perjantai 19. joulukuuta 2014

87. Deborah Spungen - Nancy

Vihdoin! Vihdoin ja viimein olen lukenut kirjan listalta! En osaa edes sanoa kuinka kauan siitä kun olen lukenut kirjan listalta. Jotenkin junnasin niin kauan siinä Sotamies Svejkissä (jota en ole vieläkään saanut loppuun, jätin jälleen kesken), että en osannut mennä eteenpäin. Vihdoin ajattelin, että on pakko päästä takaisin listaan kiinni, ja parempi yrittää jollain suhteellisen helpolla kirjalla, josta tiedän tykkääväni. Valitsin siis omasta kirjahyllystäni löytyvän Nancyn. 

Nancy on tositarina Nancy Spungenista, joka nousi otsikoihin 70-luvun loppupuolella pahamaineisen punk-bändi Sex Pistolsin jäsenen Sid Viciousin tyttöystävänä. Kirjan on kirjoittanut Nancyn äiti, Deborah Spungen, joka tyttärensä kuoleman jälkeen päätti kirjoittaa Nancyn tarinan jotta voisi auttaa samankaltaisessa tilanteessa olevia lapsia ja vanhempia. 

Nancy oli alusta alkaen vaikea lapsi eikä kukaan lääkäri tai psykologi osannut tuohon aikaan sanoa mistä tytön raivokohtaukset ja masentuneisuus johtuivat. Nancyn perhe oli vuosia helisemässä tytön kanssa eivätkä tienneet mitä tehdä. Lukuisten lääkärikonsultaatioiden ja sisäoppilaitosten jälkeen 19-vuotias Nancy muutti Lontooseen ja tapasin Sex Pistolsin ja Sid Vicousin. Sid Vicious ja Nancy nousivat otsikoihin huumehuuruisen ja väkivaltaisen elämänsä ansiosta. Lehdistössä riepoteltu suhde sai lopulta dramaattisen päätöksensä vuonna -78. 

Nancyn ja Sidin tarina on suhteellisen kuuluisa, ja uskon että Deborah Spungenin kirja kertoo aika pitkälti totuuden. Tietenkään Spungen ei voi tietää kaikki yksityiskohtia asioista missä hän ei ole itse ollut paikalla, mutta hän kertoo oman näkemyksensä asioista. Uskon, että Spungenin kirja on osaltaan vähän laimentanut Nancysta maalattau mediakuvaa, sillä hänet nähtiin lähinnä bändärinä ja narkkarina. Tätäkin teosta on kuitekin myyty vaikka minkälaisilla sananparsilla. Muistan itse lukeneeni aiemmin kovakantista suomenkielistä versiota, jossa kannessa komeilee Sex Pistols ja sloganina on "järkyttävä huumetarina rockmaailmasta". Kirja kertoo kuitenkin Nancysta eikä Sex Pistolsista, ja huumeet ja rockmaailma ovat loppujen lopuksi aika pieni osa kirjaa. 

Itse olen lukenut tämän kirjan muutamaankin kertaan aiemmin, alunperin varmaan joskusn yläasteella jotakin koulujuttua varten. Tykkään muutenkin elämänkerroista ja tositapahtumiin perustuvista tarinoista ja Nancy onkin hyvä esimerkki tälläisestä. Nancyn elämäntarina on hyvin mielenkiintoinen, vaikka välillä tekeekin pahaa ajattela kuinka kaikki tämä on oikeasti tapahtunut yhdelle aivan tavalliselle amerikkalaisperheelle. 


****

torstai 18. joulukuuta 2014

Listan ulkopuolelta: Tuomas Kyrö - Liitto

Liitto on kirja jonka nappasin kolmanneksi kerran jostakin Suomalaisen Kirjakaupan 3 pokkarin tarjouksesta. Kirjan ostamisen syy ei siis ollut mikään muu kuin se että tarvitsin kolmannen, ja katsoin että kappas Tuomas Kyrö, se on varmaan hauska kirja. Peruste tälle oli se, että tiesin Tuomas Kyrön Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta ja olen lukenut Mielensäpahottajan. Joten luonnollisesti ajattelin, että aaa, tää on varmaan hulvattoman hauska. 

