaselkoista kuin kuvittelin. Kirjan maailma ja henkilöt olivat jotenkin mielenkiintoisempia. Romaanin henkilöt kuvattiin poikkeuksellisen rehellisesti ja korostettiin sitä, ettei kukaan ole täydellinen. Kirjan rakkasutarina sen sijaan oli todella vahva ja täynnä ylpeyttä ja ennakkoluuloja (ymmärsin nyt myös että mistä tuo nimi tulee). Kiinnitin myös huomiota 1700 -luvun käyttäytymiseen verrattaessa tähän päivään. Tuolloin oltiin todellakin muodolllisen kohteliaita kaikille, mutta sanottiin myös ääneen suurin osa mitä ajateltiin ja joitain sellaisia asioita toisille päin naamaa, jotka nykyään vain kuiskuteltaisiin selän takana tai ajateltaisiin yksinäisyydessä. Esimerkiksi isä Bennet totesi useamminkin kuin kerran, että hänen nuoremmat tyttärensä ovat vallan typeriä ja tässä asiassa tulleet ilmiselvästi äitiinsä.

Loppujen lopuksi täytyy siis sanoa, että pidin kirjasta todella paljon ja nyt ymmärrän miksi sitä pidetään klassikkona ja on tällekin listalle laitettu näin korkealle.

****

(P.S. Kannattaa lukea myös Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiiri. Kirja on tosi hyvä, mutta elokuva ei muistaakseni ollut oikein mistään kotoisin.)

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

2010-06-16T01:26:00.000+03:00

Ennen tämän kirja lukemista olin ihan varma, että se on joku maailman tylsin pihakivien elämästä kertova tarina: sellainen missä kuvataan jonkun aution pihan kaikki yksityiskohdat pitkäveteisesti ja yök.

Kirja on kertomus Suantaan naisista, joiden miehet, veljet ja pojat ovat lähteneet sotaan. Naiset joutuvat lähtemään sotaa karkuun ensin Viipuriin ja sieltä eteenpäin.

Täytyy todeta, että pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Vaikka henkilöitä oli paljon, ei heitä helposti sekoittanut toisiinsa. Kirjan ensimmäisillä sivuilla oli luettelo hahmoista ja kartta Viipurista, jotka helpottivat lukemista suuresti.

Henkilöt olivat inhimillisiä, heidän kärsimyksensä ja ilonsa puskivat kirjasta voimakkaasti läpi. Tuska, nautinto ja rakkaus olivat hyvin aidosti ja täydesti kuvattu. Nautin siitä, että pystyin samaistumaan moneen henkilöön.

Vaikka kirjassa käsiteltiin paljon ihmissuhteita, niin sotaa sillä aivan selvästi oli haluttu kuvata aidosti sotaa. Sen kauheudet, irronneet raajat, mustuneet kasvot ja lentelevät suolet oli kuvattu aidosti, melkein hellästi. Naiskirjailijalta se on aika paljon.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti miesten väliset dialogit, joissa he ikään kuin salaa keskustelivat tunteistaan, surustaan. En tiedä sitten että oliko tämä vain kirjailijan mielikuvitusta, vai voiko miehet oikeasti puhua tunteistaan keskenään. Aidon tuntuisia nämä keskustelut olivat, ja pistivät ajattelemaan.

Lukekaa aivan ehdottomasti!

*****

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Nimessä ja veressä

2010-06-16T01:15:00.000+03:00

Sain tämän pokkariversiona joskus isiltä, kun se oli tämän jo lukenut. Vähän aikaa sitten mietin, että mitäs sitä lukis seuraavaksi ja ajattelin, että luenpa vähän lisää suomalaista laatukirjallisuutta, joten luin tämän. Remeksen teoksia en ole aikaisemmin lukenut kuin 6/12, joka oli niin aidon tuntuinen, että aloin äidille selittämään sen tapahtumia: "Tiiätkö mitä on käyny..."

Nimessä ja veressä oli hyvin mielenkiintoinen jännityskirja. Siinä oli monta henkilöä, ja aina välillä piti miettiä, että mites tää nyt liittyy mitenkään mihinkään. Lopussa kuitenkin kaikki oli nivottu nätisti yhteen.

Ihan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppu oli laimea.

****

Listan ulkopuolelta

2010-06-14T10:29:00.006+03:00

Yritin vähän aikaa sitten aloittaa lukemaan Dostovjeskin Rikosta ja rangaistusta, mutta ei ollut oikein inspiraatiota lukea sitä ensimmäistä sivua pidempään, joten 100 kirjan lukeminen on vähän jäänyt. Sen sijaan olen ahminut yhdessä lomaviikossa monta muuta hyvää romaania, joista muutamasta ajattelin kirjoittaa tänne pari sanaa.

Jari Tervon Koljatti herätti kiinnostukseni ilmestymishetkellään sen saamalla mediahuomiolla. Silloin en kuitenkaan kirjaa lukenut kun ajattelin, että ei riitä ymmärrys tämän lajityypin kirjallisuudelle, luulin, että Koljatti olisi jotenkin vaikea. Nyt keväällä kuitenkin yksi kaveri suositteli tätä itse lukiessaan Koljattia, ja luin kuin luinkin teoksen. Koljatti on siis suomalaisesta yhteiskunnasta kertova poliittinen satiiri, jonka keskiössä on hyvin tutunoloinen Suomen pääministeri, joka aiheuttaa diplomaattisen skandaalin ja milloin mitäkin hämmenystä ulkomaita myöten. Koljatti oli paikoin todella hauska ja terävä ja kirvoitti monet naurut, mutta uskoisin, että muutaman vuoden päästä kirja aukeasisi minulle paremmin, sillä en tiedä paljon mitään politiikasta.

Koljatin jälkeen iskin kiinni kauan etsimääni Leena Lehtolaisen dekkariin. Lehtolainen on ehdottomasti yksi lempikirjailijostani, ja Maria Kallio -dekkarit ovat suosikkejani. Nyt olen lukenut kaikki Lehtolaisen kirjat moneen kertaan, uusinta lukuunottamatta. Väärän jäljillä on sinänsä erilainen, että edellisen kirjan tapahtumista on kulunut muutama vuosi ja päähenkilö on aivan eri elämän tilanteessa, sillä hän ei enää työskentele poliisina. Muutos on kirjan sisältöön ja sävyyn nähden huomattava ja kirjassa on raikas ote vanhaan hahmoon, en pidä Väärän jäljillä -dekkaria Lehtolaisen parhaimmistona. Myös kirjoitustyyli on romaanien välissä selvästikin muuttunut, jotenkin nykyaikaisempaan ja päivitettyyn tyyliin.

Jodi Picoultin Sisareni puolesta on kirja josta kiinnostuin elokuvan ilmestyttyä. Se kertoo Fitzgeraldin perheestä, jonka elämä pyörii leukemiaa sairastava Kate -tyttären ympärillä. Pikkusisko Anna on geneettisesti Katen kanssa yhteensopiva, joten verensiirrot ja leikkaukset ovat myös hänen jokapäiväistä elämäänsä. Anna ei ole koskaan kyseenalaistanut asemaansa isosiskon solupankkina, ennenkuin kolmentoista vuoden iässä, jolloin hän päättää haastaa vanhempansa oikeuteen. Tämä kirja on mielestäni aivan ihana ja luin sen 400 sivua melkeimpä yhdeltä istumalta. Kirja jaksaa yllättää ja itkettää ja haluaisin ehdottomasti nähdä myös elokuvan.

Prep -elämänkoulu on kirja, jonka olen lukenut myös muutaman kerran aiemmin. Curtis Sittenfieldin romaani kertoo mielestäni upeasti siitä epävarmuudesta, joka nuoria vaivaa heidän etsiessään paikkaansa maailmasta. Prep kertoo Lee Fioran neljästä opiskelu vuodesta Aultin eliitti sisäoppilaitoksessa, jossa rahasta ei puhuta, mutta on päivänselvää, että kaikilla sitä on. Stipendillä opiskelevan Leen energia menee pohdiskellessa osaako hän keskustella oikeista asioista ja käyttää oikeita vaatteita. Hän tutustuu ihmisiin, vieraantuu heistä, saa ystäviä ja etsii omaa paikkaansa Aultista ja myös koko maailmasta.

Listan ulkopuolelta: Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja pahan pappi

2010-05-30T22:17:00.000+03:00

Tais olla nyt toinen tai kolmas kerta, kun luin tän kirjan. Harjunpäät on kolahtaneet muhun ihan täysillä. Niissä on realistinen kerronta ja mielenkiintoinen juoni. Joensuu on ollut poliisi, joten hän pystyy kirjoittamaan aidontuntuisesti Harjunpäästä.

Harjunpää ja pahan pappi on kertomus Matista, Mikosta, Lendestä, Harjunpäästä ja Papista. Mikko Moisio on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin on ajautunut umpikujaan elämässään. Matti on hänen poikansa, yksinäinen vähän outo ja kiusattu, jota Lende puolustaa. Lende tutustuttaa Matin Pappiin, mieheen, joka uskoo olevansa maahinen, jolla on erikoinen tehtävä.

