tiistai 25. joulukuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Cecelia Ahern - Mitä huominen tuo tullessaan

Normaalisti en tälläisestä kirjasta kirjoittaisi ollenkaan, mutta koska en ole viime aikoina paljon lueskellut ja kirjoitellut, kirjoitan nyt sitten tästä. Itse kirja ei ole kovin ihmeellinen tai mitenkään maailmaa mullistava, mutta jostain syystä luin sen yhdessä yössä loppuun. En muista milloin viimeksi olisi käynyt niin, että kun kirja etenee tiettyyn vaiheeseen, on se pakko lukea siltä istumalta loppuun saakka vain sen takia, koska haluaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Kirja kertoo Tamara Goodwinista, hemmotellusta dublinilaisesta teinitytöstä, jonka isä tekee itsemurhan talousvaikeuksien vuoksi. Tamara ja hänen äitinsä joutuvat myymään talonsa ja muuttamaan maaseudulle Tamaran enon ja tämän vaimon luokse. Kaiken haluamansa aina saanut Tamara kyllästyy oloonsa nopeasti ja saa vauhtia elämäänsä kun kirjastoauto pysähtyy paikkakunnalla. Sieltä Tamara löytää lukitun kirjan, jossa ei lue kirjoittajaa eikä teoksen nimeä, joka alkaa kiehtoa tyttöä. Kun Tamara vihdoin sa kirjan auki, se paljastuukin taianomaiseksi kirjaksi. Samalla paikkakunnan ja Tamaran enon vaimon Rosaleenin salaisuudet alkavat vaivata Tamaraa ja tämä päättää ottaa selvää, mitä hänen uudessa kodissaan tosiasiassa tapahtuu. 

Kuten huomaatte, ei vaikuta mitenkään elämää mullistavalta kirjalta, vaan uskomattomalta hölynpölyltä, jota kuitenkin voi tyytyväisenä lukea käyttämättä paljon aivojaan. Ja tälläinen se olikin. Mutta joku siinä itse tarinassa ja salaisuuksissa, joita Tamara alkoi selvittämään kiehtoi kuitenkin sen verran, että kirja oli tosiaan pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti. 

torstai 20. joulukuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Tina Fey - Bossypants

Niille sivistymättömille, jotka eivät tiedä kuka Tina Fey on: Tina Fey on amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja koomikko, joka on tullut tunnetuksi amerikkalaisen sketsisarja Saturday Night Liven käsikirjoittajana ja esiintyjänä, sekä elokuvasta Mean Girls ja tv-sarjasta 30 Rock. 
(Kuva: pamreader )

Bossypants on Feyn "omaelämänkerta", vaikka se ei katakaan aivan jokaista hetkeä naisen tähänastisessa elämässä. Kirja on ennemminkin kokoelma esseitä, jotka kertovat jostakin tapahtumasta tai ajan jaksosta naisen elämässä. Fey on itse sanonut jossakin haastattelussa, että hänen elämänsä ei ole ollut tarpeeksi mielenkiintoista, jotta siitä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kirjan luvut käsittelevät niin Feyn lapsuutta kuin työskentelyä Chicagon Second City teatterin lavalla. 90-luvulla Fey pääsi käsikirjoittamaan NBC:n hupuusuosittua Saturday Night Live -sketsisarjaa ja eteni ennen pitkää pääkäsikirjoittajaksi asti (huom! Fey on ensimmäinen nainen, joka on tuohon hommaan päässyt). Kaikista eniten huomiota mediassa sai kuitenkin Feyn Sarah Palin -esitykset, joiden aikana Fey ei enää työskennellyt SNL:ssä vaan oli vain vierailevana juontajana. SNL:n jälkeen Fey kehitti sarjan nimeltä 30 Rock, joka perustuu naisen omiin kokemuksiin SNL:N käsikirjoittajana. Fey käsikirjoittaa ja näyttelee sarjassa. Kirjasta löytyy myös luvut, joissa Fey kertoo mitä kaikkea onkaan oppinut pomoltaan Lorne Michealsilta, kuinka hän on pysynyt niin upena nelikymmpiseksi asti, millaista oli olla vähän laihempi sekä millaista oli olla vähän lihavampi. 

Koska Bossypants ei ihan jokaista sekuntia Feyn elämässä käsitä, jäi minulle vähän sellainen olo, että jotakin puuttuu. Hyvä päätös sinänsä tehdä omaelämänkerta näin, jos kokee ettei ole tarpeeksi asiaa kokonaisen romaanin kirjoittamiseen. Mutta esimerkiksi Feyn käsikirjoittama Mean Girls on mainittu vain parissa sivulauseessa, vaikka se minun mielestäni olisi ansainnut jopa oman lukunsa. Samoiten Feyn parisuhteesta kerrotaan vaan häämatkasta ja lapsen syntymästä; voi tietysti olla, että hän on tarkoituksella jättänyt suurimman osan henkilökohtaisista jutuista pois. 

Kaiken kaikkiaan Bossypants on kuitenkin todella onnistunut omaelämänkerta. Se on kaikkea muuta kuin tylsä, ja varmasti kiinnostavuus johtuu siitä, että Fey ei todellakaan jokaista asiaa elämässään ole kirjaan dokumentoinnut, vaan keskittyy niihin tärkeimpiin. Kirjasta löytyy myös todella hurmaavia kuvia Feyn elämästä. Kaikista parasta Bossypantsissa kuitenkin on se, että se on aivan järjettömän hauska kirja. En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani nauranut ääneen niin kovaa, että kaikki samassa talossa asuvat perheenjäsenet käyvät vuoronperään ovella kysymässä, että mitä sä siellä röhkit. Kirjasta paistaa läpi Feyn huumorin fiksuus, ja näkee myös selvästi kenen aivoista niinkin sekopäinen sarja kuin 30 Rock on lähtöisin. 


****½

torstai 13. joulukuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Eeva Rohas - Syvä pää

Tämä on se kirja, mitkä me kummatkin Veeran kanssa saatiin lukion loppuessa monipuolisen kirjallisuusharrastuksen vuoksi. Tossa joulusiivousta tehdessäni tuli poimittua kirja käteen ja sitten se tulikin hotkittua parissa päivässä.

Rohaksen kirja on modernia kerrontaa. Kuten arvata saattaa, mie en niinkään tykkää tästä modernista tyylistä, jossa jätetään hirveästi aukkoja ja jätetäänm lukijan pääteltäväksi monia asioita. Tarinaa myös kerrotaan tyyliin kuuluvasti monen ihmisen näkökulmasta. En tiedä miksi moderni tyyli tökkii mulla niin paljon, mutta mä en innostu.

Tarinassa kuitenkin on kolme päähenkilöä, Fanny, murrosiästä kärsivä uimarityttö, hänen eläinlääkäri-isänsä Jan ja Susanne, kolmikymppinen kotona asuva siivooja. Tarinassa on monta pääteemaa, joista selkeimpiä ovat suomalaiseen tyyliin itsemurha, masennus ja se puhumattomuus. Tietysti kirjaan kuuluu olennaisesti myös Fannyn murrosikä ja sen tuomat muutokset. Ystävyyssuhteita ja koulukiusaamista käsitellään myös.

Tavallaan kirjassa on liikaa, mutta silti jotenkin liian vähän. Läheskään kaikkia tarinoita ei kerrota loppuun kunnolla, ja se todella häiritsee minua. Toki moneen asiaan annetaan paljon vihjeitä, että lukija voi sitten itse päättää tarinat.

Tykkäsin mutta en tykännyt. Odotan innolla mitä Veera sanoo.

torstai 15. marraskuuta 2012

Finladia-ehdokkaat on valittu

Jännittävää nähdä, kuka sen saa. :) Itse en ole yhtään nuista lukenut, onko joku teistä? Mitä mieltä olette ehdokkaista? Tästä linkistä pääsette maikkarin uutisten klippiin aiheesta.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Voi että, tämä kirja meni parissa päivässä, kun se tuntui niin helppolukuiselta heti Soltzenitsynin jälkeen. :) En vaan oo saanut aikaiseksi kirjoittaa, kun tästä on vähän vaikea sanoa mitään.

Tämä kirja on semmoinen tavallinen suomalainen tarina. Kirja kertoo pienessä kylässä olevasta talosta, jossa asuu perhe, Äijä, isä-Juhani, äiti ja tytär Martta. Perheen pojat ovat kuolleet sodassa. Martta on tarinan keskushenkilö. Hän on siinä iässä, että kukkaset ja mehiläispörriäiset ovat alkaneet kiinnostamaan ja miehiä ravaa puristelemassa pyllyä ja kosiskelemassa.