How wrong was I. Ei Liitto sinäänsä mitenkään masentava tai synkkä ole, mutta hulvattoman hauska ei ole sanapari jolla sitä kuvailisin. Tarina sijoittuu pitkälle aikavälille, mutta lähinnä sota-aikaan. Yhtenä päähenkilöistä toimii Lyydia joka rakastuu Urhoon. He menevät naimisiin, ja Urho joutuu sotaan. Lyydia tulee läheiseksi Urhon siskon, Annan kanssa, jolla on salainen rakkaus on diktaattori. Kaikki kirjan hahmot tuntuvat selviävän vastoinkäymisistä vain kohdatakseen uusia. Pidin siitä, että Liitossa on monia eri "päähenkilöitä", jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjan idea on suhteellisen kiehtova ja varsinkin Annan hahmo ja hänen rakkautensa tai oikestaan pakkomielteensä erästä diktaattoria kohtaan on oudon mielenkiintoista. Annan hahmo on hienosti rakennettu, sillä toinen puoli hänestä tulee esiin itse tarinassa ja vuorovaikutuksessa muiden henkilöiden kanssa, ja toinen puoli tulee esiin Annan omissa kirjoituksissa. Tämä kahtiajako on oikestaan se asia joka pitää kirjassa mielenkiinnon yllä. 

Vaikka Liitto ei ollutkaan aivan sitä mitä odotin, lukukokemuksena se oli mukavan erilainen ja kivaa vaihtelua. Kyllä Tuomas Kyrö vain taitaa Mielensänpahoittajaakin vakavamman lajityypin. 

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Puolinainen

Olen lukenut aiemmin kaksi Eve Hietamiehin kirjaa, Yösyötön ja sen jatko-osan Tarhapäivän, jotka olivat molemmat erittäin hauskoja, vaikka käsittelivätkin aika vakavia aiheita. Jotakin samanlaista odotin Puolinaiselta, mutta se olikin sitten vähän erilainen. 

Puolinainen kertoo Ilonasta ja Iivarista, joiden elämästä on viiden yhdessäolovuoden jälkeen tullu tavallista. Ilona on marketin kanssa ja Iivari hanafirman myyntimies. Onnellisesta arjesta puuttuu enää lapsi. Kaikesta toivomisesta ja yrittämisestä huolimatta, Ilona ja Iivari pettyvät kerta toisensa jälkeen ja elämästä tulee vain itkun täyttämää seuraavan keskenmenon odottamista. 

Kirjan aihekin oli paljon rankempi kuin kahdessa edellisessä lukemassani, joten mitään suuria naurun pyrskähdyksiä ei lukiessa tullut. Mutta Hietamiehin tyyli kirjoittaa on mukavan sujuva ja jotenkin helppolukuinen. Vaikka juonessa ei sinäänsä ole mitään suuria käänteitä, Ilonan ja Iivarin arjen kamppailut ovat niin realistisen oloisia, että ihan lukijaankin sattuu. Kirja tuli myös tästä syystä luettua aika nopeasti. 

Ihan näin asiasta toiseen: olen taas (varmaan sadannen kerran) yrittänyt jatkaa Sotamies Svejkiä, mutta ei se vaan lähde. Taidan nyt luovuttaa vähän pidemmäksi aikaa ja valkata listalta jonkun vähän "helmpomman" kirjan luettavaksi, jotta pääsisi joskus sitäkin tässä eteenpäin. Ehdotuksia? 

lauantai 25. lokakuuta 2014

Listan ulkopuolelta: Lauren Graham - Someday Someday Maybe

(Kuva: amazon.com )
Lauren Graham on yksi lempinäyttelijöistäni ja todella hauska ja lahjakas nainen. Hän tähditti seitsemän vuotta Gilmore Girls -nimistä sarjaa ja nykyään näyttelee Parenthood-nimisessä sarjassa. Sarjansa kuvaustauolla monilahjakas Graham päätti kirjoittaa kirjan, jonka halusin tietysti heti lukea.