Harjunpää on mies, joka työskentelee Poliisin Väkivaltaosastolla. Hän on kyynistynyt työtään kohtaan ja toivoisi, että voisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Asiaa ei auta se, että Helsingin metrossa on alkanut sattua kummia kuolemantapauksia ja niiden yrityksiä.

Tarinan ja hahmojen realistisuus on melkein yliluonnollista. Kirja tempaa mukaansa ja saa lukijan harppomaan riveillä ja yrittämään arvoituksen ratkaisemista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja minusta kuuluisi Sata kirjaa -listalle. Ainakin suomalaiselle sellaiselle.

*****

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

2010-05-21T11:07:00.002+03:00

Sofi Oksasen Puhdistukselta odotin aika paljon, koska Oksanen on ollut niin paljon julkisuudessa.

Eräänä aamuna herätessään Aliide Truu huomaa pihallaan epämääräisen ihmismytyn. Ihmismytty on Zara, pahoilta miehiltä karannut huora.

Aliidea ja Zaraa yhdistää hyvin moni asia, ja sen lukija saa pian huomata. Kirjassa on paljon asioita, jotka pitää lukea rivien välistä.

Hahmot on kuvattu realistisesti ja mielenkiintoisesti. Juoni on rakennettu loistavasti.

Kirjan sanoma on poliittiskriittinen.

****

(oon kipeä, tekstiä ei oikein synny.)

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

2010-05-10T20:45:00.000+03:00

Nämä kirjat on taas näitä, mitkä olen lukenut ties kuinka moneen kertaan. Luulen, että kaikki tietää mistä nämä kertovat, mutta kerronpa silti lyhyesti.

Harry Potter on 11-vuotias, kun hän saa tietää itsestään uusia asioita: hän on velho ja hän on pienenä vauvana selvinnyt hengissä jostain sellaisesta, mistä kukaan muu ei ennen ole. Nimittäin mahtavan pimeyden velhon, lordi Voldemortin kuoleman kirouksesta.

Kaikki kirjat kertovat Harryn selviämisestä velhomaailman melkein kuuluisampana henkilönä ja Voldemortin vainon alla.

Harryn lisäksi kirjassa on kaksi muuta sivupäähenkilöä: Hermione Granger ja Ron Weasley, jotka ovat Harryn kanssa samassa tuvassa.

Näin ilmaistuna kirjat kuulostavat lähes tyhmiltä. Mutta J.K. rowlingin kirjoitustyyli (unohtamatta suomentajaa, joka on varmasti tehnyt hirveän työn) on hyvin mielenkiintoinen. 7 kirjan aikana kaikki henkilöt kasvavat. he kokevat rakkautta, vihaa, ystävyyttä. Vaikka Harry joutuu koko ajan taistelemaan Voldemorttia vastaan, hän kokee silti inhimillisiä tunteita, murrosiän ja ensimmäisen rakkautensakin.

Tarina ei siis ole pelkkää toimintaa ja mäiskettä, vaan siinä on sisältö, joka on varmasti suurin syy siihen, että Harry Pottereilla on niin suuri maine.

Ainoa, mikä lukiessa ärsytti, oli se, että aina uuden kirja alussa toistettiin vanhoja asioita. Ihan kuin joku lukisi toisen, kolmannen, neljännen tai muun myöhemmän osan ennen ensimmäistä.

Teemana kirjassa on rakkaus. Rakkaus pelasti Harryn kuolemalta ja rakkaus auttaa Harrya voittamaan Voldemortin. Rakkautta on kirjassa kaikkialla. Hahmojen välillä, jopa yllättäviäkin rakkaussuhteita.

Dumbledore on ehdottomasti tarinan mielenkiintoisin henkilö. Hän toimii Harryn ja hänen kumppaneidensa koulun, Tylypahkan rehtorina.

*****

55. Miguel Cervantes - Don Quijote

2010-04-28T12:13:00.004+03:00

Sairaspäivää ja eilis-iltaista sähkokatkosta on kiittäminen siitä, että sain tämän kyseisen kirjan vihdoin ja viimein luettua. Ei kyllä mulla ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Jotenkin ei vaan jaksanut kiinnostaa, jotenkin siksi tässä meni näin kauan. Alussa kirja oli suht mielenkiintoinen kun kerrottiin Don Quijoten hulluuden alkamisesta ja tuulimyllyistä, mutta sitten kirja muuttui pitkäveteiseksi ja rupesi kyllästyttämään. Luin vielä lyhennetyn, nuorille suunntaun version, en voi edes kuvitella kuinka kauan olisi mennyt jos olisin lukenut alkuperäisen.

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

2010-04-18T22:33:00.004+03:00

Mulla ei ole tästä kirjasta juuri mitään sanottavaa. Se alkoi mielenkiintoisesti, mutta loppua kohti odotin vain, että se loppuu.

Tarina kertoi Lean perheen tarinan. Perheen pää, Eero oli sekopää narsisti, joka kohteli muuta perhettä kuin kasaa p*skaa.

Ahdistavaa luettavaa.

93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

2010-03-26T21:11:00.003+02:00

Veera väitti mulle, että tää kirja on ihan paska. Ei ollut mun mielestä. Se on omanlaisensa. Siinä onn sellaista tiettyä huumoria ja se on kirjoitettu niin, että lukijalle jää paljon tulkittavaa.

Kirja kertoo nuoren Matin kasvamisesta isoksi. Kirjassa kerrotaan Matin näkökulmasta asioita, jotka tekivät hänestä hänet.

Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä. Tarinaa voisi kuvailla sympaattiseksi ja huvittavan surkeaksi herkän pojan kasvutarinaksi.

****

62. Leon Uris - Exodus

2010-03-24T22:10:00.002+02:00

No. Tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen on sekavat. Pakko todeta, että kirja on kyllä yksi parhaista mitä olen lukenut, ja että se tosiaankin on ansainnut paikkansa listalla.

Leon Uris on julkaissut tämän kirjan vuonna 1958. Hän oli Amerikan juutalaisia ja värväytyi armeijaan Pearl Harbourin jälkeen. Tätä kirjaa varten hän teki tutkimustyötä kaksi vuotta Israelissa.

Kirjan nimi Exodus viittaa laivaan, jolla siirrettiin laittomasti juutalaisia Palestiinaan. Tämä laiva on ollut oikeasti ja ilmeisesti myös kaikki kirjassa kuvatut poliittiset ja sodalliset asiat.

Kirja kertoo siis pääpiirteittäin ja vähän syvällisemminkin juutalaisten kamppailusta saada luvattu maansa.

Tarina on melko pitkä, ja alku menee pitkälti lukijan opettamisessa, että miten juutalainen kulttuuri toimii ja mitkä ovat juutalaisten normeja. Siinä sivussa lukija myös tutustutetaan kirjan päähenkilöihin: Ari Ben Canaaniin ja hänen perheeseensä, Kitty Fremontiin, Doviin ja Kathyyn, juutalaisiin pakolaisiin.

Aivan selvästi kirjailijan tarkoitus on saada ihmiset juutalaisten "puolelle". Kirja voisi kiteyttää lauseeseen "Juutalaiset eivät tahdo kuin oman maansa". Vaikka kirja esitteleekin julmia asioita, niin kuin sotaa, holokaustia ja tunteiden kuolemista, on se kuitenkin kirjoitettu toivoa antavasti.

Kirja oli tavallaan aivan hirveä. Kun kuvattiin esimerkiksi Dov Laundaun elämää, niin melkein itku pääsi, se oli nii kamalaa lukea.

Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille, avasi silmiä ja oli hyvin kirjoitettu. Ei mikään normaali sotakirja.

*****

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

2010-03-13T10:57:00.003+02:00

Pikku naisia kertoo Marchin perheestä, joka elää yksinkertaista elämäänsä sisällisodan aikana Yhdysvalloissa. Kirjassa keskitytään neljään sisarukseen: Meg, Jo, Beth ja Amy ovat taiteellisesti lahjakkaita ja ahkeria tyttöjä, joiden isä on mennyt sotaan. Isää kaivatessa tytöt tutustuvat naapurin ystävälliseen herra Laurenceen ja tämän lapsenlapseen, ilkikuriseen Laurie -poikaan. Laurie tykästyy kovasti kaikkiin Marchin tyytöihin ja kokee heidän kanssaan monia seikkailuja ja huolia.

Pikku naisia on noin yleisesti ihan viihdyttävä kirja ja mukavaa luettavaa. Hahmot ovat mukavan erilaisia ja samaistuttavia, että jokaiselle lukijalle löytyy oma suosikki. Minun suosikkini oli ehkä poikamainen Jo, joka yrittää olla mies talossa isän ollessa poissa. Loppua kohden kirja kävi mielenkiintoisemmaksi kun mukaan tuli vähän surua ja romantiikkaa.
Tavallaan en kuitenkaan ehkä ymmärrä miksi tämä on niin suosittu ja klassikko, sillä onhan tälläisiä samanlaisia kirjoja olemassa ehkä miljoona. Mutta ei siinä mitään, mielestäni kirja kuvaa hyvin tuon aikakauden elämää Yhdysvalloissa, ja on muutenkin hyvä kirja.