Ehkä tärkein teema, jota tässä kirjassa käsitellään on esiaviollinen seksi. Kylällä asuu muuan Aino, joka on vähän kaikkien kanssa muhinoidessaan saanut todella monta aviotonta lasta. Kun hän sitten kuolee synnytykseen hänen lapsensa adoptoidaan pitkin kylää. Vanhin poika Hannes menee Martan perheeseen ja vaikka aluksi näyttää siltä, että Hannes olisi äitinsä virheistä oppinut, on himo hänenkin kohdallaan liian suuri.

Himo onkin tässä tarinassa suuressa osassa. Mie vähän kummastelin kun kaikki olivat koko ajan kiimassa kuin puput. En tiedä onko niin nykypäivänä. Jos onkin, meillä on sentään kondomit. Nuihin aikoihin ei ollut ja siksi sattuikin paljon vahinkoja. Tämä olisi hyvä kirja valistamaan nuoria kondomin käytöstä. :D

Aluksi tosiaan luulin, että tämä olisi alle 20 vuotta vanha kirja. Nimi  kuulostaa jotenkin niin absurdilta, että ajattelin tämän olevan moderni. Mutta niinpä ei sitten ollutkaan. Kirja kyllä kertoo asioista, joista ei varmaan ilmestymisaikaan ole avoimesti kannattanut tai saanut tai kehdattu puhua, mutta jotenkin minun silmiini tämä oli vain liian irstas.

Mua kiinnostaisi tietää vähän enemmän kirjan taustoista, ja ehkä mä meenkin tästä googlettelemaan.

***½

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Stephen Chbosky - The Perks of Being a Wallflower

Tästä kirjasta kiinnostuin leffatrailerin perusteella. Kun sain tietää, että The Perks of Being a Wallflower perustuu samannimiseen kirjaan, halusin ehdottomasti lukea kirjan ensin. Kirja kertoo teini-ikäisestä Charliesta, joka on tuntee olevansa näkymätön. Hänen ainut ystävänsä on juuri tehnyt itsemurhan, joten lukion alkaminen on ahdistavaa ilman ystäviä. Fiksu ja lukemisesta pitävä Charlie ystävystyy ensin englannin opettajansa Billin kanssa, joka antaa pojalle ylimääräisiä kirjoja luettavaksi sekä ohjeita kuinka osallistua enemmän elämään eikä tyytyä vain "seinäkukan" osaan. Charlie ystävystyykin Patrickin ja Samin kanssa, jotka ovat sisarukset, joista tulee nopeasti Charlien elämän tärkeimmät ihmiset. Patrick ja Sam esittelevät Charlielle nopeasti kokonaan uuden ystäväpiirin ja maailman. 

(Kuva: Wikipedia )

The Perks of Being a Wallflower on jännästi kirjoitettu. Se koostuu kirjeistä, jotka Charlie kirjoittaa jollekin lukijalle ja Charlielle itselleenkin tuntemattomalle henkilölle. Kirjeissä Charlie kertoo tapahtumista ja niihin liittyvistä ajatuksistaan hyvinkin suorasukaisesti. Koska kirjoitustyyli on tälläinen, tarina jättää aukkoja, jotka pitävät kirjan mielenkiintoisena. Asioihin saadaan kuitenkin aina vastaus. 

Kirja on kuitenkin todella erilainen mitä kuvittelin. Jotenkin paljon vakavampi ja synkempi kuin mitä odotin. Aiheet, joita käsitellään eivät ole sellaisia mitä välttämättä jokainen amerikkalainen lukiolainen käy läpi. Mutta kirja ei kuitenkaan ole rankka, sillä vaikeat asiat tulevat esille pikkuhiljaa, ja osin vasta aivan kirjan lopussa. Vaikka Charlie on selvästikin jollain tapaa masentunut ja ahdistunut, hän ei kuitenkaan ole epätoivoinen. Charliesta tulee koko ajan sellainen tunne, että hänelle käy hyvin, että Charliella on mahdollisuus selvitä ja olla onnellinen. 

maanantai 22. lokakuuta 2012

92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo

Vihdoinkin! Nyt se on luettu. Veeran iloksi luin kuitenkin vain ensimmäisen osan, Vankeusteollisuus.

Vankeusteollisuus kertoo vankiloista, tuomioista ja oikeudenkäynneistä. Siitä miten ja miksi ja kuinka usein ihmisiä tuomittiin vankeuteen ilman syytä. Tämä kirja on siis karu kuvaus 1900-luvun alusta sen puoliväliin, jolloin Neuvostoliitossa tapahtui. Solzhenitsyn on kirjoittanut nämä, jotta kukaan ei unohtaisi. Silti kaikki ovat unohtaneet.

Vaikka tässä ei tosiaankaan ole juonta ja tämä on kirjoitettu suurien tunteiden vallassa, on tässä silti kauhun ja inhon lisäksi jotain nautittavaa. Nimittäin se ironia, jota Solzhenitsyn viljelee, laittaa aina välillä pienen hyvinvointivaltiossa asuvan ihmisen hymyilemään.

"Esserien puolue on syyllistynyt siihen, että se EI TEHNYT ITSESTÄÄN ILMIANTOA! Tämä on täysosuma! Uusi rikoslaki aukoo juridisen ajattelun uria, tämä on valtatie, jota pitkin kiitollisia jälkipolvia sitten loputtomasti kuskataan Siperiaan." 

Se, miksi tämän kirjan loppuminen kuitenkin oli helpotus, piilee siinä, että tähän on oikeasti tosi vaikea samaistua. Kun puhutaan juutalaisvainoista, kaikki tietää samantien mistä puhutaan ja miksi ja miten ja mitkä asiat johti mihinkin. Mutta sitten kun puhutaan Stalinista ja hänen hirmuvallastaan, on moni ihminen monttu auki. Okei kyllä mäkin tiesin että Stalin oli paha, mutta en mä koskaan tajunnut, että näin paha. Jotenkin kaikkien niiden vankikuvausten ja muiden jälkeen on vähän semmoinen fiilis, että kuinka totta tämä nyt onkaan. Mutta siis ilmeisesti kaikki on totta, Solzhenitsyn on kirjoittanut nämä kuulemiensa ja kokemiensa asioiden innostamana. 

Jotenkin mulle on jäänyt mediasta ja kaikesta semmoinen kuva, että Venäjä ja Neuvostoliitto on jotenkin tosi perseestä. Siis sillä tavalla, että "No se on paska maa, ei vois vähempää kiinnostaa". Tän kirjan jälkeen on myös vähä semmonen olo, että ihankun näistä Venäjän jutuista ois vaiettu vaan siksi, että ne on aina olleet jotenkin meidän vihollisia. Tai eihän niistä olla vaiettu, mutta ei niistä puhuta yhtään niin paljon kuin esimerkiksi juutalaisista. 

Ne luvut, mitä tässä kirjassa esitetään, että kuinka monta on teloitettu ja ammuttu niinä ja niinä vuosina saa pohtimaan, että kuinkakohan paljon ihmispopulaatio ois nyt ilman noita maailmansotia ja kansalaissotia, mitä männä vuossadalla oli. Oikeasti on jotenkin käsittämätöntä, miten järkyttävä määrä ihmisiä on teurastettu noina vuosina. Ja suurin osa ilman mitään selkeää syytä. 

Siis jotenkin mulla oli koko lukemisen ajan semmoinen olo, että tää on vaan joku dystopia ja Kafkan yhteiskuntakritiikki samassa. Että ei tämmöstä nyt oikeasti. Eihän kukaan voi joutua ammutuksi vain siksi, että töiden jälkeen käy niittämässä vähän heinää lehmälle. Eihän?

Toisaalta mä mietin, että onko meidän nykypäivän oikeuslaitos siksi niin "löyhä", että jotenkin on pelko siitä, että sitten jos vähän kiristetään asioita, niin ne menee sitten yli? Vitsi kun maailma ei ole niin yksinkertainen, että vois tietää, mitä näistä ajoista on meille kultturiperintönä jäänyt käytäntöön. Ymmärrän tän kirjan paikan listalla, mutta fakta on se, että se on tosi vaikea ja huono tämän päivän nuorelle, kuten mulle ja Veeralle. Tuo yhteiskuntajärjestys, mikä on vallinnut tuolloin, on vaan liian vaikea ymmärtää ilman kunnon johdantoa. Ei tätä uskalla edes tähditellä, ei se vaan kuulu tähän kirjaan, tällä on ihan oma arvonsa. 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Nyt se ilmestyi!

Ja tähän alkuun, ei, se ei ole se ihan oikea kirja, vaan tämä on se missä on kilpailun parhaat tekstit koottuna. Olen silti ihan täpinöissäni. Miettikää, kirja jossa on minun omaa tekstiä sisällä! Voi kui siistiä.




Kirjan saa tilattua esimerkiksi Suomalaisen nettikaupasta. Se pitäisi myös löytyä kirjakaupoista ja niin edelleen. Kun ja jos luette tuon miun tekstin, niin laittakaa ihmeessä palautetta.

maanantai 8. lokakuuta 2012

!!!!!!