Someday Someday Maybe pohjautuu osin Grahamin omiin kokemuksiin aloitellevana näyttelijänä 90-luvun alun New Yorkissa. Kirjan päähenkilö ei kuitenkaan ole Lauren Graham, vaan Franny Banks, joka on New Yorkiin muuttaessaan asettanut itselleen aikarajan mihin mennessä hänellä pitäisi olla jonkinlaisia todisteita etenemisestään kohti unelmaansa olla näyttelijä. Nyt tuosta aikarajasta on enää 6 kuukautta jäljellä ja Franny viettää edelleen päivänsä tarjoillen komediaklubilla. Vaikka Frannyn kämppikset Jane ja Dan jaksavat kannustaa huumorintajuista, mutta hiljalleen epätoivoisuuteen vajoavaa ystäväänsä, Franny toivoo päivitääin jonkinlaista onnen potkua olemattomalle uralleen. Ja kuinkas sitten käykään: näyttelijäkurssin esityksessä yksi epäonnistunut esitys poikii Frannylle muutaman tapaamisen, jonka tyttö epätoivoisesti toivoo olevansa se tarvittava sysäys kunnon uralle. 

Someday Someday Maybe -romaania ei ole (ainakaan vielä) käännetty suomeksi, joten luin sen alkuperäisellä Lontoon kielellä. Kirjasta paistaa Graham ihastuttava huumorintaju ja etenkin Frannyn hahmosta näkee selvästi, että se perustuu kirjailijaan itseensä. Franny on kaikessa hermostuneisuudessaan ja hurmaavudessaan kuin sen Lauren Grahamin kopio, jonka näkee talk show ohjelmissa ja muissa haastatteluissa. Suurimmat naurunhymähdykset tulevatkin juuri silloin kun Franny sanoo tai tekee jotain, jota hän ei todellakaan tarkoita tehdä, mutta tekemällä niin hurmaan niin roolittajat kuin agentitkin. 


(Kuva: Barnes&Noble )
Jotenkin Frannyn unelmien tavoittelu on niin ihanan realistista, että missään vaiheessa ei tule sellaista myötähäpeän oloa, että 'etkö sinä nyt hyvä tyttö ymmärrä, että kaikki eivät menesty?'. Totta kai on aika lailla selvää alusta asti, että ei kirja voi päättyä siihen että Franny joutuu täysin hylkäämään unelmansa, mutta koska hänen ajattelutapansa on jotenkin niin maanläheinen, lukija uskoo että Franny voi jopa saavuttaa tavoitteensa. Mukavaa on myös mielestäni se, että loppu jätetään tavallaa avoimeksi moneltakin osalta. Lukija saa itse miettiä johtiko Frannyn onnistumiset kuuluisuuteen kuten Grahamille itselleen kävi vai joutuiko tyttö muutaman onnistuneen roolin jälkeen palaamaan tarjoilijaksi?

Selvästikin Graham on siis myös lahjakkaan näyttelijän lisäksi lahjakas kirjoittaja. Vaikka juoni on aika simppeli eikä kirja sinänsä sisällä mitään suuria yllätyksiä tai dramaattisia juonenkäänteitä, on se mukavaa viihdettä iltoihin. Graham on sujuva ja hauska kirjoittaja ja se, että tarina osittain pohjautuu hänen omaan elämäänsä tekee kirjasta vielä mielenkiintoisemman. Odotan innolla naisen seuravaan kirjaa, jota on jo lupailtu. 

perjantai 24. lokakuuta 2014

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Metsäjätti

(Kuva: Elisa Kirja)
Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kaksi ensimmäistä olivat Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara. Koska molemmat olivat hyviä kirjoja, odotukset kolmannelle teokselle olivat kovat. Sanottakoon myös että Miika Nousiainen on ehdottomasti suosikkipanelistini Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset ohjelmasta kuivan huumorinsa vuoksi, joten senkin vuoksi odotin Metsäjätiltä paljon. 

Metsäjätti kertoo pienestä suomalaisesta Törmäälän kylästä, joka on täysin riippuvainen isosta vaneritehtaastaan. Törmäälästä ei niin vaan isoille kylille lähdetä elämään, mutta Pasi Kauppi lähti. Helsingin kauppakorkeakoulussa opiskellut Pasi on noussut nopeasti Metsäjätti -nimisessä yhtiössä johtoportaaseen, ja joutuu tilanteeseen jossa hänen on matkustettava takaisin kotikaupunkiinsa päättämään kylää elossa pitävän tehtaan irtisanomisista. Vastassa Pasilla on vanhoja tuttuja ja traumoja, sekä uusia tilanteita ja ongelmia Helsingissä olevan vaimon ollessa raskaana. 