***

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekka

2010-02-28T12:44:00.004+02:00

Intialainen meriarkeologi Amitra Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia apunaan erikoissukellusvenettä hallitseva Sergei. Kaksikko yrittää selvittää mitä alueella tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten. Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua, kun kokonainen järvi katoaa. Ryhmä eri alojen tutkijoita kokoontuu yhteen kun maailmaan uhkaa pelottava tulevaisuus.

Sarasvatin hiekka on fiktiivinen romaani, jolla on kuitenkin todelliset lähtökohdat: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta on löydetty meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkin raunioita. Kirjassa käsitellään myös mannerjäätiköiden sulamista, Atlantiksen tarua sekä tsunameja, jotka ovat olleet viimeistään vuoden 2004 joulukuun jälkeen todellinen pelon aihe. Myös ydinvoiman lisäämisen kritisointia harrastetaan kirjassa paljon, ja ilmeisesti hyvästä syystä. Takakansi tekstin ja alun perusteella en todellakaan odottanut näin pysäyttävää ja pelottavaa tarinaa, joka on hyvinkin todentuntuinen.

Vertaisin kirjaa Ilkka Remeksen romaaneihin. Molemmissa on todenperäisiä lähtökohtia, ja paljon henkilöitä joiden tarinat jossain vaiheessa kietoutuvat yhteen. Kun Remeksen kirjoissa jo alku saa lukijan kiinnostumaan ja pitää otteessaan loppuun asti, Sarasvatin hiekasta minä todella kiinnostuin vasta noin puolessavälissä.
Itse kirjan tekstillinen osuus ei ole mitenkään pyöryttävän erikoista tai ihmeellistä, mutta aihe ja sen kuvaus ansaitsevat kyllä arvostusta.

Kirjan lopussa kirjailija on kirjoittanut kappaleen siitä mikä oli totta ja mikä ei. Onneksi. Hieman herkkähermoisimmille kirja olisi varmaan kova pala pureskeltavaksi, sillä vaikka kirjan maalaama uhkakuva on hyvin todellinen, ei se ole ajankohtainen vielä pitkään aikaan.

****

16. Elias Lönnrot - Kalevala

2010-02-25T20:31:00.003+02:00

Mie olin aluksi aivan satavarma, että jipii, Kalevala on kyllä niin sivistävää lukemista, ettei se voi olla huono. Ja luinhan mie Helkavirsiäkin, ja tykkäsin siitä kovin, vaikka siinä oli runoja. Jokatapauksesssa Kalevalaa lukiessa en voinut välttyä "hohhoijjaa" -efektiltä.

Kalevalassa kaikki on kerrottu miljoonaan kertaan, eri sanoin. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että se on siirtynyt suullisena perintönä, ja toisto on helpompi muistaa.

Kalevala kertoo tarinaa Pohjolan ja Kalevalan ihmisistä, jotka tappelevat paljon keskenään. Kummatkin tuntuvat jotenkin väheksyvän toista, mutta liekö kyse sitten kateudesta tai pelosta? Nimittäin yhdessä runossa Ilmarinen hakkee vaimoa Pohjolasta ja suostuu kaikkeen mitä Pohjan akka hällä teettää.

Kalevalassa henkilöt on kuvattu epärealistisen realisesti. Vaikka henkilöillä on yleensä jotain "erikoisvoimia" (esim. loistava laulutaito jolla siirretään tavaroita) niin silti henkilöt ovat kauhean inhimillisiä, tuntevat epämielekkäitä tuntemuksia ja myös toimivat typerästi.

Luin 17. painoksen, ja alkusanoissa luki jotain tyyliin "tämä on lopullinen versio ja parasta suomen kieltä", nauratti vähän, se on nimittäin ennen 1950 painettu. Kieli kirjassa oli värikästä, ja oli ihanaa lukea ja arvailla sanojen merkityksiä.

"Jäi yksin Kalervon impi
kera vatsan vaivaloisen"

Lönnrot on tehnyt valtavan työn. Olen jotenkin iloinen siitä, että olen nyt lukenut taas yhden sivistävän teoksen.

Viimeisessä runossa minua häiritsi samankaltaisuus Raamatun kanssa. Siinä Marjatta, nuori neitsyt, tulee raskaaksi puolukasta, ja synnyttää pojan (sytyttääkö?). Väinämöinen ei hyväksy poikaa, vaan vaatii tapettavaksi, mutta kaksikuinen poika haukkuu Väinämöisen. Väinämöinen lähtee ja toteaa lähtiessään, että joskus häntä vielä tarvitaan. Mie nään tässä Lönnrotin vastalauseen sille, että Raamattu hävittää Suomen vanhan kulttuurin. Nähköön kuka mitä näkee, en varmaan ole oikeassa.

***½

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa

2010-02-09T18:43:00.004+02:00

Tästä kirjasta mulla on ollu aina sellanen mielikuva, että tää kertoo jostain tyypistä joka hengailee ruispellossa ja kirjottelee runoja. Että tarina olis jotenkin yltiötylsä ja jännityksetön. Ihan vaan ton nimen takia. SITTEN jotain kautta kuulin vähän lisää tästä kirjasta: että se sijoittuu New Yorkiin ja, että muutamilla tunnetuilla rikollisilla ja sarjamurhaajilla olisi ollut kyseinen opus hyllyssään (mitä sekään nyt muka kertoo kirjasta tai sen lukijoista, että kaikki on jotenkin vinksahtaneita sarjamurhaaajia vai?). Sieppari ruispellossa alkoi yhtäkkiä kummasti kiinnostaa.

Täytyy kuitenkin sanoo, että petyin. Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldista, joka saa potkut (taas kerran) arvostetusta sisäoppilaitoksesta. Holden päättää lähteä kohti kotia Manhattanille muutamaa päivää etuajassa, ihan vaan siitä syystä ettei kestä olla Penceyssä enää. Suoraan kotiin hän ei kuitenkaan mene vaan pyörii Manhattanilla muutaman päivän, tapaa tuttujaan ja mietiskelee kaikki menneitä oppilaitoksiaan ja niistä mieleen jääneitä ihmisiä. Jotenkin kirjan tarkoitus ja sanoma jäi ainakin mulle pimentoon. Loppukin tuli aika yllättäen ja kirja loppu myös jotenkin hassusti. Emmä tiiä, ehkä mä luen tän joskus uudestaan ja saan tästä jotain enemmän. Ihan mukavaa ajankulua ja joustavaa kerrontaa kuitenkin.

**½

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

2010-01-28T17:13:00.005+02:00

Vihdoinkin! Päälimmäinen tunne on helpotus, että sain tän kirjan vihdoin luettua. Tosiaan 999 sivua, eikä ihan kevyimmästä ja helpommasta päästä. Eikä myöskään parhaasta.

Kirja kertoo siis viime vuosisadan lopun pietarilaisista seurapiirestä, ja päähenkilöksi voisi nimetä naisen nimeltä Anna Karenina. Anna on arvostettu ja pidetty nainen, kaunis ja arvovaltainen, hyvissä naimisissa ja pienen pojan äiti. Anna kuitenkin rakastuu Vronskiin, jonka kanssa aloittaa suhteen. Noin puolessa välissä kirjaa Anna eroaa miehestään ja sitten loppuromaani odotellaankin avioeroa. Anna Kareninan lisäksi kirjassa on noin tusina merkittävää henkilöä, joista voisi erikseen mainita hyväsydämmisen Kittyn, joka oli alussa rakastunut Vronskiin, sekä monihaaraisen kolmiodraaman viimeisen osapuolen Levinin.

Anna Karenina oli kuitenkin romaanina postitiivinen yllätys. Olihan kirja pitkä, raskas ja tylsä, oli siinä kuitenkin sellaista ajatonta romantiikkaa ja ihmissuhdesotkuja, jotka meikäläistä kiinnostivat ihan kohtuullisesti. Sotaan ja rauhaan verrattuna hyvä, mutta noin muuten aika tylsä, ja asiasta kiinnostumattomalle aika tuskaisaa luettavaa.

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma

2010-01-24T13:56:00.002+02:00

Ja näin kerrankin, Idakin saa luettua jotain (mulla on Decamerone ja Kalevala btw kesken). Tän Sofian maailman luin koulua varten ÄI1 menossa, ja sinne piti lukkee jotain, niin luin sitte tän.

Ensimmäisen kerran luin tän joskus kuudennella luokalla - kas kummaa, ei sillon iskenyt ollenkaan. Sillon skippasin noi kaikki historia kohdat. Nyt luin koko kirjan, jokaisen sanan.

Kirja siis tosiaan kertoo Sofiasta, joka alkaa yhtäkkiä saamaan yllättäviä kirjeitä, jotka laittavat hänet miettimään elämää ja sen suuria kysymyksiä. Sofia tutustuu Albertoon, joka opettaa hänelle filosofiaa.