Teen asian tiimoilta varmaan videon, kuhan kuume laskee.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Elossa

Vilkaisin tuossa, että edellinen blogitekstinini on julkaistu 17.elokuuta, eli hetki on
vierähtänyt. Mulla on ollut kyllä hirvittävän hyvä tarkoitus käydä kirjoittelemassa, mutta ei ole ehtinyt. En jaksa uskoa, että on jo lokakuu (lähinnä siksi, koska se tarkoittaa, että kohta on talvi), sillä syksy on tuntunut menevän ihan silmänräpäyksessä. Ei ole yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan kirjoja. 

Sillä viime aikoina olen lukenut tätä:

(Kuva: Betterworldbooks.co.uk)
 En suinkaan ihan omaksi ilokseni vaan kyseinen opus liittyy opiskeluihin. Aika vaikeaa paikin tuo englanninkielinen oppikirjateksti, että kyllä on aika mennyt lepposassti tuota kahlaillessa. Koulukirjoja lukuun ottamatta edellinen lukemani kirja on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen, josta mulla oli todella hyvä tarkoitus kirjoittaa ihan kunnollinen postaus. Jotenkin se sitten vain jäi. Mutta näin lyhykäisyydessään: oli hyvä kirja, kannattaa lukea, mutta ei vältämättä tehnyt meikäläiseen ihan samanlaista vaikutusta kuin Maininkavaara

Viikon päästä torstaina koittaa kuitenkin vapaus ja syysloma, ja lauantai-aamuna lähtee lentokone Helsinki-Vantaalta kohti Pariisia, jossa muutama päivä vietetään. Sitten (toivottavasti) voi viikon verran syventyä johonkin muuhunkin kirjaan kuin koulukirjaan. Tarkoituksena olisi aloittaa ainakin Jack Kerouacin Matkalla, joka odottaa jo kirjahyllyssä. Stephen Chosbyn The Perks of Being a Wallflowerin toivon paikallistavani ennen reissua vielä jostain (kirjakaupasta, lentokentältä) matkalukemiseksi. 

Mutta eipä tässä muuta kuin, että mulle kuuluu hyvää mitäs teille kuuluu? :)

perjantai 5. lokakuuta 2012

Syksy on leffojen ja kirjojen suurkulutusjuhla

Heipähei! Syksy on saapunut keskuuteemme ja sen mukana parhaat himassa jumitus -kelit. Miulla on tällä hetkellä Solzhenitzyn kesken, ja jos muistatte Veeran arvostelun siitä, niin saatatte ymmärtää, että eteneminen on hidasta.

Jokatapauksessa, koska tahdon päivitellä tätä blogia jotenkin, ajattelin linkittää teille tuttavani Eetun videon elokuvista. Joskus jossain meidän koulun kirjastossa taisin vitsillä heittää Veeralle, että voitais seuraavaks projektiksi ottaa tämä kyseinen kirja. Sain aika jäätävän mulkaisun osakseni, tiedä sitten että miksi...

Katsokaa siis tämä video ja inspiroitukaa listoista. Mie ajattelin katella vaihteeksi jonkun leffan, silmät väsyyy lukemiseen ;)

tiistai 18. syyskuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Suzanne Collins - Nälkäpeli

Tämä kirja oli pakko napata suomalaisesta mukaan, kun näin sen siellä hyllyllä. Tästä on puhuttu paljon ja joka paikasta on kuulunut tämän hehkutusta. Se on aina vähän kaksipiippuinen juttu. Hehkutuksen tarkoitus on tietenkin saada muut uteliaiksi kirjan suhteen ja tarttumaan siihen. Siinä helposti vaan käy niin, että aiheutuu järkyttäviä ennakko-odotuksia ja sitten lopulta pettyy kirjaan. Minulle saattoi käydä vähän niin tämän kirjan kanssa.

En vieläkään oikein osaa sanoa, tykkäsinkö tästä vai en. Toki luin kirjan parissa päivässä. Kieli oli helppolukuista ja selkeää ja toisaalta tarina tempaisi mukaansa. Sitten taas toisaalta miusta tuntuu, että kun odotin verisplätteriä ja muuta vastaavaa, niin sainkin herkän kuvauksen jostain teinidraamasta. (Tässä kohtaa muistuttaisin taipuvani liioitteluun hyvin helposti)

Perusidea on siis se, että on tulevaisuus. Nykyisen Pohjois-Amerikan kohdalla on uusi valtio, joka on jaetu vyöhykkeisiin. Jotteivat kansalaiset kapinoisi huonojen olojensa takia, laittaa valtio joka vuosi pystyyn nälkäpelin. Peliin joutuu jokaiselta 12 vyöhykkeeltä 12-18-vuotias tyttö ja poika. Tarkoituksena on tappaa muut kilpailijat ja selvitä hengissä loppuun asti.

En uskalla kertoa kirjasta enempää, jotten paljasta liikaa. Mutta jotenkin tämä kirja oli semmoinen, että ehkä mie myöhemmin tiiän onko tää jees vai ei. Joka tapauksessa haluan lukea seuraavan osan.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö

Emilia Byrd Starr on Starrin ja Murrayn sekoitus. Romaanin alkaessa hän asuu isänsä kanssa ja saa kuulla, että tällä on elinaikaa jäljellä todella vähän. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia aikaisemmin keuhkotautiin. 8-vuotias Emilia on herkkä ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettu pieni tytön alku. Kun hänen isänsä kuolee, hänen äitinsä sukulaiset, ylpeät ja jäykät Murrayt saapuvat vetämään tikkua siitä, kuka joutuu ottamaan tytön huollettavakseen. Emilia päätyy tiukan ja äreältäkin vaikuttavan Elisabet-tädin hoiviin Uuteen Kuuhun, jossa asuvat lisäksi Emilian lempeä Laura-täti ja Jimmy-serkku.

Itkin kirjan ensimmäisten lukujen aikana todella paljon. Enkä edes vähiten siinä kohdassa, missä pikku-Emilia joutuu tekemään päätöksen kissojensa Tuhma-Töpön ja Mikin välillä. Toinen ei nimittäin saa lähteä mukaan Uuteen Kuuhun.

Luin siis tällaisen painoksen, jossa ovat kaikki kolme Uuden Kuun Emilia -sarjaan kuuluvaa kirjaa. Näistä ilmeisesti vain tuo ensimmäinen, Pieni runotyttö (eng. Emily of New Moon)  oli listalla. Minun oli kuitenkin pakko lukea loputkin kirjat, koska halusin kuumeisesti tietää, mihin ja mitä tekemään Emilia päätyy.

Ensimmäinen kirja on ilmeisesti kaikista eniten kirjailijan omaan elämään viittaava, ja sen jotenkin aistii. Jotkut tapahtumista ovat aivan selvästi tapahtuneet hänelle, niin elävästi ja hauskasti hän niistä kirjoittaa. Toisaalta ensimmäinen kirja on myös lapsellisin kaikista. Osaksi varmasti siksi, että Emilia on siinä vielä todella lapsi, mutta tuntuu, että kirjailija on myös kehittynyt kirjojen välillä. Tämä on siinä mielessä Harry Pottereiden kaltainen, että tämä tulisi lukea pitkän ajan kuluessa, kuten meidän sukupolvi luki Potterit. Aina odotettiin seuraavaa kirjaa, ja kun se ilmestyi, oltiin jo vähän kehittyneempiä, niin että se oli ikäänkuin omalla tasolla. Tekeekö järkeä?

Mie tässä eilen yöllä mietin, että tämä kirja on kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Astrid Lindgrenin sekoitus. Uuteen kuuhun tullessaan Emilia oli saanut kokea jokseenkin vapaan kasvatuksen, joka oli noihin aikoihin (joskus 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) todella huono juttu. Hän joutuu opettelemaan käytöstapoja, sitä, mikä on oikein ja väärin ja paljon muuta. Uuden Kuun Muyrrayt ovat ylpeitä ja arvokkaita, ja tämän Emilia on perinyt ätiinsä verenperintönä. Niinpä käyttäytyminen ja muu tällainen tuo mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Sitten taas kirjassa oleva huumori, ihmisten rakastaminen välittämättä siitä, miltä he näyttävät, ne tekevät kirjasta todella Lindgrenmäisen.

Miusta tuntui, että jotenkin samastuin Emiliaan kauhean helposti. Kai se oli se nuoruus ja sen tuomat myrskyt, jotka sen aiheutti. Hän oli lisäksi runoilija-kirjoittaja, joten totta kai häneen oli pakko samaistua. Ah, miten minun tekeekin mieli kirjoittaa vain runoja tämän kirjan jälkeen. Tämä kirja on ehdottomasti suunnattu nuorille, mutta veikkaanpa, että kyllä tästä aikuisetkin nauttivat. Tiedä sitten itse, mihin kategoriaan minut pitäisi laittaa ;)

Kauan tämäkin keräsi kirjahyllyssä katseita, ennenkuin vihdoin jaksoin avata kirjan. Enkä kadu! Ehkä tämä korvaa sen, ettei listalla ole Anni Polvan Tiina-kirjoja. Montgomeryltä on muuten olemassa myös Anna-sarja, pitänee joskus tutustua siihen...