Tykkään yleensäkin kirjoista, joissa menneitä tapahtumia paljastatetaan pikkuhiljaa, koska se ruokkii lukijan mielenkiintoa jatkaa eteenpäin kun kaikki kortteja ei paljastetakkaan heti alussa. Metsäjätissä Pasiin menneisyys, etenkin tämän suhde isäänsä on tälläinen asia. Samoin kirjan toisen päähenkilön, Pasin lapsuudenystävän Jannen, menneisyyttä valotetaan pikkuhiljaa. 

Kun Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran pohjavire oli humoristinen ja monesti nauroin ääneen, Metsäjätti on pohjimmiltaan melanolinen ja jotenkin harmaa, jos niin voi sanoa. Suuria nauruja ei todellakaan tule vastaan, onhan aihe vakavakin. Mutta toisaalta niin on aiheet kahdessa aiemmassakin kirjassa, niitä on vain käsitelty enemmän humoristisesti. Vaikka Metsäjätti on hyvä kirja ja pidin tarinasta ja kerronnasta, ei se ihan täysin täyttänyt odotuksiani. Maaninkavaara on edelleen suosikkini Nousiaisen tuotannosta. 

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Listan ulkopuolelta: Tuija Lehtinen

Viime viikkoina olen palannut taas kirja per ilta tai yö -vauhtiini ja siitä on kiittäminen ikuista suosikkikirjalijaani, Tuija Lehtistä. Oon täällä blogissakin moneen kertaan varmaan muistanut kertoa, että olen lukenut Lehtisen tuotannon monen monituiseen kertaan. Joskus kakarana aloitin nuortenkirjoilla ja myöhemmin siirryin aikuisten romaaneihin. Viime vuosina olenkin lukenut nimenomaan niitä aikuisten romaaneja uudestaan ja uudestaan. Vaikkakin ne toistavat samaa kaavaa kirjasta toiseen, en ole vielä kyllästynyt. Melkeimpä poikkeuksetta Lehtisen romaanissa päähenkilönä on nuori, itsenäinen ehkä vähän kärkässanainenkin nainen, joka heitetään tahtomattaan johonkin uuteen tilanteeseen ja uusien ihmisten keskelle. Kuviossa on yleensä myös mies, tai kaksi, joista toisen kanssa päähenkilön aluksi ei tule toimeen ollenkaan, mutta lopuksi he tajuavat kuuluvansa yhteen ja loppu on totta kai onnellinen. Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Rosan talo on Lehtisen ihka ensimmäinen romaani vuodelta 1984, ja se on mielestäni yksi Lehtisen parhaita, koska siinä on osallisena pieni mysteeri. Päähenkilönä on kustannustoimittaja, joka joutuu muuttamaan keskelle korpea ja vahtimaan eksentrisen entisen näyttelijän muistelmien kirjoittamista. Rosan talossa asuu myös kummallinen kokoelma mitä kummallisempia hahmoja, joista yksi on syyllinen talossa tapahtuviin kummallisuuksiin. Tähtilinna kertoo Juliasta ja Jukasta, jotka perivät enonsa kartanon. Näiden lisäksi olen viime aikoinan lukenut Lehtisen tuotannosta Kulkurilinnut, Mies vailla sydäntä ja Viiden tähden tuhkimo. Vaikka yleensä Lehtisen kirjoista suosikkini ovat niitä joissa on jonkinlainen arvoitus tai mysteeri jota päähenkilö yrittää selvittää, Viiden tähden tuhkimo nousi tällä lukukerrralla suosikikseni, sillä hymyilin typerästi koko sen ajan kun luin sitä, luin tosiaan sen yhdeltä istumalta. Kirjassa kirjastonhoitajana työskentelevä Satumarja joutuu rikkaan enonsa huolehtijaksi uudelle paikkakunnalle. Siellä hän tapaa omalaatuisen enonsa lisäksi, enon taludenhoitajan ja tämän komen pojan sekä pääsee piireihin, mutta kyseenalaisista syistä. En oikein tiedä mikä tässä kirjassa nyt viehätti niin kovasti, etä piti koko ajan hymyillä, en muista että se olisi aikasemilla lukukerroill tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta jotakin hauskaa ja vetoavaa Satumarjan ja Petrin keskinäisessä sanailussa, että kirja jäi mieleen. 