Alberton ja Sofian elämä kietoutuu erään Hilden ja tämän Libanonissa olevan isän elämään, ja lukija menee aivan pyörälle päästään. Tässä kirjassa maailmat menevät päällekkäin.

Kirja on nerokas, ja pistää ajattelemaan. Tätä ei todellakaan ole kirjoitettu kuudesluokkalaisille. Täytyy todeta, että lukion filosofian ensimmäisen kurssin jälkeen kiinnostuin filosofiasta. Sen ansiosta minun olikin helppo lukea Sofian maailmaa.

Suosittelen kaikille filosofiasta kiinnostuneille.

****

67. Lewis Carroll - Liisan seikkailut ihmemaassa

2010-01-03T12:05:00.003+02:00

Liisa ihmemaassa on varmastikin yksi tunnetuimpia lastensatukirjoja kautta aikojen. Jostakin kumman syystä en kuitenkaan itse ole aiemmin lukenut koko kirjaa, vaikka tarinan tunsinkin osittain.

Ideana on siis se, että pieni Liisa-tyttö joutuu yllättäen Ihmemaahan, jossa on kaikki ihan hassusti. Siellä hän kutistuu ja kasvaa vuorotellen aivan järjettömiin mittoihin, tapaa kokonaisen korttipakan, istuu teellä hatuntekijän kanssa ja kuuntelee Valekilpikonnan tarinoita.

Liisan tarina on ihan hullunkurinen ja sekopäinen, mutta silti viihdyttävä. Kyllä sen ymmärtää miksi tämä on niin suosittu. Ei kuitenkaan sellainen mikä enää tässä iässä hirveästi jaksaisi minua kiinnostaa. Mitään syvempää merkitystä tai tarkoitusta en tälle löytänyt. Lempparihenkilöni oli varmastikin herttakuningatar, joka nauratti mua tosi paljon.

***½

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

2009-12-29T12:31:00.003+02:00

Fedja-setä, kissa ja koira kertoo kuusivuotiaasta pikkupojasta, Fedja-sedästä, joka rakastaa eläimiä. Ymmärtämättömät äiti ja isä eivät kuitenkaan anna Fedja-sedän pitää kotona kissa Matruusia ja Musti-koiraa, joten Fedja-setä päättää karata kotoa ja muuttaa eläimineen maalle. Matruski ja Musti osaavat myös puhua ja hoitaa taloutta, joten kolmikon elämästä tulee oikein leppoisaa. Mukaan otetaan vielä lehmä, nimeltä Mirri, sekä ruualla käyvä traktori Tr-tr Mitja.

Tämä kirja on oikein mukavaa ja leppoisaa luettavaa. Sivuja ei ole paljon ja tarina on hauska lastensaduksi. Jotenkin en kuitenkaan ehkä ymmärrä, että minkä vuoksi juuri tämä satukirja on päässyt tälle listalle, koska ei tässä mielestäni ollut mitään sen suurempaa syvempää merkitystä tai yhteiskunnallista sanomaa. Mutta joo kyllä tykkäsin.

****

68. John Steinbeck - Eedenistä itään

2009-12-20T20:50:00.003+02:00

Eedenistä itään sijoittuu 1800 ja 1900 -lukujen taitteeseen, ja tapahtuma paikkana on kaunis Salinasin laakson Amerikassa. Tarina kertoo kahden perheen pitkät tarinat; Hamiltonien ja Traskien. Tarinan keskiössä on kuitenkin Adam Trask, nuori mies, joka vaeltelee levottomana paikasta toiseen ja päätyy lopulta veljensä luokse lapsuuden maatilalleen asustelemaan. Eräänä päivänä aikamiespojat löytävät pahasti loukkaantuneen nuoren naisen portaaltaan ja ottavat hänet kotiinsa hoidettavaksi. Salaperäisissä olosuhteissa loukkaantunut Cathy Ames kietoo Adamin pikkusormensa ympärille ja syvästi rakastunut nuorukainen päättää naida Cathyn. Adam ei vain osaa aavistaakaan, että naisessa asuu suuri pahuus, jollaista ei normaaleilla ihmisillä ole. Avioliitosta syntyneistä kaksospojista Aaron perii isänsä hyväsydämmisyyden, mutta Cal kantaa äitinsä rakasta verenperintöä.

Mulla oli aika negatiiviset ennakkokäsitykset tätä kirjaa kohtaan, mutta ne kyllä osottautu vääräks. Ensimmäiset kymmenen sivua oli kyllä tosi turhia, niissä vaan kuvailtiin sitä laaksoa. Tarina on kerrottu todella laajasti ja hyvin pohjustaen, joka teki ainakin minulle lukemisen ja ymmärtämisen paljon helpommaksi. Hahmot olivat todella syvällisiä ja hyvin kehiteltyjä. Toisaalta kerronta oli välillä hieman pitkäveteistä.

Teema tässä kirjassa oli tietenkin hyvä ja paha, ja varsinkin se, miten kyseiset ominaisuudet ilmenevät ihmisissä. Hienoa oli mielestäni se, että kun Cathy oli esitetty todella pahana, niin Calista sittenkin paljastui niitä hyviäkin puolia joita lukija (tai siis ainakin minä) odotinkin ja toivoin.
Löysin kirjasta myös paljon uskonnollisia vertauksia ja ajatuksia esimerkiksi Eedenin puutarhan. Tarina heijastelee myös vahavasti Kain ja Abelin tarinaa, jopa kahdessa sukupolvessa.

Itse en oli kirjasta tehtyä elokuvaa nähnyt, mutta sen verran mitä siitä luin, en usko sen olevan kovin hyvä kirjaan verrattuna. Ilmeisesti tarina alkaa vasta noin kirjan puolesta välistä ja pois on jätetty niin Adamin ja Charlesin lapsuus kuin suurin osa Hamiltonien perheen tarinastakin. Vähän tyhmää.

***½

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

2009-12-12T18:32:00.009+02:00

Kun mä lopetin tän kirjan lukemisen tossa äsken, mulla oli sellanen tunne. Tunne sanana kuulostaa todella tyhmältä ja totenkin tälläiset asiat on helpompi ajatella englanniksi; feeling. Tällästä tunnetta mulle ei oo ollu moneen viikkoon, oikeastaan moneen kuukauteen. Johtuen varmaan nykyisestä alituisesta ärsytyksestäni ja väsymyksestä, mutta myös siiten, että en ole pitkään aikaan törmännyt kirjaan, elokuvaan, biisiin tai johonkin tilanteeseen, joka ois aiheuttanu sen tunteen. Noin 10 minuuttia sitten mä olisin ehkä osannu pukea sen tunteen tähän sanoiks, mutta en enää. Koska oikea ahdistava elämä tuli tielle. Sen sijaan, että olisin voinut olla yksin jossain tyhjässä huoneessa tietokoneen tai kynän ja paperin kanssa, soittaen Stingin luutulla soitettua versiota Fields of Goldista täysillä, hukkasin tunteen, koska veli ei päästänyt koneelle kun on pakko pelata autopeliä ja tapella siivoavan pikkusiskon kanssa. Ja samalla äiti imuroi ja pesukone huutaa. Tavallinen lauantai-illan kaaos. Ja se tunne meni ohi.

Ja sitten tilalle tuli toinen tunne, joka ei nyt oiekastaan tähän blogiin tai asiaan kuulu. Turhautuneisuus ja onnettomuus. Itsesääli ja ärtyneisyys.
Mä en nyt oikein tiedä miten mun pitäis tätä juttua jatkaa. Tunnepohjalta kirjoittelua tietenkin, mutta entä missä vaiheessa mä kertoisin kirjan juonen? Ehkä kaikille on jo tässä vaiheessa selvää, että murska-arvosteluhan tästä on tulossa, viisi tähteä ja papukaijamerkki.

Levoton sukupolvi, aloitetaan nyt sitten vaikka siitä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran kertoo monesta eri henkilöstä luokkaerojen ja sodan keskellä. Levottomasta sukupolvesta, Suomen rankimman identiteettikriisin ja muutoksen taitteessa aikuisuuteen kasvavista nuorista ja aikuisista. Samalla se on oodi, rakkauden tunnustus Helsingille, josta näkyy varsinkin viimeisessä luvussa aivan uusi puoli, levollinen ja kaunis, totutun kaoottisen ja "ruman" sijasta. Todellakin tuntuu nyt, että pystyn ajattelemaan Helsinkiä paljon monitasoisempana kuin aiemmin. Tuntuu, että kaupunki salaa monia salaisuuksia vuosisatojen varsilta, eikä ole vain se hektinen pääkaupunki. Pitäisin Helsinkiä tässä kirjassa yhtä suurena osana, kuin New Yorkia tv-sarjassa Sex and the City.