****½

maanantai 10. syyskuuta 2012

Martin Gray - Kaikkien rakkaitteni puolesta

Tämä kirja tuli jo luettua vähän aikaa sitten, kuten facebookkia seuraavat tietävät. En ole silti saanut kirjoitettua siitä, syytä en tiedä.

Muistan, kun joskus Veeran kanssa puhuttiin siitä, että ois niin mahtavaa, kun voisi vaan pyyhkiä mielestään kaikki mahtavat kirjat ja elokuvat, niin, että ne voisi uudestaan lukea "ensimmäistä kertaa" ja kokea ne samat tunteet. Minulle kävi tämän kirjan kohdalla jotakuinkin niin, koska olen lukenut tämän kirjan ensimmäsitä kertaa kahdeksannella luokalla. En kuitenkaan muistanut kirjasta paljoakaan muuta kuin, että se on todella mahtava ja että sain tästä kirjasta pidetystä puheesta erinomaiset arvosanat.

Martin Gray kirja, jonka kirjoittamisessa on avustanut Max Gallo on elämänkerrallinen. Täyttä faktaa. Se on tässä kirjassa hienointa, mutta myös kauheinta. Kirja nimittäin kertoo Martinin elämästä juutalaisvainojen aikoihin. Martinin ollessa juutalainen hän joutuikin monenmoisiin tilanteisiin, mutta uskomattoman mukautumis- ja naamioitumiskykynsä ansioista selvisi jopa Treblinkan leireiltä pois.

Kirja on kirjoitettu aivan selvästi tunteella. Se saa lukijan vuoroin hymyilemään, vuoroin vuodattamaan kyyneliä. Oma elämäkin tuntuu yhtäkkiä todella mukavalta ja helpolta. Tosin samalla taas muistaa ihmetellä, miten voi ihmisestä olla niin paljon pahaan.

Suosittelen ehdottoman paljon, mutta en kyllä herkille ihmisille. Tässä kirjassa kun on oikeasti surullisia asioita.

PS. Jos joku omistaa tai tietää mistä löytäisin sen Martin Grayn toisen elämänkerrallisen kirjan, niin tänne saisi vinkata.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Jee!

Saatiin ihanasti kivasti toinen tunnustus tälle blogille. Koska meitä on kaks urpoa täällä toisella puolella, se ensimmäinen tunnustus ja tehtäväjuttu jäi kokonaan tekemättä. Ei sitä silti olla unohdettu, on ihanaa kun meitä muistetaan, kommentein tai vaikkapa tunnustuksin. :)

Tämä tunnustus tuli siis Leffaurakka 2012 blogin Raisalta, kiitos hirmuisesti Sinulle. Silmäilin siun blogia vähän ja musta tuntuu, että erityisesti Veera diggailee sitä, se on meistä se, joka enemmän katselee leffoja.

Tältä näyttää siis tunnustus. Vaatimaton, mutta siltikin niin sydäntä lämmittävä.

1. Kiitä linkin kera blokkaajaa, jolta sait tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin viidelle suosikkiblogillesi ja kerro heille siitä.
3. Kopioi tunnustuksen Post it -kuva ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempiblokkaajasi jakavat sen eteenpäin.



Apua pakko näin kielioopinatsina muuten tiedustella, että onko blogin pitäjä bloggaaja, vai voiko se olla blokkaaja? 

Nojoo, kuitenkin. Siirrytään tunnustuksiin. Mie nyt luistan säännöistä sen verran, että annan tämän vain kolmelle blogille, koska olen laiska ja koska tämä on jo monessa blogissa nähty. 

Ensimmäinen tunnustus menee MouMoulle, vaikka hän näitä saakin varmaan ihan turhan paljon liikaa. Mutta hänen ansiostaan osallistuin siihen erääseen kirjoituskilpailuun, josta napsahti se kustannussoppari. Joten kiitos! <3 div="div">

Toinen tunnustus menee ite puin -blogille. Se huumori vaan jaksaa naurattaa ja piristää paskintakin päivää. 

Kolmas tunnustus menee My Exploration -blogille Emmalle. Kirjoitustyyli on vaan aivan mahtava ja Emma vaikuttaa siltä, että se katsoo asioita vähäsen semmoisten silmälasien läpi, jotka ei näytä asioita niin huonoina kun ne ovat, tai ainakin näyttää niiden paremman puolen. Ja se, jos joku on hieno juttu. 

tiistai 21. elokuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Stephen King - Pitkä Marssi

Tämä tuli luettua loppuun jo eilen, mutta jotenkin kirjan aiheuttamat tunteet on vaikea laittaa sanoiksi. Kun sitten keskustelin ainoan lukevan miespuolisen tuttavani kanssa kirjoista niin oli pakko tulla kirjoittamaan tänne.

Pitkä marssi on kirja, jonka perusidea kiinnosti minua suuresti jo ennenkuin pääsin aloittamaan tarinaa. Se menee jotakuinkin niin, että sata poikaa aloittaa marssin. Marssin, joka kestää niin pitkään, että vain yksi on jäljellä. Pojat eivät saa pysähtyä, istahtaa tai levätä. Heidän on käveltävä jatkuvasti eteenpäin, päivän vaihtuessa yöksi ja toisin päin. Jos pysähtyy, silloin saa kuulan kalloonsa.

Ensinnäkin ajatus on aika absurdi. Eihän missään kilpailussa hävinnyttä voi tappaa. Ei ainakaan tässä yhteiskunnassa, eihän? Meitin paljon sitä, että jos marssi järjestettäisiin oikeasti ja olisi samanlaiset karsinnat ja muut, kuinka moni pystyisi oikeasti uskomaan, että häviäjät ammuttaisiin. Ainakin Suomessa luotto valtaan ja pomoihin on jotenkin aika kova. En pysty kuvittelemaan, että ketään tapettaisiin vain koska ei jaksanut marssia yhtä pitkään kuin toiset. Se tekee tästä kirjasta todella mielenkiintoisen.

"Voi Vittu. Tultiin just 27 kilometrin marssilta, jossa meillä oli taisteluvarustus päällä. Et voi kuvitellakaan, kuinka kipeät mun jalat on", sanoo intissä oleva ystävä. Hyvään aikaan sanoikin tuon, jotenkin nimittäin pystyin kuvittelemaan, kuinka kipeät ne jalat oli. King kuvailee kirjassa todella hyvin niin henkistä kuin fyysistäkin kärsimystä, jonka marssi aiheuttaa.

Kirjan psykologisuus, absurdius ja hulvattoman hauskat dialogit tekivät minuun vaikutuksen. Tämä on ensimmäinen Kingin kirja, jonka jälkeen voin todeta ymmärtäväni hänen osakseen saavan arvostuksen.

perjantai 17. elokuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Stephen King - Raivo

Sain otettua hyllystä pitkään siellä lojuneen teoksen, Stephen Kingin kirjat Raivo ja Pitkä Marssi yksissä kansissa. Ne ovat kummatkin kirjoja, jotka hän on julkaissut salanimellä ja ovat sitten päätyneet uudelleenjulkaistaviksi hänen omalla nimellään, kun asia on tullut julki. Mielenkiintoinen tempaus, josta en olisi varmaan koskaan saanut tietää, ellen olisi löytänyt tätä kirjaa hyllystä. Mulla ei muuten ole mitään hajua, mistä tuo kirja on hyllyyn ilmestynyt, käykö teille koskaan näin? Siis että löydätte kirjahyllystä kirjan, jonka alkuperää ette muista?

Stephen King oli siis neljän (tai viiden) ensimmäisen julkaistun teoksensa jälkeen päättänyt julkaista pari pokkaria väärällä nimellä. Kirjan alussa hän esittää perusteensa käyttää väärä nimeä ja myös pohtii sitä, että ostetaanko hänen kirjojaan kirjailijan nimen vai kirjan sisällön perusteella. Mielenkiintoisia pohdiskeluja, minäkin olen nimittäin miettinyt paljon, että millä nimellä kirjan julkaisen. (jota siis ei ole vieläkään kirjoitettu :p)

Raivo kertoo nuoresta pojasta, joka jouduttuaan ties monennenko kerran rehtorin puhutteluun, pimahtaa, tappaa opettajansa ja ottaa kokonaisen luokallisen ihmisiä panttivangikseen. Tämä luokka on hänen oma luokkansa, ja vaikka panttivankitilanne ei kestä kuin nelisen tuntia, kerkeää sen aikana tapahtua vaikka mitä.