Näiden lisäksi luin myös kaikki Lehtisen Laura -kirjat noin miljoonanteen kertaan. Jotenkin tuli taas yhtäkkiä sellainen olo, että ne on pakko lukea taas uudestaan. En tiedä mikä niissä vieläkin jaksaa viehättää. Muistan kun olin nuorempi ja äiti vauhkosi mulle Tiina -kirjoista, joita se oli lukenut pienenä. Luinkin niitä muutaman, mutta en ikinä pikein tajunnut mikä se juttu niissä oli, miksi ne oli sen mielestä niin hyviä. Mutta lukiessani Laura -sarjaa uudelleen ymmärsin, että ne ovatkin aika pitkälti samanlaisia kuin Tiina -sarja, ainakin niiltä osin mitä Tiina kirjoista muistan. Ja varmasti Laura -sarja edustaa mulle sitä mitä Tiina -sarja edustaa äitille. Ehkä joskus itekin yritän pakottaa omia lapsia tai jonkun toisen lapsia lukemaan Laura -kirjoja. 


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Listan ulkopuolelta: John Irving - In One Person

Vihdoin ja viimein sain luettua John Irvingin In One Person, joka on ollut mulla kesken oikeastaan koko kesän. Luin kirjan siis englanniksi, enkä edes itse asiassa tiedä, onko sitä vielä edes käännetty suomeksi. Sanottakoon nyt näin heti, että kirja ei nouse suosikikseni kaikista lukemistani Irvingeistä. 

Kuten melkeimpä kaikki Irvingin romaanit, In One Person kertoo päähenkilönsä tarinan alusta melkeimpä loppuun. Muutenkin romaanissa on suuri osa Irvingin normaaleista maneereista: päähenkilö on miespuolinen, vähän eksyksissä oleva, kyseenalaistaa seksuaalisuutensa, päätyy kirjailijaksi ja ympärillä häärii omalaatuinen perhe. Wieniinkin päästää jälleen kerran. In One Personin päähenkilö on William "Bill" Abbot, joka viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Vermontissa, First Sister -nimisessä paikassa. Yksinhuoltajaäidin poika tustuu kirjallisuuteen ja lukemiseen, ja etenkin paikallisen kirjastonhoitajaan, tulevan isäpuolensa avulla, ja tästä alkaa nuoren Billin tutustuminen klassiseen kirjallisuuteen ja tarinoihin, jotka sivuavat aihepiiriä "crushes on the wrong people". Koska aikakausi on Irvingille tyypillisesti 60-, 70-, ja 80-lukua, Billin taipumusta ihastua miehiin, ei katsota hyvällä pikkukaupungissa. Koska kirja käsittää niin pitkän ajan käsitellään siinä niin päähnekilön lapsuus ja nuoruus sisäoppilaitoksessa, opiskeluvuodet Euroopassa, ensirakkaudet sekä 80-luvun AIDS kriisi New Yorkissa. 

Kirjan aiheet olivat jotenkin vieraita itselle, joten kesti pitkään, että pääsin tarinaan niin sanotusti kiinni. Irving kirjoittaa asiat tapansa mukaan tarkasti ja moneen kertaan, ja pitkään odotin, että milloin tässä alkaa tapahtua. Oikeastaan vasta sitten kun tarinassa päästiin 80-luvulle ja New Yorkia ja hahmojen elämää ravisuttavaan AIDS kriisiin, alkoi tuntumaan siltä, että nyt tässä jotakin tapahtuu ja kirjalla on oikeasti jotakin sanottavaa. Vaikka kirja ei todellakaan kivunnut suosikki listalleni, on se taattua Irvingiä ja kuten jo aiemmin sanoin, toistaa paljon samoja aihepiirejä ja teemoja kuin kaikki aiemmatkin Irvingin kirjat. Jotenkin alkaa tuntumaan, että kaipaisin jo jotakin vaihtelua aiheisiin Irvingiltä. 

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Mitä olen tehnyt viimeisen 7 kuukauden aikana?