Minä en kuitenkaan kirjaa näe tarkkana historiallisena kuvauksen, vaan pikemminkin laajana menneen yhteiskunnan ja ihmisten tutkistkeluna. Alussa tuntui, että yhdestäkään henkilöstä ei saa mitään irti eikä uskalleta mennä pintaa syvemmälle. Pikkuhiljaa asiat, tunteet ja merkitykset valottuvat. Mielihenkilökseni nousi erityisesti Miss Lucy L, joka kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan ja kulki rehellisesti omia polkujaan nauttien elämästä, ihmisitä ja mahdollisuuksista. Jotenkin Lucie antoi meikäläiselle toivoa siitä, että mikä tahansa voisi olla mahdollista kun vain on oikeanlainen asenna ja elämänfilosofia.

Monia henkilöitä seurataan lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen saakka ja jokaista heistä vaivaa jatkuva leovttomuus. Jotkut löytävät rauhan, jotkut kuolevat sitä etsiessä ja joidenkin loppu jätetään lukijan itse päätettäväksi.
Juuri tämän levottomuus -teeman vuoksi kirja on mielestäni hyvin ajankohtainen 2000 -luvun nuorisolle ja muillekin. Ainakin tunnistan samaa levottomuutta omasta säälittävästä elämästäni.

Kirjasta jäi mieleen kohta, jossa kuvataan hienosti perussuomalaista jäykkyyttä ja pidättyväisyytta musiikin kautta. Samalla suomalaiset rinnastetaan paljon rennompiin amerikkalaisiin.

Vaikka tämä on kertomus suomenruotsalaisesta väestöstä, yhdistän mielessäni henkilöihin ja tapahtumiin 1920 -luvun Hollywoodista tuttua glamouria. Savuisia jazz-baareja, silkkipukuja ja kiharoita. Käryävä savuke jokaisen suupielessä tai sormien välissä.
Jotenkin voin sieluni silmin nähdä upean Lucie Lillienhjelmin soittavan kaunista melodiaa pianolla kylmässä tuulessa, sotkuiset kiharat ja ohut violetti silkkipuku liehuen. Samoin tilanteen, jossa Lucie ja Henning ovat ulkona tupakalla ja keskustelevat, siitä että heidän aikansa alkaa olla ohi. Jotenkin tuntuu, että on osa tuota laajaa ystäväpiiriä. Mitä sitä muuta voi kirjalta kaivata?

Mikä se tunne sitten oli? Ei voi tietää. Ehkäpä sekoitus rauhallisuutta ja leovttomuutta, surua ja onnellisuutta. En muista kirjaa, joka olisi viimeksi onnistunut vaikuttamaan minuun tällä tavalla. Vaikka tästä tekstistä nyt tulikin näin pitkä, voin rehellisesta sanoa, että kirjan viimeiset 20 sivua vetivät meikäläisen sanattomaksi. Odotan innolla, että saan käsiini Kjell Westön uusimman teoksen.

*****

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

2009-12-06T18:24:00.004+02:00

Huojuva talo kertoo kertoo päähenkilö Leasta ja tämän onnettomasta avioliitosta. Lean lapsuus oli onnellinen, vaikka isä olikin alkoholisti. Idealistinen nuori tyttö kuitenkin saa jättää itsenäisyyden haaveet taaksensa kun hurmaava Eero suostuttelee tämän avioon kanssaan. Pian Eero kuitenkin paljastuu itsekeskeiseksi, jolla ei ole minkäänlaista ongelmaa pahoinpidellä vaimoaan tai lapsiaan.

Huojuva talo valmistui jo vuonna 1935, mutta jostain syystä julkaistiin vasta Jotunin kuoleman jälkeen vuonna 1963. Kirjan päähenkilönä on itsenäinen Lea, joka edustaa hyvää ja pahiksena on narsistinen Eero, jolla on taipumuksia käydä vieraissa naisissa. Joidenkin tahojen mukaan tarina kuvastaisi Maria Jotunin omaa onnentonta avioliitto, ja olisi tämän takia julkaistu postuumisti.

Päällimäisenä ajatuksen kirjasta minulle jäi, että se oli liian pitkä. Jotenkin tuntuu, että välillä siellä oli paljon sellaista tarinan kannalta turhaa asiaa, jonka vuoksi juoni jäi hieman junnaamaan paikallaan, eikä mennyt selkeästi eteenpäin. Muuten kyllä ihan ok hyvä kirja. Aika mitäänsanomaton meikäläiselle.

*½

37. Emily Bronte - Humiseva harju

2009-11-28T20:23:00.003+02:00

Humiseva harju kertoo kahden perheen tarinan, joka aikojen saatossa kietoutuu yhteen. Lapsuuden ystävät Heatcliff ja Catherine Earnshaw joutuvat toisistaan eroon kun Catherine menee naimisiin Edgar Lintonin kanssa ja muuttaa omasta kotitalostaan Humisevasta harjusta nummen toisella puolella sijaitsevaan Rastaslaaksoon. Pian Heatcliff, Lintonit ja Eaeshawit ovat kaikki riidoissa keskenään ja perheiden pitkäaikainen taloudenhoitaja ja uskottu Nelly Dean yrittää tasapainotella vihamiesten välillä ja lohduttaa milloin missäkin romanssissa riutuvaa henkilöä.

Humisevan harjun tarina on kirjoitettu jotenkin poikkeuksellisessa muodossa. Kirjassa Nelly Dean kertoo Rastaslaakson uudelle vuokralaiselle Lockwoodille talon ja sen omistajien värikästä menneisyyttä ja ja saa Lockwoodkin osansa Hetacliffin vihamielisyydestä ja nuoren Cathy Heatcliffin viehätysvoimasta. Tarina sijoittuu Englannin Yorkshireen Humisevan harjun ja Rastaslaakson kartanoihin. Päähenkilöitä on monia ja muutamien sukupolvien ajalta, ja pikkuhiljaa sotkuiset kolmiodraamat ovat niin sekaisin, että kaikki nykyiset, menneet ja tulevat vihamiehet ja ystävät ovat sukua keskenään.

Humiseva harju on ihan mukavaa ja ymmärrettävää luettavaa, eikä ollenkaan niin vaikeaselkoinen ja typerä kuin jotkut muut romaanit tällä listalla. Humisevaa harjua voi mielestäni hyvinkin oikeutetusti pitää nykypäivän romanttisien romaanien esikuvana, koska kirja on todellakin täynnä rakkautta ja dramatiikkaa. Tuntuu, ettei 1800 -luvun Yorkshiressä ole muuta ollutkaan.

Kyllä tämä muunkin kuin yleissivistyksen vuoksi kannattaa lukea. Ihan kelpo kirja, jos jaksaa kiinostua monipolvisista rakkaussotkuista.

***

81. Eino Leino - Helkavirsiä -sarja

2009-11-24T16:52:00.003+02:00

Eino Leinon Helkavirsiä on siis runokirja. Ja muhun ei oikeen runot uppoo, joten voitte kuvitellä että aika kärsimystä oli ton kirjan läpi kahlaaminen. Onneks se oli aika lyhyt.
Sellasen havainnon kuitenkin tein, että ainakin näissä runoissa tuntu melkeimpä kaikissa olevan selkeä tarina, eikä ne ollu mitään ympäripyöreetä ja ymmärtämätöntä paskaa. Muutamat runot kerto myös aivan selvästi Kalevalasta.

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

2009-11-18T19:34:00.003+02:00

Ennen päivänlaskua ei voi kertoo nuoresta valokuvaajasta, Mikaelista, joka eräänä humailaisena iltana löytää pimeältä kadulta pahoinpidellyn peikon, ja hetken mielijohteessa vie sen kotiinsa. Tunteet ottavat Mikaelista vallan ja hän tuntee suurta kiintymystä peikonpoikasta kohtaan, jonka hän jo kohta on nimennyt Pessiksi. Pikkuhiljaa Pessi ottaa vallan Mikaelin elämästä pala kerrallaan, kunnes Mikael ymmärtää, että on päästänyt elämäänsä pedon.

Ennen päivänlaskua ei voi on Johanna Sinisalon esikoisromaani ja laajalti arvostettu ja monelle kielelle käännetty teos. Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista luvuista, joissa aina vaihtuu kertoja. Mikaelin lisäksi kertojina toimivat Ecke, Mikaelin rakastaja, Martes, Mikaeliin työnanatja ja ystävä, Tohtori Spiderman, eläinlääkäri ja Mikaelin ystävä sekä Palomita, Mikaelin naapurissa asuva, suomalaisen miehen Flippiiniläinen postimyyntivaimo, jonka kanssa Mikael ja Pessi ystävystyvät. Kertoja vaihtuu nopeasti ja joskus jopa kesken tärkeän ja jännittävän kohtauksen, joka tuo tarinaan syvyyttä ja vaihtelevuutta.

Kirja tarjoaa lukijalla tavallaan mielenkiintoisen vaihtoehto todellisuuden: mitä jos peikkoja olisikin oikeasti olemassa? Kuitenkaan mielenkiintoiselta vaikuttava asetelma ei tehnyt meikäläiseen vaikutusta. Kerronta sen sijaan oli sopivan jouhevaa, ja monipuolista. Outo kuvaa varmaan parhaiten tätä kirjaa. Ei huono, muttei kamalan hyväkään.

