sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Miten ravitsen sieluani tässä mediaa pursuavassa maailmassa


Uusimmassa Päivystävien dosenttien jaksossa oli kysymys siitä, pitääkö kotimaisen kaunokirjallisuuden lukemiselle antaa enemmän painoarvoa. Tätä oli sitten kysytty Johanna Laitiselta, Sivumennen-podcastista (En ollut ennen kuullutkaan, mutta joku kirjapodcast kyseessä, pakkohan siihen on sukeltaa joku päivä). Hän oli vastannut, että sen sijaan, että syyllistäisi itseään siitä mitä ei lue, tulisi tarkastella kuluttamaansa kulttuuria. Eli kysyä itseltään miksi katson näitä ohjelmia, miksi luen näitä kirjoja. Voitaisiin siis taas tarkastella sitä, että minkälaista mediaa ruudun tällä puolella tulee kulutettua. Teitä se ehkä kiinnostaa, saammehan säännöllisesti huolestunutta kommenttia siitä, että emmehän ole lopettaneet projektia. Ja vakuutan teille, että ei, emme ole jättäneet projektia kesken! Deadlinenahan meillä on kuolema, enkä ajatellut ihan heti tästä kupsahtaa.

Tämän blogin osalta täytyy sanoa, että nykyään lukemistani rajoittaa aika paljon se, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Vaikka oikeasti haluaisin. Mutta jotenkin kummasti se ajatus siitä, että jotain pitäisi tehdä, vie sen innon siitä itse tekemisestä, vaikka haluaisi kyllä. Olenkin yrittänyt saada lukemiseen enemmän sellaista ajatusta, että haluan lukea, minun ei pidä. Olenkin saanut luettua viime aikoina, mutta en kirjoitettua tänne. Luin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Meidän Marikin (upea kirja), mutta en jotenkaan saa kirjoitettua siitä, elän jossain megaitsekriittisyyden kuplassa.

Pyysin myös arvostelukappaleen kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Se minulla on loppusuoralla, alle sata sivua enää. Se on ollut todella jotenkin ajattelua avartava lukukokemus, siitä toivottavasti lisää piakkoin. Tässä kohtaa myös suonette minun pyytävän anteeksi kaikilta heiltä, joilta arvostelukappaleen olen pyytänyt, mutta en ole siitä blogiin asti kirjoittanut. Yritän kahlata niitäkin kirjoja läpi, kunhan lukeminen sujuu paremmin.
Mutta itse asiaan, pohditaanpa hetki sitä, että millaista kulttuuria kulutan nykyään. Dokumentit on edelleen erittäin pop. Viimeksi katsotuista mainittakoon Areenasta löytyneet Empatia, Marshall-vahvistin ja Sturm und Drang -dokkarit. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia, ja näyttivät sellaisen palan maailmaa, mitä en ehkä omin silmin näkisi. Se niissä onkin aina kiehtonut. Erilaisten elämäntyylien näkeminen ja osittain ehkä jopa kokeminenkin.

Olen ollut tämän syksyn harjoittelussa, toimistotyössä kuten aina, ja siellä sitä saa kulutettua audiota ihan huolella. Areenasta (taaskin) olen kuunnellut kaikki mahdolliset luonto-podcastit. Luontoiltaa ei voita mikään, mutta Luonto-Suomi tulee hyvänä kakkosena. Olen kokenut jopa jonkinlaista identiteettikriisiä siitä, että miksi minua kiinnostaa luontoradio-ohjelmat? Niissähän on vanhoja setiä puhumassa kaloista ja linnuista, mitä ne on jossain nähnyt. Mutta jumalauta millaisella omistautuneisuudella. Kadehdin sitä. Miten voikaan ihmiset uppoutua jonkun kalan tai linnun tai oravan sielunmaisemaan niin täysillä? Se on upeaa ja nuo luonto-ohjelmat tuntuu lataavan osan siitä energiasta minuunkin.

Päivystävät dosentit kuuntelen tietenkin aina, kun tulee uusi jakso. Samoin Vikasietotilan, se iskee mun nörttipuoleen aika kovaa. Noin viikon radiota tuli kesällä kuunneltua paljon, siinä oli semmoista kivaa toisen sieluun sukeltamista aika huolella ja jotenkin tosi avoimella tavalla. Alkusyksystä kuuntelin Spotifystä podcasteja jonkun verran. Sieltä löytyi muutama helmi, joiden nimiä en enää valitettavasti muista. Eräs todella hyvä oli podcast, jossa joku youtubeen videoita tekevä henkilö soitteli niille, jotka olivat laittaneet hänelle törkykommentteja, ja keskusteli heidän kanssaan. Se podcast sai usein uskon ihmiskuntaan palaamaan, mutta en voinut kuunnella sitä töissä kamalasti, koska alkoi aina itkettämään.