Vaikka ideana kirja on loistava, jotenkin kirja silti ontuu. Luulen, että se johtuu joko suomennoksesta tai sitten siitä kielestä, mitä King käyttää. Ehkäpä kummastakin. Jotenkin kuitenkin kirjan teksti on liian viisikkomaista. En tiedä onko tuo nyt hyvä sana kuvaamaan tekstiä, mutta ekhäpä joku teistä ymmärtää.

Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että jos ja kun tekstin ontuvuus piilee suomennoksessa, saattaa se johtua siitä, että kirja on käännetty ilmeisen kauan aikaa sitten (kai 90-luvulla). Koska olen näin nuori (omg) niin en tiedä tiedänkö mitään ja tämä on pelkkä arvaus, mutta luulen, että englanti ei ole ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään. Nykyään kuitenkin englannin puhekielikin on helpompi kääntää suomen puhekieleksi, kn ehkä tuohon aikaan englannin puhekieli on helposti käännetty liian kirjakieleksi. Tai sitten yksinkertaisesti murre on näin pitkässä (hehe) ajassa muuttunut niin paljon, että se kuulostaa tosi oudolta korvaan.

Enikeis, tämäkin kirja näemmä herätti paljon ajatuksia. Ei ehkä niinkään juonensa, vaan kirjailijan ja kustannusyhtiön puolesta.

Ps. on muuten tämäkin aika absurdi kirja.

Listan ulkopuolelta: Juha Itkonen - Kohti

Juha Itkosen Finlandia -ehdokkaaksi valittu Kohti on jännä kirja. Se kertoo rikkoutuneesta Ansaksen perheestä, isästä ja kahdesta aikuisesta lapsesta. Kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä. Tapani Ansas on naistenmiehenä tunnettu poliitikko, joka näkee vuosi sitten kadonneen tyttärensä Julian televisiossa ja lähtee tsunamin runtelemaan Khao Lakiin etsimään karkulaista. Mukaan lähtee Julian veli, Jussi, nuori ja kunnianhimoinen pörssimeklari, jonka vaimo odottaa pariskunnan toista lasta. Tapani, Jussi ja Julia ovat kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä, ja yrittävät perheensä kokoamisen ohella löytää niin toisensa kuin itsensäkin. 

Kerronnaltaan Kohti muistuttaa pitkälti toista lukemaani Itkosen romaania, Anna minun rakastaa enemmän. Tässäkin on useita kertojia, joten samat tapahtumat esitetään monelta kantilta katsottuna, jolloin lukija voi itse päättää mitä mieltä on henkilöistä. Dialogia ei ole  paljon, vaan tapahtumat ja vuoropuhelut selitetään. Suurin osa asioista käsitellään takaumien ja muistojen kautta. Juuri tämän takia asiat paljastuvat pikkuhiljaa, kuten se miksi perhe on niin rikkinäinen, ja miksi Julia ylipäätänsä lähti pois Suomesta. 

Kohti on siitä jännä kirja, että en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Toisaalta oli tosi hyvä kirja (luin melko äkkiä), ja yleensäkin pidän näistä missä aukaistaan menneitä tapahtumia pikkuhiljaa, ja loppuun asti on yllätyksiä. Mutta toisaalta en oikein saanut kiinni henkilöistä. Kaikki kolme ovat erilaisia, ja kaikkien taustat ja tarinat on hyvin kirjoitettu. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kuitenkin kaikki niin erilaisia kuin minä, etten oikein saanut kiinni mistään yhtymäkohdasta. Mutta ihan kelvollinen kirja kuitenkin. 

torstai 16. elokuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Hannibal

HiAAAAAAA! En osaa päästä yli siitä, miten mahtavasti Harris kirjoittaa. Me taidettiin joskus Veeran kanssa puhua - tai sitten joku muu puhui jossain leffassa tai jotain - että ois niin siistiä, kun vois unohtaa kaikki lukukokemukset ja nähdyt elokuvat ja palata niihin aina uudestaan ja elää ne tunteet uudestaan. Mie tuossa huomasin, että ihan nätisti oli kuudessa (?) vuodessa unohtunut melkein kaikki tästä kirjasta. Eikä kyllä haittaa, oli niin mahtia saada kokea tuon kirjan tunnelma yhä uudelleen. Tosin tässä kohtaa on mainittava, etten suosittele kenellekään 12-vuotiaalle näitä kirjoja. ;)

Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä.  Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.

Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.

Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!

torstai 9. elokuuta 2012

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

Thomas Harrisin toinen Lecter-romaani on päässyt meidänkin listalle. Toki sijoitus on vasta esim. Tolstoin jälkeen, minkä järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Miusta koko Lecter-sarja olisi voinut päästä listalle, niinkuin Harry Potteritkin, yhtenä kohtana. Mutta koska taitaa olla niin, että Uhrilampaat on koko sarjan tunnetuin kirja, niin ei ole ihme, ettei sen kaverit ole listalla myös. Tämä kirjoitus näyttää taas menevän siihen tuttuun "Idaa väsyttää" -kategoriaan, joten älkää ihmetelkö.

Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.

FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.

*****

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Punainen lohikäärme

Innostuin John Verdonin jälkeen lukemaan Hannibalit uudestaan. Tämä on Harrisonin ensimäinen kirja, jossa puhutaan Lecteristä, Kannibaali-Hannibalista. Olen lukenut Hannibalit ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, enkä muistanut niistä kun pääkohtia aloittaessani nämä uudelleen.

Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.

Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Maaninkavaara

(Kuva: luekirja.fi)
Miika Nousiaisen teki minulle tutuksi Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -sarja, jossa Suomen harmaahiuksisin sosiaalidemokraatti toisti lausetta "ennen oli paremmin", yhdessä kollegansa Tuomas Kyrön kanssa. Nousiaisen kuiva huumori puree meikäläiseen, ja keskiviikkona kirjakaupasta mukaani lähtikin Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara

Esikoisteoksellaan  Vadelmavenepakolainen itsensä läpi lyönyt Nousiainen kirjoittaa Maaninkavaarassa päällisin puolin suomalaisesta urheiluhulluudesta, mutta tosiasiassa yhden perheen kipupisteistä ja siitä mitä he ovat valmiita tekemään toistensa eteen. 
Martti Huttusen elämäntavoitteena on suomalaisen kestävyysjuoksumaineen palauttaminen. Kun lahjakas poika katoaa, jää valmentaja-isä tyhjän päälle, sillä Martin koko elämä pyöri pojan juoksuharrastuksen ympärillä. Teini-ikäinen Heidi päättää juosta isänsä pois masennuksesta ja antautuu tämän valmennettavaksi, vaikka tahtookin pyrkiä tosissaan kuvataidekouluun. Heidi ei ymmärrä, että hänen entinen elämänsä on kohta vain muisto, kun isä alkaa koulia tyttärestään huippu-urheilijaa. Martin mielestä rakastuminen ja peruskoulu ovat pilanneet monta hyvää urheilijaa, ja ystävät ja koulunkäynti ovat vain turhaa hidastetta juoksijan päivärytmissä. Harjoittelu alkaa saada yhä vain absurdimpeja sävyjä, kun Heidi käy koulua painoliiveissä ja nukkuu magnettirummussa - Martti-isän ideasta  luopua perinteisestä aikakäsityksestä nyt puhumattakaan. Hänen mielestään maailmassa on vain yksi pätevä mittayksikkö ja se on ratakierros.

Suomalaiskansallinen urheiluhulluus on hauska aihe kirjalle, sillä Maaninkavaarassa tulee esille juuri se huvittava suomalaisuuden piirre, että mitään ei jätetä puolitiehen. Jos jotain aloitetaan, se muuten viedään täysillä, ja yleensä vähän ylikin, loppuun asti. Alkoholia ei voida ottaa vaan "yhet kaljat" vaan ollaan sitten muuten niin kännissä, että oksennetaan koko seuraava viikko. Nousiaisen kirjassa tästä piirteestä esimerkkinä on urheilu. Martti-isä vie tyttärensä huippu-urheilijaksi valmentamisen jo vaaraallisenkin pitkälle. Kun on kerran aloitettu, niin ei varmasti jätetä hommaa puolitiehen. Kultamitalli tai ei mitään. 

Vaikka takakannessa sanotaankin kirjan olevan hulvattoman hauska, käyttäisin mielummin sanaa tragikoominen. Vaikka kirja onkin hauska, on se myös pohjimmiltaan vakava, ja monessa kohdassa naurun ohella tuli myös kyyneleet silmiin. Ensin Huttusen perhe yrittää selvitä pojan katoamisesta, ja seuraavassa hetkessä isän urheiluhulluus onkin jo repimässä jäljellä olevaa perhettä rikki. Eniten iskee Heidin tunne siitä, että kunhan hän vain pääsisi haluamaansa kuvataidekouluun niin kaikki kyllä järjestyisi. Juoksemisellaankin hän vain haluaa miellyttää ja pelastaa köyhän miehen Esa Saariseksi nimittämänsä isänsä. 