*½

97. Veijo Meri - Manillaköysi

2009-11-15T12:45:00.004+02:00

Mulla ei nyt sinänsä ole tästä kirjasta paljoakaan sanottavaa: tarina kertoo Joosesta, suomalaisesta sotilaasta, joka on juuri lähdössä kotiin. Hän löytää köyden, jonka haluaa ottaa mukaansa, joten kaverit sitovat köyden Joosen ympärille todella tiukkaan. Juna matka kotiin on pitkä, ja Joosen osalta todella tukala, koska köysi ei paljon anna varaa verenkierrolle. Tästä syystä kanssamatkustajat epäilevät Joosen olevan humalassa. Juna matkan aikana matkustajat kertovat pieniä tarinoita rintamalta, jotka eivät sinäänsä liity Joosen tarinaan pätkääkään.

No joo, onhan tää tietysti sotakirja, joita tässä listassa tuntuu olevan aika paljon. Mutta Manillaköysi erottuu kuitenkin joukosta, koska se ei kerro itse sodasta vaan Joosen kotimatkasta. Matkustajien pienet tarinat rintamalta taas kuvaavat sotaa rehellisesti, mutta kuitenkin tavalla, joka ei ainakaan minua saanut kiroamaan, että voi hemmetti taas yksi sotakirja.

Olen sitä mieltä, että tässä kirjassa on varmasti joku suurempi sanoma, jota en vain ymmärtäny. Eli loppujen lopuksi minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Sopivan lyhyt kirja.

25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

2009-10-30T19:52:00.008+02:00

Da Vinci -koodi on Dan Brownin vuonna 2003 julkaistu maailmalaajuinen bestseller. Se on luultavasti myös yksi kaksituhattaluvun kiistellyimistä kirjoista, sillä se kyseenalaistaa kirkon ja koko kristinuskon perustan.

Kirjan päähenkilönä toimii Robert Landagon, symbologian professori, joka on työmätkalla Pariisissa kun paikallinen poliisi tulee keskellä yötä häntä herättämään. Landagonin tuttu, Louvren taidmuseon työntekijä, Jacques Sauniere on löytynyt kuolleena Louvren museosta. Ennen kuolemaansa hän on jättänyt viestin Landagonille ja omalle lapsenlapselleen Sophien Neveulle. Kaksikko joutuu hurjaan ajojahtiin, kun poliisi epäilee heitä Saunieren murhasta.
Samalla Landagon ja Sophie pääsevät satoja vuosia vanhan salaseuran jäljille ja pakomatkan sivussa alkaa ikivanhan salaisuuden jäljille.

Da Vinci -koodi on ensisijaisesti todella loistava jännityskirja. Juoni menee koko ajan vauhdilla eteenpäin ja lukijasta tuntuu siltä, että se pitäisi lukea samantien loppuun asti. Juoni pitää lukijaa otteessaan koko kirjan ajan.
Da Vinci -koodi esittelee myös kiinnostavalla tavalla myös historiallisia ja taiteellisia yksityiskohtia ja faktoja. Toki seasssa on myöskin fiktiota, mutta mikä on totta ja mikä ei, jätetään näppärästi lukijan oman harkintakyvyn varaan.

Da Vinci -koodi on kiinnostava romaani, joka kestää muutamankin lukukerran. Salaisuudet paljastuvat hiljalleen ja juonen yllätyksellisyys pitää vauhdikkaan tarinan käynnissä. Todella mielenkiintoinen kirja suosittelen kyllä kaikille.

****

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

2009-10-14T18:49:00.006+03:00

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on aika hassu kirja. Se kertoo tavallaan kahdesta eri henkilöstä. Ensimmäinen luku on kirjoitettu minä-muodossa ja kertoo kirjailijasta ja on tavallaan pohjustusta varsinaiselle tarinalle Dresdenin pommituksesta. Tarina itse alkaa vasta toisessa luvussa, jossa aloitetaan kertomaan Billy Pilgrimistä, nuoresta, hontelosta ja hieman hölmöstä miehestä, joka joutuu keskelle toista maailmansotaa ja todistaa lopulta 1945 tapahtunutta Dresdenin pommitusta. Samalla kuitenkin kerrotaan, että Billy matkustaa ajassa, ja tällä tavoin tarina hyppelehtiikin jatkuvasta ajasta ja tapahtumista toiseen, jättäen lukijalle aika sekavan kokonaisuuden.
Viimeisessä luvussa puhutaan vielä Billystä, mutta palataan myös kirjailijan todelliseen elämään.

Teurastamo 5 perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sodasta, ja se sekoittaa onnistuneesti faktaa, fiktiota, fantasiaa, sodanvastaisuutta, kuolemaa ja huumoria. Kirja viljelee etenkin tietynlaista mustaa huumoria sekä sarkasmia ja ironiaa, joka tekee romaanista hauskan vaikkakin se käsittelee vakavaa aihetta.

Teurastamo 5 on sekava, mutta kuitenkin jotenkin järjestelmällisellä tavalla sekava. Tapahtumat ymmärtää koska kirjoittaja kertoo aina selkeästi missä mennään. Romaanissa on jonkinlainen ihmeellinen imu ja vetovoima, että vaikkapa aihe ei välttämättä hirvittävästi kiinnosta, osaa kirjoitustyyliä ja tarinaa silti arvostaa ja tarinaa ainakin allekirjoittanut pitää hyvänä ja mielenkiintoisena. Hauska ja vaikuttava kirja noin kokonaisuudessaan.

****½

Ilmoitus.

2009-10-03T09:35:00.002+03:00

Olen päättänyt jättää 100 kirjaa -projektin tauolle. Siitä yksinkertaisesta syystä, että aika ei vain riitä. Lukio vie aikaa tosi paljon, enkä halua sen lisäksi stressata tästä.

Jatkan lukemista viimeistään ensi kesälomalla, mutta nyt tosiaan pidän taukoa.

Lukuintoa muille, toivotteleepi Ida. :)

6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa

2009-09-18T13:13:00.004+03:00

Tämä on yksi niistä kirjoista, jotka me Veeran kanssa ollaan kummatkin luettu ennen tätä 100 kirjaa juttua. Tämä piti aikoinaan lukea koulussa.

Tuo kansikuva, minkä tähän postaukseen laitoin, on oikea. Oikeaa nimeä on pidetty ensin liian rasistisena ja siitä on tehty uusi versio "Eikä kukaan heistä selviytynyt".

Tämä jännitystarina on ihan hyvä. Herra U.N. Owen kutsuu mystiselle Neekerisaarelle kahdeksan ihmistä vieraakseen. Kun vieraat saapuvat paikalle, he toteavat, että Owenia ei näy missään. Saarella on vain kaksi palvelijaa ja he kahdeksan vierasta.

Yhtäkkiä alkaa ihmisiä kuolemaan ja kummallista kyllä, kuolemat liittyvät jokaisen makuuhuoneessa olevaan lastenloruun neekeripojista.

Kirja on aika otteessaanpitävä, mutta toisella lukukerralla se ei enää juurikaan jaksanut yllättää.

****

42. Arthur C. Clarke - 2001-Avaruusseikkailu

2009-09-16T20:14:00.003+03:00

Ensimmäinen scifi-kirja näiden sadan joukosta. En oo aikaisemmin hirveästi tätä genreä juuri harrastanut, muistaakseni vain yhden scifin lukenut. Se oli kai Ender. Ja se oli jopa ihan hyvä.

Toisin kuin tämä. Kirja alkoi hienolla sepustuksella apinaihmisestä ja menneestä ajasta. Apinaihmisten keskelle laskeutui outo esine, joka opetti apinaihmiset käyttämään aseita.

Yhtäkkiä hypätäänkin ilmeisesti vuoteen 1999. Eräs Floyd matkustaa kuuhun hätätilan takia. Sieltä on löydetty outo esine, ja tutkimukset väittävät sen olevan yli 3 miljoonaa vuotta vanha.

Tutkijat olettavat että se on yhteydessä Saturnuksen kanssa. Sitten tarinaa aletaankin kertoa erään avaruusaluksen näkökulmasta. Avaruusaluksen aivot ovat tietokone. Tietokone nappaa vallan käsiinsä ja tappaa koko miehistön lukuunottamatta yhtä.

Kirja on oikeastaan melko tylsä. Yhdessä kohdassa mainittiin Turingin testi, ja siinä vaiheessa hieman kiinnosti, mutta sitten ei enää. Kirja oli kirjoitettu liian "yli".

73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

2009-09-14T19:36:00.003+03:00

Tämä taitaa kyllä olla näistä sadasta kirjasta ensimmäinen humoristinen. Jaroslav Hasekin romaani kertooo sotamies Svejkistä, suulaasta, joko todella tyhmästä tai todella viisaasta miehestä, ja hänen seikkailuistaan ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kirjassa itsessään ei juurikaan sodita, vaan kirja kertoo pikemminkin siitä, kuinka Svejk yrittää päästä rintamalle (onhan se oikea sana?), mutta onnistuu koko ajan toilailailemaan niin, että ei ainakaan ensimmäisen neljän osan aikana sinne päässyt.