Koska siitä on niin kauan kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen käynyt koulussa, baarissa, lenkillä, BodyPumpissa, töissä, kavereiden luona, mummolassa, kummitytön kanssa leikkimässä. Olen katsonut leffoja, O.C:t miljoonanteen kertaan samoin Roswellit ja Veronica Marsit, Netflixiin olen tullut riippuvaiseksi. Olen reputtanut melkein jokaisen tentin ja kurssin ja silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla saanut kasaan 70 opintopistettä vähän yli kolmosen keskiarvolla. Olen lukenut pääsykokeisiin, käynyt pääsykokeissa ja pettynyt jälleen kerran omaan kykyyni päästä yliopistoon. Olen tienannut rahaa, kuluttanut rahaa ja viettänyt kesää kotona, poissa kaupungista. 

Vaikka olen huomannut mielummin viettäväni iltani katsomalla jotain sarjaa kuin lukemalla kirjaa, olen silti saanut aikaseksi lukea edes jotakin. Joskus keväällä kävin taas läpi Tuija Lehtisen tuotantoa, ja kerran ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Venla Hiidensalon Mediahuora nimisen kirjan. Odotin Mediahuoralta todella paljon, sillä mediasta ja journalismista kiinnostuneena odotin jotakin kovatasoista satiiria nykyajan mediayhteiskunnasta, mutta petyin. Kirja olikin harvinaisen sekava selitys muutaman päästään viallisen ihmisen kertomani, joista yksi nyt vain sattui olemaan toimittaja. Kyllä se Sotamies Svejkin oli tässä kerran taas työn alla, mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, luovutin. 

Toinen kirja jonka muistan viime aikoina lukeneeni oli Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirja on siitä jännä, että se koostuu kokonaan kirjeistä, sähköposteista ja pikaviestikeskusteluista päähenkilöiden välillä. Päähenkilöt ovat Rosie ja Alex ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. He ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä kaikki vuodet ja olleet mukana toistensa elämien mullistuksissa, niin iloissa kuin suruissakin. Syy miksi yhtäkkiä päätin tarttua tähän kirjaan uudestaan on se, että näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Traileri vaikutti ainakin silti, että aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan leffan kunhan se joskus saapuu tänne asti. 



Nyt koko kesän ajan olen lukenut John Irvingin uusinta, In One Person, englanniksi tietysti, joka voi olla osasyy siihen, että olen vasta puolessavälissä. Jotenkin ei nyt ole vaan lähteny käyntiin sen kanssa. Nyt mulla on vielä tämä viikko töitä, jonka jälkeen olen kokonaiset neljö viikkoa ihan oikealla lomalla, jonka aikana aion tehdä kaiken mitä tänä kesänä pitikin tehdä: lenkkeillä, käydä salilla, ruskettua, lukea monta kirjaa, katsoa kaikki digiboksile tallennetut ja Netflixin omaan listaan lisätyt leffat, viettää aikaa kaveriden kanssa ja reissata. Katsotaan mitä näistä toteutan ja mitkä jäävät taas odottamaan ensi kesää. Toivottavasti luen ainaki yhden kirjan josta saisin kirjoitettua tänne. Mutta nyt en kuitenkaan sano, että "jatkossa postailen enemmän" vaan olen realisti ja sanon, että palaillaan taas puolen vuoden päästä. Loppuun vielä tän hetken suosikkibiisi, jonka tahtiin lähden nyt iltalenkkeilemään ja syöttämään hyttysiä. 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Radiovinkki

Hoi! Kyl tääl elos ollaan, vaan ei oo taas tullut tehtyä muuta, kuin istuttua koneella ja pelattua. Lukeminen on vaikeeta, kun pitää pitää silmät näytössä ja kädet näppäimistöllä. ;)

Ajattelin vain vinkata teille tästä varhaisaamun löydöstäni: linkki. Tässä radio-ohjelmassa on siis Ali Jahangiri vieraanaan Riku Rantala (Madventures, Docventures). He keskustelevat kielestä ja sen monimuotoisuudesta. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan.

PS. Vaikka en luekaan paljoa, olen katsellut sadoittain dokumentteja. Jatkanko vinkkailua?

<3:ll ida="" p="">