Tarinaa kerrotaan vuoronperään isän ja tyttären näkökulmasta, joka tuo kerrontaan mukavaa monipulisuutta. Martti-isä on siitä mielenkiintoinen henkilö, sillä hänellä tuntuu olevan ihan järkeviä ajatuksia ja tarkoituksia, mutta ulkopuolisten silmiin ne näyttävätkin täysin hulluilta. 

Kirjassa käsitellään myös sukupolvi eroja, sillä Martti on vahvasti sitä mieltä, että nykynuoriso on pehmeää, kun he mieluummin pelaavat sählyä ja istuvat tietokoneella pakkasessa juoksemisen sijasta. Isän ja tyttären väliset näkemyserot ja menneisyyteen jämähtäneen Martin ihmettelyt nykypäivän juttuja kohtaan ovatkin kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut lukijaa saa, kun Martti kirjoittaa Suosikin terveyspalstalle teeskennellen murrosikäistä tyttöä kysyen tyttärensä kuukautisista ja miten ne vaikuttavat harjoitusohjelmaan. 

Maaninkavaara on erittäin hyvä kirja. Siis todella hyvä. Kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ajattelin seuraavalla kaupunkireissulla etsiä käsiini Vadelmavenepakolaisen.

*****

torstai 19. heinäkuuta 2012

2. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Luulisin, että kaikki tietävät Tolkienin Sormusten Herran juonen, joten en nyt ala sitä tämän enempää selittelemään: hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa perintönä merkillisen kultasormuksen, joka paljastuu Valtasormukseksi, jota paluutaan tekevä Musta Ruhtinas Sauron havittelee itselleen. Frodo lähtee ystäviensä kanssa uskomattomalle matkalle tuhotakseen sormuksen ja pelastaakseen Keski-Maan sen tuholta. 
( Kuva: Wikipedia)

Taru Sormusten Herrasta on klassikko, joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa tällä listalla. 1970-luvulla julkaistu sarja on saavuttanut miljoonat lukijat ympäri maailmaa, ja uutta nostetta sarja sai 2000 -luvun alkupuolella tehdystä Peter Jackson ohjaamasta elokuvasarjasta. Jos kirja on loistava, on elokuvat vähintäänkin yhtä hyviä. Yleensä en näin sano, mutta jos, ette kirjaa jaksa lukea, katsokaa edes elokuvat. 

Olen lukenut Sormusten Herran aiemminkin, mutta joka kerta jaksan ihmetellä sitä mittavaa taustatyötä, jonka Tolkien on tehnyt teostaan varten. Tolkien ei ole vain kehittänyt kokonaan uusia kansoja ja kieliä, vaan myös luonut jokaiselle hahmolle ja kansalle oman historian ja sukupuun. Tolkien on luonut kokonaan uuden maailman. Läheskään kaikkia yksityiskohtia ei itse kirjassa mainita, mutta Kuninkaan paluun lopussa olevat 200 sivuiset liitteet kertovat kaiken tarvittavan Keski-Maasta ja sen kansoista kiinnostuneille. 

Yksityiskohdat ja tarinan mittavuus ovat myös se, johon suurimmalla osalla varmasti tökkää tämän kirjan lukeminen. Joitakin asioita ja maisemia selitellään pitkästi ja tarinan sivussa laulellaan, runoillaan ja kerrotaan asioita ja tarinoita, joilla ei välttämättä ole Sormuksen Sodan kanssa mitään tekemistä. Varsinkin Kuninkaan paluun loppu tuntuu pitkältä. Vaikka tykkäänkin, että "loppuratkaisun" jälkeen kerrotaan mitä hahmoille sen jälkeen tapahtui ja Sormusten Herran tapauksessa, miten matka muutti heitä, tässä se tuntui vähän liian pitkältä. Etenkin luku Konnun puhdistus (joka on fiksusti jätetty elokuvasta pois), tuntuu varsin turhalta. 

Kuitenkin juuri ne yksityiskohdat ja mittava taustatyö tekevät kirjasta sellaisen, että tarina tuntuu olevan osa historiaa, niin kuin lukisi tarinaa oikeista tapahtumista. Tarina on sellainen, että se kun se vaihtuu pääsee, niin se imaisee mukanaa. Tästä syystä luin viime yönä Kuninkaan paluuta kolmeen asti, koska en yksinkertaisesti voinut jättää sitä kesken. Vaikka olinkin lukenut kirjan jo aiemmin, tarina on niin laaja, tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että en muistanut kirjasta kuin pääkohdat. Siksi se varmaan tulikin luettua aika vauhdilla. 

Vaikka kirja onkin fantasiaa, teemana on ystävyys ja rakkaus, ja etenkin se, että aina kannattaa yrittää vaikka tilanne näyttäisi kuinka toivottomalta. Teemat tulevat myös upeasti esiin elokuvista, josta ei tunnetta puute, kuten ei kirjastakaan. 

"Even the smallest one can change the course of the future."


(Kuva: Wikipedia )

*****

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Anu Jaantila - Sannan Jenkkivuosi

Moi! Luin kirjan! Tosin jo hetken aikaa sitten, mutta nyt vasta saan kirjoitettua siitä.

Sannan Jenkkivuosi on yhteisnide, joka sisältää kolme Anu Jaantilan romaania: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love Sam. Sarjaan kuuluu vielä neljäskin kirja, Sanna & Sam Forever. Olen lukenut kolme ensimmäistä muutaman kerran aiemminkin, ja nyt luin neljännenkin kirjan kolmen ensimmäisen perään. 

Jenkkivuoden alussa suomalainen Sanna lähtee Amerikkaan, Michiganiin, jossa hänen on tarkoitus viettää vuosi vaihto-oppilaana paikallisessa high schoolissa. Musikaalisesti lahjakas Sanna tutustuu muihin luokkansa oppilaisiin, kuten viulua soittavaan Chasiin ja löytää nopeasti paikkansa paikallisesta elämänmenosta. Sanna tutustuu myös kiehtovaan meksikolais-amerikkalaiseen Samiin ja tämän perheeseen. Vuoden aikana Sannan ja Samin välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, joka jatkuu myös Sannan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Kirjat  Dear Sanna ja  Love Sam kerovatkin sitten pariskunnan kirjeenvaihdosta vuosien saatossa, mutta myös Sannan paluusta hänen vanhaan elämäänsä Suomeen, joskin muuttuneena naisena. Sanna ja Sam myös vierailevat ahkerasti toistensa luona, ja lopulta Sanna palaakin Amerikkaan opiskelemaan. 

Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä on siitä ajaton kirja, että muistin vasta toista kirjaa lukiessani (kun Samin kirjeissä oli päivämäärät), että kirjahan sijoittuu 70-luvulle. Se, että nämä on julkaistu 70- ja 80-lukujen vaihteessa ei tule selvästi ilmi missään muussa vaiheessa kuin tuossa. Vasta päivämäärien ilmestyttyä kirjaan, aloin kiinnittää huomiota mainintoihin lankapuhelimista ja kirjoituskoneista. 

Mietin kovasti tätä lukiessani, että miten saisin kuvailtua Anu Jaantilan kirjoitustyyliä. Se on aika suora, ei mitään turhaa kuvailua tai syvällistä tunteiden pohtimista, vaan ihan suoraa ja tavallista tapahtumien kuvausta ja dialogia. Voisi melkein sanoa, että päiväkirjamainen, mutta en kuitenkaan tiedä olisiko se oikea sana. Näin ainakin Jenkkivuoden kohdalla. Seuraavat kirjat perustuvatkin sitten pitkälti Samin kirjeisiin ja Sannan mietintään, kuinka paljon hän kaipaa Samia. Mutta samantyyppinen tapahtumien selostaminen jatkuu. Kirjan ovat myös omalla tavallaan todella hauskoja, varsinkin ensimmäinen. Hauskuus tulee esiin vuoropuhelussa, seuraavissa kirjoissa taas Samin kirjeissä tai kun Sannan tapaa Amerikan aikaisia ystäviään. 

"Mä lähdin vielä kaupungille ostamaan kotiin tuliaisia ja Daniel kerjäsi mukaan koska se halusi estää mua ostamasta mitään rihkamaa. Kun me tultiin takaisin se oli ostanut purkin vihreää maalia ja pensselin (polkupyörän maalaukseen), konekirjoitusnauhan, kukkalannoitetta ja litran kirsikoita. Mä olin ostanut lautasen jossa luki "Friends can put stars in your eyes and song in your heart" ja purkin maapähkinävoita ja Life Saver -karkkeja. Danielia nauratti mainos "Life Saver -  karamelli jossa on reikä". Varsinkin kun yhtä toista lajia mainostettiin lauseella "me olemme täyttäneet reiän"."