Tästä romaanistahan piti ensin tulla kuusiosainen, mutta valitettavasti Jaroslav Hasek kuoli ilmeisesti neljännen osan jälkeen. Tämän takia loppu on aika... Keskeneräinen. Kirja loppuu töks.

Yhdessä vaiheessa kesken lukemisen minulle tuli mieleen, että tämä romaanihan on vähän niin kuin Itävaltalaisten Tuntematon sotilas. Mutta ei. Kertomus sotamies Svejkistä on pikemminkin kertomus siitä, miten sota vaikutti tavallisiin ihmisiin, joilla oli ammatti, mutta jotka joutuivat yhtäkkiä lähtemään sotaan. Kirjassa myöskin käsitellään sitä, että miten turhantarkkoja, byrokraattisia ja tiukkoja sodassa saatettiin olla.

Ennen kaikkea Jaroslav Hasek on myöskin kirjallaan tahtonut sanoa, että ei kannata aina olla niin vakava. Kirjassa on hyvin monta tiukkaa ja itsevarmaa johtajaa (en ihan oikeasti vieläkään osaa luutnantteja ja upseereja), jotka vie sotamiehen puhutteluun jo melkein pelkästään siitä, että hän istuu vessassa liian kauan.

Tässä vielä pätkä kirjasta:
- Mikä tämä on? luutnantti Dub ärjäisi nostaessaan maasta katkaistun kananpään.
- Se on, ilmoitan nöyrimmästi, Svejk vastasi, - mustan leghorn-kanan pää. Ne ovat, herra luutnantti, varsin hyviä munijoita. Yksi kana munii jopa 260 munaa vuodessa. Suvaitkaa, olkaa hyvä, vilkaista miten runsas munasarja sillä oli.
Svejk roikotti kanan suolia ja muita sisälmyksiä luutnantti Dubin nenän edessä.
Dub sylkäisi, lähti ja palasi hetken kuluttua:
- Kenelle sitä kanaa laitetaan?
- Meille, ilmoitan nöyrimmästi, herra luutnantti. Katsokaapa miten rasvainen se on.
Luutnantti Dub lähti mutisten:
- Filippoin luona tavataan.
- Mitä se sanoi? Jurajda kysyi Svejkiltä.
- No sovittiin tapaamisesta jonkun Filipin luona. Nämä hienot herrat ovat tavallisesti homoja.

Sotamies Svejk oli siis, niin kuin sanottu, joko hyvin tyhmä tai viisas. Eli se joko esitti typerää tai sitten se oli. Svejkin sanat alkoivat yleensä sanoilla: "Siitä tuleekin mieleeni eräs..." tai "Tämä muistuttaa hyvin paljon..." ja sitten seurasi aina pitkä tarina jostain, minkä hän oli muka nähnyt, kuullut tai kokenut. Se oli jopa melko viihdyttävää, tarinat olivat niin hauskoja.

Kannattaa ehdottomasti lukea.

***½

86. Jean M. Untinen - Auel - Luolakarhun klaani

2009-09-01T19:03:00.003+03:00

Luolakarhun klaani kertoo ihmisen kehityksen alkuvaiheista, neandertaaliin ihmisistä. Kirja kertoo klaanista, joka kutsuu itseään Luolakarhun klaaniksi. Heidän matkansa tielle osuu pieni tyttö, Ayla, joka tunnistetaan Muiden tyttäreksi, ja Ayla on todellisuudessa nykyihmisen esi-isä. Klaanin jäsenten ollessa erilaisia, heidän mielestään Ayla on outo ja ruma, kun hänen silmänsäkin vuotavat silloin tällöin. Ayla kuitenkin kasvatetaan klaanin tyttäreksi, mutta ilman vastoinkäymisiä omapäisen tytön elämä ei klaanissa suju.

Kirjan lähtökohta ja takakannen kuvaus eivät ole mielestäni kovin mielenkiintoisia, joten ennakkokäsitykseni kirjasta oli aika negatiivinen. Kuitenkin kun pääsin kirjaan sisälle, ymmärsin sen idean ja syyn, minkä takia ihmiset pitävät sitä loistavana.

Luolakarhun klaanin perimmäinen idea tulee esiin Aylan erilaisuudessa ja siinä kuinka hän yrittää sopeutua klaaniin ja kuinka klaanin jäsenet yrittävät hyväksyä Aylan jäsenekseen. Samalla esitellään mielenkiintoisella tavalla ihmisen alun kehitysvaiheita. Näin sivumennen sanoen, juuri muutama viikko sitten historian ykköskurssilla sivuttiin ihmisen kehitysvaiheita eikä tälläiset asiat yleensäkään kinnosta mua paskan vertaa, joten siihen nähden on suuri yllätys että tykkäsin tästä kirjasta näinkin paljon.

Joten, Luolakarhun klaani on mielestäni ihan lukemisen arvoinen kirja. Ja kaikki jotka ovat vähänkin kiinnostuneita ihmisen esihistoriasta, suosittelen vilkaisemaan Luolakarhun klaania.

***

83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

2009-08-22T15:33:00.004+03:00

Pessi ja Illlusia kertoo (yllättäen) Pessistä ja Illusiasta, jotka ovat aika lailla toistensa vastakohtia. Pessi on pieni metsänpeikko, oikealta nimeltään Pessimisti. Illusia on mahtavan Illusionin tytär, ja asuu sateenkaaren päällä. Illusia tapaa Pessin ja jää vahingossa maan päälle asumaan. Näin juoni noin lyhykäisyydessään.

Kirja on jännä sinänsä, että siinä ei keskitytä ainoastaan Pessiin ja Illusiaan. Pääosassa on tavallaan kaikki metsän eri eläimet ja kasvit, koska jokainen luku alkaa niistä. Pessi ja Illusia itse vilahtavat vain siellä täällä. Kirjan sanoma on mielestäni se, että pitäisi osata tarkastella maailmaan objektiivisesti niin siitä saattaa löytää uusia puolia.

Mutta noin muuten tää nyt ei oikein iskenyt. Lajityyppeinä sellanen romanttinen räpellys taikka joku kunnon raaka murhajuttu on enemmän lähellä sydäntä, kuin tällänen lapsenmieltä lämmittävät satujutut. Voi olla että olisin joskus muuta vuosi sitten innostunut tästä enemmän, mutta eipä sille voi nyt mitään. Ymmärrän kuitenkin minkä takia Pessistä ja Illusiasta pidetään niin paljon. =)

**½

82. Stieg Larsson - Miehet jotka vihaavat naisia

2009-08-15T15:51:00.005+03:00

Tämä oli yksi niitä kirjoja, jonka olin lukenut jo ennen tätä 100 kirjaa projektia. Ja Idalle ja muutamalle muullekin on sanomattakin selvää kuinka paljon innostuin kirjasta ja kuinka suuressa arvossa sitä pidän.

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa kun Mikael "Kalle" Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta hänen kirjoitettuaan mahtavan paljastusjutun teollisuuspohatta Wennerströmin hämäräbisneksistä. Juttu kaatui tekaistuihin toditeisiin. Mikael vetäytyy Hedestabiin nuolemaan haavojaan ja saa tarjouksen suuren Vanger -yhtymän entiseltä toimitusjohtajalta Henrik Vangerilta. Henrik haluaa Mikaelin kirjoittavan hänen elämänkertansa ja samalla paljastavan vuonna 1966 tapahtuneen katoamistapauksen. Henrikin veljentytär Harriet katosi perheen saarelta suuren sukukouksen yhteydessä ja vanha yritysjohtaja on ollut epätietoisuuden riivaama jo neljäkymmentä vuotta. Mikael lähtee vuodeksi Hedebyn saarelle tutustumaan ikivanhan suvun luurankoihin vastustamatonta palkkiota vastaan: 2,4 miljoonaa kruunua ja todisteet Wennerströmin rikollisista toimista.
Jutun selvittämiseksi Mikael saa nuoren, mutta taitava Lisbeth Salanderin ja yhdessä he pääsevät suuremman mysteerin jäljille kuin kukaan olisi kuvitellut.

Suurin koukku Stieg Larssonin menestysromaanissa on luultavasti suljetun tilan mysteeri. Kuka saarella olleista Vangerin suvun jäsenistä on sekaantunut ihastuttavan 16-vuotiaan katoamiseen?
Toinen koukku on alku: tässä on juuri se elementti joka tekee mielestäni kirjan erittäin loistavaksi. Prologina toimii muutaman sivun pätkä joka kertoo kahdesta henkilöstä ja oudoista kukka lähetyksistä. Ilman nimiä ja minkäänlaisia vihjeitä kirjan juonen kulkuun. Kappaleen merkitys paljastuu kirjassa vasta myöhemmin ja jotenkin salakavalasti. Tällöin lukija tuntee suurta onnistumisen tunnetta kun on tajunnut tuon yhdistävän tekijän.