Syksyn aikana tietokoneeni on temppuillut ja laiskana ihmisenä en ole jaksanut lähteä selvittämään vikaa, van pistin sen sijaan digiboksin takaisin seinään. Telkkaria katsoessa on usein sekä minun, että puolison suusta kuulut kysymys: ”onko tämä oikeasti todellista”, kun sieltä tulee ihan ihme ohjelmia ja mainoksia. Olen kuitenkin löytänyt sekä vanhoja suosikkeja, että uusia tulokkaita. Edelleen mennään aika Yle-painotteisesti, mutta Sohvaperunat ja Sadan vuoden talo on olleet sarjoja, mitä on ollut ihana seurata. Sohvaperunoissa viehättää samaistuttavuus, Sadan vuoden talossa taas se, että siihen ei onneksi voi samaistua, ihan niin kaoottisesti asiat eivät ole.  Jos jotain epä-yleläistä koitetaan vähän mainita, niin Poliisit, vanha suosikki on viihdyttänyt. Ja Ensitreffit alttarilla, se on ihanaa sosiaalipornoa. Ja niin samaistuttavaa.

Netflixiä ei enää ole juurikaan tullut seurattua, tuntuu ettei ole aikaa. Ei sitä ole ikinä olevinaan mihinkään. Jos telkkari ei ole päällä, niin youtubesta tai spotifystä pyörii yleensä jotain. En tykkää, jos on ihan hiljaista, ei voi ajatella silloin. Last.fm, vaikka ei enää kauhean relevantti olekaan, palvelee hyvin siinä, että se pitää kirjaa siitä, mitä kuuntelen. Sieltä voi aina etsiä vanhat suosikit, jos ei muuten muista. Youtubesta eniten tulee seurattua Philip DeFrancoa, diggaan hänen online-persoonastaan.

Minkälaista sisältöä siellä ruudun toisella puolella on kulutettu? Mitkä on syksyn parhaat kirjat, sarjat ja podcastit?

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

46: Isaac Asimov - Säätiöt

Ja niin kävi, että kun Netflixiin ilmestyi dokumentti nimeltään Unacknowledged ja katsoin sen, oli pakko tarttua scifiin. Luin Säätiön, eli Säätiö-trilogian ensimmäisen osan, lokakuussa 2015. Silloin aavistelin, että koko trilogia on luettava, jotta voi ymmärtää mistä kirjoissa on kyse. Sainkin silloin kommenttia, jossa suositeltiin vahvasti koko kirjasarjan lukemista. Koska halusin ymmärtää, mikä tässä trilogiassa on niin upeaa, luin kaikki trilogian osat nyt putkeen. Trilogiaan kuuluu kolme kirjaa, järjestyksessään: Säätiö, Säätiö ja imperiumi ja Toinen Säätiö. 

Kirjasarja perustuu uuteen tieteenhaaraan, jota kutsutaan psykohistoriaksi. Psykohistorian avulla lasketaan hyvin tarkkoja todennäköisyyksiä joukkojen käyttäytymiselle ja kirjasarjan alussa esitellään tapahtumaketjun aloittaja, Hari Seldon. Hän on psykohistorian uraauurtava mestari, joka päätyy laskelmissaan siihen, että koko linnunrata tulee romahtamaan ja taantumaan kehityksessä. Tarinan alussa tämä supertiedemies joutuu viranomaisten kynsiin, jotka eivät jostain kumman syystä halua, että koko kansa kuulee tästä masentavasta ennustuksesta. Seldon onnistuu kuitenkin vakuuttamaan viranomaisia sen verran, että saa perustaa asian tutkimiselle omistetun Säätiön eräälle linnunradan "toisessa päässä" olevalle hyödyttömälle planeetalle. Säätiön tarkoituksena on varmistaa, että Seldonin suunnitelma (jonka on tarkoitus lyhentää, ei estää tämä taantuma) toteutuu. Koska suunnitelma on tuhannelle vuodelle, ei Seldon itse pääse tähän tapahtumaketjuun vaikuttamaan enää kuolemansa jälkeen.

Ensimmäisen osan ahmin päivässä, ai että mitä upeaa eskapismia! Nyt kun olen lukenut kaikki kolme osaa, niin voin todeta, että kyllä, kaikki kolme osaa pitää lukea, että voi tajuta kirjasarjan hienouden. Ensimmäisessä osassa tapahtuu toki paljon, mutta pääasiassa siinä selviävät perusteet trilogian muille osille. Toisella lukukerralla ensimmäisen kirjan maailmaan oli jo vähän helpompi solahtaa, huomio ei niin paljoa kiinnittynyt kaikkeen, mitä ei ymmärrä. Jo kerran kirjan lukeneena oli helpompi nähdä kirjan nerokkuus. Sehän on suorastaan hykerryttävää satiiria paikoin.