Yli kymmenen vuotta edellisten kirjojen jälkeen julkaistu Sanna & Sam Forever on selvästikin kirjoitettu lukijoiden toiveesta saada Sannan ja Samin tarinalle päätös, vaikka omasta mielestäni tarina päättyikin jo Love Samissa varsin hyvin. Vaikka kirja onki luettava ja ihan hyväkin, mielestäni maailma ei olisi kaatunut vaikka se olisikin jätetty kirjoittamatta. 

Muistan lukeneeni nämä monta kertaa joskus kakarana, ja oli jännä huomata miten joissakin kohdissa en muistanut enää tapahtumia, ja sitten tuli sellainen fiilis, että niiin justiinsa näinhän se menikin! Jännää oli myös se, että vaikka tässä puhutaan paljon esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kuolemasta, se ei ole jäänyt mieleeni erityisesta, vaikka olenkin ollut suhteellisen nuori tätä ensi kerran lukiessani. Sannan Jenkkivuosi kolahti silloin, ja kolahtaa edelleen. Varmasti tulen lukemaan tämän yhteisniteen vielä monesti, nytkin kirjaa selaillessa tekee mieli aloittaa se heti uudestaan... 

" - Eikö sulla ollut ällä matikasta?
  - Oli, minä vastasin ylpeänä.
  - Auttaisitsä mua kun pitäis derivoida yks juttu.
  - Derivoida... mä olen kuullu siitä jossain..derivoida, näytäs vähän sitä.
Minä vilkaisin tehtävää. AIkoinaan olivat minunkin aivoni tuollaisia lannistaneet.
 - Ei kuule Masa, etkä sä tiedä ettei derivointi ole enää muodissa, nykyään kaikki laskee prosentteja palkastaan tai vaikka bodaa. "

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

Ole luonani aina on istunut kirja hyllyssäni jo hetken aikaa, ja kun Sotamies Svejk alkoi kyllästyttää, ajattelin lukaista tämän tähän väliin. Kirjaa on kovasti kehuttu, ja siitä on tehty suhteellisen tuore elokuvakin. 
(Kuva: Otavamedia )

Kirjassa kolmekymppinen Kathy muistelee lapsuuttaan Hailshamissa, Englannin maaseudulla sijaitsevassa sisäoppilaitoksessa, jossa oppilaat kasvatetaan ajattelemaan, että he ovat erilaisia. Pikkuhiljaa Kathylle ja hänen ystävilleen selviää, ettei todellisuus heidän olemassaolosta olekaan niin auvoista kuin he kuvittelevat. 

Joku sanoi tätä scifi -romaaniksi, mutta en olisi asiasta aivan samaa mieltä. Okei, onhan tässä sellainen puolikin, mutta ensisijaisesti Ole luonani aina on mielestäni kasvu- ja rakkaustarina. Kathy, Ruth ja Tommy kasvavat kirjan aikana aikuisiksi, ja kohtaavat elämän tosiasiat. Heidän kohdallaan faktat ovat tietysti vähän erilaiset kuin meillä tosielämän kasvateilla, mutta periaatteessa tämä on normaali kasvutarina onnellisesta lapsesta tietoiseksi aikuiseksi. 

Vaikka tarina on kaunis ja hyvin kirjoitettu, Ole luonani aina ei "muuttanut minua sivu kerrallaan", kuten kannessa lupaillaan. Koska jostain syystä tiesin kirjan idean, ja osasin odottaa paljastuksia, jotka varmaan tietämättömälle lukijalle olisivat järkyttävämpiä ja vaikuttaisivat syvemmin, en koe olevani yhtään se erilaisempi kuin pari päivää sitten. Kunnia kirjailijalle täytyy antaa siitä, että vaikka tiesin idean jo valmiiksi, kirjassa oli siltikin yllätyksiä. Ishiguro on kirjoittanu romaaninsa niin, että salaisuuksia ja yksityiskohtia paljastetaan vähitellen ja yksi kerrallaan, jolloin lukijan mielenkiinto säilyy loppuun asti. 


***

Listan ulkopuolelta: Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

Tämä tuli ensimmäisten joukossa vastaan, kun etsin itselleni jotain kuunneltavaa iltasaduiksi. Ajattelin, että pakkohan tän on olla hyvä, kun mun muistaakseni se Häräntappoasekin oli ihan mahtava. No, vähän meni metsään se arvaus. En nimittäin tykännyt tästä kirjasta juurikaan.

Alussa minua ärsytti lukijan (Sari Mällinen) ääni. Se ei tuntunut sopivalta, ei yhtään. Mielummin kuuntelisin miestä. Toisaalta kirjan kertojana oli nainen, joten oli ihan fiksu valinta laittaa nainen lukemaan tämä kirja. Ja lopussa huomasin, että Mällinen käytti ääntään aika taitavasti.

Ei kiitos kertoo Helistä, joka on turhautunut parisuhteeseensa Matin kanssa. Heillä ei ole seksiä, eikä kommunikaatiota. Ensimmäinen puolikas kirjasta kuluikin siinä, kun Heli leikki marttyyriä, vinkui seksiä ja valitti. Välillä hän myös fantasioi. Jossain välissä hän hankkii salarakastajan, ja valitus jatkuu. Vaikka hän hetken aikaa on onnellinen ja ihan pilvissä, hän vain valittaa. Härkönen on osannut kirjoittaa Helin juuri sellaiseksi ärsyttäväksi marttyyrilumpuksi, jota tekisi mieli vetää avokämmenellä poskelle, että hän heräisi. Kun hän alkoi kirjassa jauhaa siitä, kuinka hänen oma aviomiehensä kuvottaa häntä, minua oksetti. Se oli ihan hirveää.

Se, mikä minua eniten kirjassa häiritsi, oli se seksi. Ei siinä muuten mitään, muttakun se oli kuvattu niin rumasti ja tarkasti ja ällöttävästi. En edelleenkään tykkää kirjoista, joissa seksiä kuvataan ylitarkasti eritteitä myöten. Se on jotenkin ällöttävää.

Härkönen on siis onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka herättää tunteita. Ja loppujen lopuksi tarinan opetuskin on mielestäni ihan hieno: koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää uudelleen. Mutta minua edelleenkin ärsyttää Helin marttyyrius ja vinkuminen niiiiin paljon, että melkein itkettää.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Inspiraatio, lyö minua!

Kirjoitus on viime aikoina takunnut todella pahasti. En tiedä syytä. Olen silti miettinyt tekstejä ja aina välillä saanut ideoitakin. Ne ideat vaan tulevat aina sellaiseen aikaan, etten pääse kirjoittamaan niitä mihinkään ja sitten ne kerkeävät jo vähän muuttua ja seuraavan kerran kun olisi mahdollisuus kirjoittaa niitä ylös, ne tuntuvat jo todella tyhmiltä.

Olen myös miettinyt paljon sitä, että pitäisikö minun lopettaa lukeminen kirjoittamisen ajaksi. En halua että vahingossa kopioin jonkun tekstiä tai tyyliä tajuamatta sitä. Toisaalta olen ihan varma siitä, että jokainen teksti sisältää paljon vaikutteita kirjoittajan kaikista lukemistaan teksteistä. Mutta missä kohtaa kulkee raja vaikutteiden ja kopioinnin välillä? Vaikea asia, jota varmaan jokainen, joka kirjoittaa jotain, joutuu miettimään.

Olen kuunnellut Anna-Leena Härkösen Ei kiitosta äänilevyiltä. Se on niin masentava ja pessimistinen, että olen moneen otteeseen miettinyt, että pitäisikö minun kirjoittaa jotain, joka olisi todella iloista ja toivorikasta. En tiedä. Tuskinpa sellaisella kirjalla olisi merkitystä, tuntuu kuin nykyaikana vaan ongelmat ja kärsimys myisivät.

Eipä miulla muuta, hyvää kesän jatkoa!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Kathryn Stockett - Piiat

Jo toinen kirja kahden päivän aikana, jonka olen lukenut, joka kertoo omalta osaltaan 1960-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Kun Ystäväni Owen Meayny sijouttui New Hampshireen ja keskittyi politiikkaan ja Vietnamin sotaan, Piiat kertoo Missisipin Jacksonissa elävistä tummaihoisista kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. 