Päähenkilö Mikael Blomkvist on niin sanotusti Veli Ponteva, kuten kirjassa monesti kuvaillaan. Kunnollinen taloustoimittaja pyrkii aina tekemään asiat oikein. Hänen vastakohtansa on Lisbeth Salander, sosiaalisesti rajoittunut nuori holhouksen alainen nainen, joka on taitava tietokoneiden ja hakkeroinnin kanssa.

Kirjan aikana kiiltävän julkisivun takana eläneestä Vangerin perheestä löytyy erittäin järkyttäviä ja pimeitä tietoja. Rasismia, vihaa ja veritekoja, kuten kirjan takannessa sanotaan.

Miehet jotka vihaavat naisia on sellainen romaani johon tulee pakottava tarve lukea se loppuun samalta istumalta. Se ikäänkuin imaisee lukijan sisäänsä. Järkyttävä loppuratkaisu ei vastannut ainakaan minun kuvitelmiani alkuunkaan vaan ylitti ne sata kertaisesti. Kirjassa on myös väliin sen verran rankka materiaali erittäin todentuntuisesti kerrottuna, että en suosittele sitä herkimmille ihmisille.

Mielipiteeni on saattanut tulla jo joillekin selväksi: Miehet jotka vihaavat naisia on aivan loistava. Yksinkertaisesta varmaan parhaimpia kirjoja joita olen ikinä lukenut. Olen vaahdonnut tästä useaan kertaan niin monelle eri ihmiselle, että tuttuja alkaa varmaan pikkuhiljaa kyllästyttää. Romaani on ensimmäinen kolmen kirjan Millenium -kirjasarjasta, josta tulee aivan varmasti klassikko, jota luetaan vielä kymmenien vuosienkin päästä.

*****

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

2009-08-15T13:54:00.003+03:00

Olisin halunnut tähän sen kuvan, mikä oli tuon painoksen toisen osan kannessa, jonka itse luin. Siitä tuli minulle joku sellainen, tämä on Anna Karenina merkki. Se jotenkin kuvasi kirjan loppupuolta hyvin.

Anna Kareninassa on minun nähdäkseni neljä päähenkilöä: Anna Karenina, Vronski, Kitty ja Levin. Tässä vaiheessa huomautan, että niinkuin Veera sanoi Sodasta ja rauhasta, niin tässäkin on kaikilla ihmisillä vähintään kolme eri kutsumanimeä. Huomasinpa muuten, että se, millä nimellä jokin henkilö kutsuu toista, määrittää hänen asemaansa toista nähden (oli huonosti muotoiltu, mutta on pakko saada nopeasti ajatukset tähän, ettei unohdu).

Anna Karenina koostuu kahdesta kirjasta ja kahdeksasta osasta. Ensimmäisen kirjan aikana en oikein ymmärtänyt ideaa. Siinä selitettiin Kaikkien suhteita kaikkiin ja pohjustettiin sitten varsinaista tarinaa.

Kitty on rakastunut kahteen mieheen, Vronskiin ja Leviniin. Hänen äitinsä on kuuluisan, hillityn ja kaupunkilaisen Vronskin puolella, ja isänsä vapaa-ajattelijan ja maailaisen Levinin puolella.

Kitty valitsee Vronskin ja he alkavat tapailemaan. Sitten Anna Karenina tulee selvittämään veljensä avioliittosotkuja paikkakunnalle, ja Anna ja Vronski ihastuvat toisiinsa. Vronski lähtee seuraamaan Annaa ja Kitty jää yksin.

Anna on jo naimisissa ja tästä varsinainen tarina alkaa. Annalle ja Vronskille kehittyy suhde. Anna tulee raskaaksi, suuttuu miehelleen ja kertoo petoksistaan hänelle. Hänen miehensä ei kristittynä tätä hyväksy ja yrittää saada Annan jatkamaan elämää miehensä ja poikansa kanssa tavallisesti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Samaan aikaan kerrotaan Kittyn elämästä ja siitä kuinka hän sairastuu, eli luultavasti masentui ja lääkäri määrää hänelle matkailua.

Kirjassa kerrotaan myös lukuisita muista henkilöistä. Merkittävää tarinassa on se, että päähenkilöt kuuluvat kaikki seurapiireihin, ja kirjassa on paljon kulutettu aikaa kertomalla, että miten kukin suhtautuu mihinkin. Esimerkiksi Anna "menettää kasvonsa" seurapiireissä, eikä voi liikkua siellä. Hänhän on herrajumala sentään likainen nainen.

Kirjan loppuosa oli mielestäni paljon kiinnostavampi kuin muut. Annan ja Levinin ajatukset on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti.

Pähkäilin aika paljon romaanin ideaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että se on kirjoitettu ns. varoittavaksi esimerkiksi. Anna Kareninan ja Vronskin suhde on "näin ei pidä tehdä" -osa ja Kittyn ja Levinin avioliitto on "näin pitää tehdä" -osa. Selvää onkin, että Annan ja Vronskin puolesta kirja loppuu huonosti, kun taas Kittyn ja Levinin osalta todella hyvin.

Kirjan lukemisen jälkeen minulla on todella onnellinen olo, johtuneeko sitten siitä, että se vihdoin loppui vai siitä, että Levinin osalta loppu oli hirmu onnellinen. Kirja oli melko vaikea, osin jopa kuolettavan tylsä. Mutta siinä oli kuitenkin sanomaa. Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi.

***

75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

2009-08-14T18:48:00.003+03:00

Dorian Grayn muotokuva kertoo nuoresta ja poikkeuksellisen kauniista nuoresta miehestä, Dorian Graysta. Dorianin taiteilijaystävä maalaa miehen muotkuvan ja lahjoittaa sen tälle. Samoihin aikoihin Dorian rakastuu nuoreen ja kauniiseen näyttelijään Sybil Vaneen, mutta miehen äkillisen raivonpuuskan seurauksena Sybil riistää itseltään hengen. Mies jatkaa syntisiä tekojaan ja kehdeksantoista vuoden kuluessa hän huomaa muotokuvansa muuttuvan, mutta hänen itsensä pysyvän yhä nuorena.

Dorian Grayn muotokuva on aika hassu kirja. Välillä siinä on hirveen pitkiä jaksoja jollon ei tapahdu mitään ja sitten välillä on niin paljon toimintaa että ei meinaa perässä pysyä. Muutenkin se oli pääosin erittäin tylsää luettavaa.

Dorian Grayn hahmo on itsekäs ja inhottava ihminen. Hän ei tunnu katuvan tekojaan melkeimpä ollenkaan vaan on aioastaan iloinen, ettei kukaan nää kuinka rumaksi hän on oikeasti muuttunut. Sai kyllä ihan ansionsa mukaan.

***

Meistä tuli julkkiksia!

2009-08-13T17:05:00.003+03:00

Olin tuossa kesän alussa keskisuomalaiseen yhteydessä. Kerroin niille mun projektista ja ehdotin, että jos meistä tehtäis juttu. Ja niin meistä tehtiinkin. Aikoja sitten ja se ilmestyikin joskus heinäkuun puolella, teksnisten ongelmien takia lisätään tää nyt vasta tänne.

Me puhuttiin sen haastattelijan kanssa tunti. Puhuttiin välillä vähän aiheenkin vierestä, mutta puhuttiin paljon. Me ollaan Veeran kanssa yleensä aina äänessä kun on mahdollista. :D

Noita kuvia saa varmaan klikattua isommaksi ja jos Veeralla ja mulla on jotain lisättävää vielä nii varmaan kirjotellaan.

KOMMENTOIKAA MEIDÄN TEKSTEJÄ. Ois kiva kuulla mitä mietitte lukemastanne. Onko jostain kirjasta aivan erilainen kuva? Tai jotain.

Anna Karenina on muutenloppusuoralla... Ehkä jossain vaiheessa saan sen luettua loppuun. Mulla ja Veeralla alkoi tällä viikolla muuten lukio, eli kirjoitus- ja lukutahti saattaa hiukan kärsiä.

97. Veijo Meri - Manillaköysi

2009-08-08T12:30:00.003+03:00

Mitäs tästä nyt sanoisi... taas yksi sotakirja. Veijo Meren Manillaköysi on kertomus Joosesta, joka löytää tieltä köyden. Hän päättää kuljettaa sen salaa kotiinsa, ja käskee kaveriensa sitoa sen vatsansa ympärille. He sitovat sen hiukan liian tiukalle, niinpä Jooselle tulee aika tukalat oltavat junassa.

Tarinassa on myös novelleja, joita junassa olijat kertovat toisilleen. Ne ovat täytettä tarinaan. Mielestäni ne ovat melko turhia.

En aivan ymmärtänyt kirjan ideaa. Siinä oli paljon sotasanastoa, jota en niin hirveästi tunne. Kaipa kirja on kirjoitettu Meren itse kuulemien tarinoiden perustalta, hän oli asunut kasarmialueella elämästään 16 vuotta.