Kirjan toisessa osassa huomasin paikoin ajattelevani, että "tää on nyt se keskikohta, missä ei tapahdu oikein mitään, tylsäääääää". Toisessa osassa pureuduttiin uuteen Seldonin kriisiin. Seldonin kriisit ovat Seldonin ennustamia käännekohtia, joissa tilanne voi lähteä eri suuntaan, kuin hänen suunnitelmassaan on tarkoitus. Tällä kertaa suunnitelmaa uhkaa Mutantti Muuli, joka on sellainen sattuma, että sitä ei laskelmin ole voitu ennustaa. Muulilla on erikoinen kyky, jolla hän saa ihmiset toimimaan ihan miten haluaa.

Kirjan toinen osa on myös hyvin pitkälti kolmannen osan pohjustamista, mutta tässä kirjassa sentään lopussa tapahtuu paljon. Toisen kirjan lopussa hyvin monet aikaisemmat tapahtumat saavat kontekstin ja tekevät enemmän ja enemmän järkeä. Koska tarina tosiaan sijoittuu pitkälle aikajanalle, niin tarinan henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Ensimmäisen ja toisen kirjan välissä on sata vuotta, ja kaikki hahmot ovatkin toisessa kirjassa uusia. Scifi-kirjoissa on aina vähän hämmentävää se, miten se scifi-maailma toimii ja kun henkilötkin ovat uusia, niin lukukokemuksena toinen kirja oli aika vaativa.

Kolmannessa kirjassa on taas aivan uudet henkilöt ja uusi Seldonin kriisi. Tässä kirjassa selvitetään, että onko Seldon perustanut alkuperäisen Säätiön lisäksi Toisen Säätiön, niinkuin huhutaan. Tässä osassa peli menee aika Paratiisihotelliksi, kaikki vain juonivat, kusettavat ja pelaavat toisillaan. Mutta toisin kuin Paratiisihotellissa, niin tässä on jännittävä juoni ja ei ihan niin ennalta-arvattava.

Säätiö-trilogia on upeaa scifiä ja todellakin ansainnut paikkansa listalla. Scifin ystäville tämä on ehdoton klassikko tutustuttavaksi.

*****

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

LU: Lotta Uusitalo-Malmivaara (toim.) - Positiivsien psykologian voima

Terve pitkästä aikaa! Mulla alkoi kesäloma ja sen kunniaksi päätin lukea kesken olleen kirjan loppuun.

Tämän kohdallahan tarina menee niin, että mulla oli saatanan huono päivä menossa, kun kävelin kirjastoon. Siellä mun naamaan tuijotti tämä kirja värikkäine kansineen (unohdin tietysti ottaaa kannesta kuvan, ennenkuin palautin kirjan kirjastoon). Ajattelin, että maailmankaikkeus varmaan vittuilee mulle, okei, vittuilkoot sitten, mä lainaan ton kirjan ni osaanpahan sitten ainakin kertoa, että miks positiivisuus on perseestä. Ja sit tulin himaan, aloin lukemaan tuota kirjaa, ja jo kirjoittajien esittelyn aikana mulle tuli semmonen fiilis, että ei jumalauta mä oon löytänyt jotain siistiä. 

Kirjan on kirjoittanut joukko ihmisiä, jotka työkseen tutkivat, opettavat tai muuten työskentelevät positiivisen psykologian parissa. Kirjassa käsitellään aiheita opetusmenetelmistä ihmisen vahvuuksiin, ja jopa positiivisen psykologian osaksi saamaa kritiikkiä. (Sidenote: Äärimmäisen hyvä juttu, koska mikään, ei mikään ärsytä niin paljoa kuin se, että vaan käsketään olemaan positiivisia.) 

Erityisesti pidin osiosta, jossa käsiteltiin sitä, mistä ja miten ihmisen onnellisuus rakentuu. Myös vanhuutta käsittelevä osio oli mielenkiintoinen. Toisinaan mua jäi harmittamaan se, että joko kirjottaja selitti, ettei voi selittää asiaa enempää tai sitten hän vain jätti asioita auki. Esimerkiksi jossain kohtaa kirjaa sanottiin, että opiskelijoita pitäisi tukea oman motivaationsa mukaisesti kouluissa. Mutta sitä ei ihan avattu, että miten.

Kokonaisuutena kirja oli hieno johdatus siihen, mitä kaikkea positiivinen psykologia voi olla, ja että mitä se ei ainakaan ole. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka kokee suuren vastareaktion nähdessään kirjan kannen ja nimen. Muille myös, ei positiivisuus ollutkaan niin perseestä.