60-luvun Amerikassa mustille naisille opetetaan miten valkoisia palvellaan, ja valkoisille kuinka mies napataan. Parikymppinen Skeeter ei ole kuin samanikäiset ystävänsä: yliopiston loppuun asti käynyt nainen ei aiokaan päätyä 23-vuotiaana kotirouvaksi, kuten kaikki hänen ikätoverinsa, vaan nuori nainen haluaa kirjailijaksi. Poikkeuksellisen Skeeteristä tekee myös se, että hän on ystävällinen tummaihoisille kotiapulaisille, sillä hän muistaa kuinka paljon hän rakasti omaa tummaa lastenhoitajaansa nuorempana. Skeeter haluaa haastatella Aibileeniä ja Minnyä, kahta sorrettua kotiapulaista, jotka kertovat rehellisesti niin positiivisia kuin negatiivisiakin tarinoita perheistä, joissa he ovat vuosien varrella työskennelleet. Pikkuhiljaa sana alkaa levitä apulaisten keskuudessa, ja Skeeterin kirja saa lisää tarinoita lastenhoidoista ja piirakanleipomisesta, puhumattakaan siitä nöyryytyksestä, jota Aibileen, Minny ja muut joutuvat kokemaan joka päivä valkoisten emäntiensä taholta. Mutta kirjahanke on myös vaarallinen: mustat pelkäävät työpaikkojensa puolesta ja valkoiset eivät halua naapureiden tietävän mitä täydellisten kulissien takana tapahtuu. 

Jotenkin tuntuu, että olen viimeaikoina lukenut todella outoja, sekopäisiä ja vaikeita kirjoja. Sellasia joissa pitää koko ajan miettiä, että mitä helvettiä, mitä tässä tapahtuu ja miksi? Jopa viime yönä loppuun saamana Ystäväni Owen Meayny oli tälläinen, puhumattakaan Fergusonin Putoamistempusta, josta en vieläkään oikein osaa eritellä, että mistä se oikein kertoi. Piioista tulee ensimmäiseksi mieleen, että se on helppo. Jotenkin helppolukuinen, ja asiat menevät eteenpäin, eivätkä junnaan paikoillaan taikka loputtomissa takaumissa. Kirja sijoittuu muutaman vuoden ajalle, ja etenee kronologisesti. Se, että Piiat on helppolukuinen ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin yksinkertainen tai kevyt, päinvastoin. Piiat on vakava, mutta hauska tarina vakavasta ja tärkeästä aiheesta. Se on myös todella mukaansatempaava, jonka vuoksi luin 600 sivuisen kirjan yhdessä päivässä. Asia, joka ennen oli minulle arkipäivää, mutta viime aikoina sitä ei ole tapahtunut. 

Se, että kirja vei heti ensimmäisestä sivusta alkaen täydellisesti mukanaan, on suurimmaksi osaksi kiinnostavien henkilöiden ansiota. Kolme kertojaa Skeeter, Aibileen ja Minny ovat kaikki hauskoja, hellyyttäviä ja mielenkiintoisia, ja halusin aidosti tietää mitä heille tapahtuu. Myös Skeeterin "ystävät", valkoiset emännät, joista kirja kertoo ovat todella mielenkiintoisia. Osa heistä on yksinkertaisesti kauheita, mutta toiset aidosti välittävät apulaisistaa, mutta eivät vain halua ystäviensä tietävän siitä. Onhan tummaihoiset aivan eri kastia, ja heistähän voi tarttua vaikka jotain tauteja. Voin vain kuulla mielessäni naisten etelävaltioisen puhetavan ja nähdä heidän 60-luvun tyylille uskolliset korkeat kampauksensa.

Lempihenkilöni on kuitenkin Celia Foote, Minnyn työnantaja, josta olisin mieluusti lukenut lisääkin. Celia on Minnyn mukaan hullu, ja käyttäyykin niin. Celia on myös värisokea, joka on tuolle ajalle epätyypillinen luonteenpiirre naisessa, varsinkin yksinäisessä kotirouvassa, joka yrittää päästä piireihin. Celia ei ymmärrä miksi hän ja Minny eivät voi olla ystäviä. Hän ei myöskään ymmärrä, miksi kaupungin muut naiset eivät halua olla hänen ystäviään. Kun Minny yrittää saada hänet ymmärtäämään asioiden oikein laidan, nuori nainen ei vain suostu tajuamaan asioita, ja uskoo voivansa korjata kaiken. Ainut asia, mikä kirjassa jäi harmittamaan, on se, että Celian "hulluutta" ei oikein selitetä loppussa, vaan asia jää minusta jotenkin puolitiehen. 

Piiat on siis ehdottomasti mielestäni lukemisen arvoinen kirja. Romaani todella vie mennessään. En malta odottaa, että näen kirjasta tehdyn elokuvan

*****

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: John Irving - Ystäväni Owen Meany

Ystäväni Owen Meany on neljäs lukemani Irving, ja ehdottomasti kaikista ristiriitaisin. Kun Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat molemmat tehneet minuun suuren vaikutuksen ollessaan hauskoja, sydäntäsärkeviä ja uskomattoman mielenkiintoisia, ja Neljäs käsi jätti jälkeensä pahan maun, Ystäväni Owen Meanyn luettuani en oikein tiedä mitä ajatella. 

Ystäväni Owen Meanyn kertojana toimii Johnny Wheelwright, jonka paras ystävä on pienikokoinen ja ihmeellisen puheäänen omaava Owen Meany. Johnny ja Owen kasvavat yhdessä ja säilyttävät ystävyytensä pitkälle aikuisuuteen, vaikka Owen aiheuttaakin tahatomasti Johnny äidin kuoleman, jota molemmat pojat rakastavat suunnattomasti.  Johnin ädin kuoleman jälkeen Owen julistaa olevansa Jumalan välikappale, joka tuntee oman kohtalonsa ja tarkoituksensa nuoresta iästään huolimatta. 

Aluksi kirja vaikutti sekavalta ja tylsältä, ja jätinkin sen ensimmäisella kerralla kesken. Tartuin siihen kuitenkin uudelleen pari viikko sitten ja kyllähän se jonkin ajan kuluttua jo vei mukanaan. Kirja kulkee kahdella (välillä useammallakin) aikavyöhykkeellä: nykyisyydessä, 1980-luvulla, jossa aikuinen Johnny asuu Kandassa, ja opettaa tyttökoulussa englantia ja muistelee vankkumatonta ystävyyttä Owenin kanssa, sekä 50- ja 60-luvuilla, jolloin Johnny ja Owen kasvavat aikuisiksi Kennedyn ja Vietnamin sodan aikoina. Kirjassa myös viitataan koko ajan ristiin rastiin sekä menneisiin että tuleviin tapahtumiin, joka sekoittaa lukijaa aina välillä. Kuitenkin kaikki aiemmat epäloogisuudet ja sekavuudet selviävät lukijalle pikkuhiljaa. 

Kaikki isäni hotellin -kirjassa ja Garpin maailmassa koukuttavana asiana ovat erittäin mielenkiintoiset ja epätavalliset henkilöt. Vaikka Owen Meany on kieltämättä omalaatuinen henkilö, ei siinä ole samanlaista vetovoimaa kuin esimerkiksi Jenny Fieldsissä tai  Franny Berryssä. Tämän kirjan henkilökaarti on myös huomattavasti suppeampi kuin muiden. Vaikka kaikkien kirjassa pelkästään kerran yhdellä sivulla esiintyvien henkilöiden historiat ja persoonallisuudet kerrotaan laveasti ja yksityiskohtaisesti, on tärkeitä henkilöitä vain kourallinen.

Kirjassa käsitellään paljolti myös politiikkaa ja uskontoa, mutta kuitenkin Ystäväni Owen Meanyn teema on koko elämän ja kuoleman kestävä ystävyys ja rakkaus, joka Johnnylla ja Owenilla on. Vaikka kirja onkin sekava ja sortuu turhan usein pitkästyttävään jaaritteluun eri uskonnoista tai merkityksettömien henkilöiden sukulaisuussuhteista, Ystäväni Owen Meany pitää kyllä otteessaan loppuun asti. Kirja on todella arvoituksellinen, sillä vaikka osa asioista sanotaan suoraan heti alkumetreillä yksityiskohdat paljastuvat vasta paljon myöhemmin. Arvoituksellisuutta tulee myös päällekkäinen kerrontatyyli; on pakko saada tietää miten ennneunia näkevälle Owenille loppujen lopuksi kävikään?

***

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Mikko Rimminen - Nenäpäivä

Veera muistaakseni sanoi, että oli vähän pitänyt tätä kirjaa outona ja ei ehkä Finlandian arvoisena. Korjaa jos olen väärässä? En löytänyt sitä Veeran tekstiä mistään, aloin jo vähän miettimään, että onko sellaista olemassakaan, vai olenko nähnyt unta..

No, palataanpa itse kirjaan. Heti ensimmäisenä on pakko sanoa, että Rimminen on keksinyt ihan uuden tavan kirjoittaa. Kirja on kirjoitettu jotenkin niin, että sitä on vaikea verrata muihin teoksiin. Toisaalta tämä on hyvä asia, koska näin kirja erottuu joukosta helposti. Toisaalta taas kirjoitustyyli saa väliin voimaan pahoin,  tuntemaan suurtasuurta myötähäpeää ja muuta vastaavaa. Toisaalta on sekin ehkä etu.

Kirjan päähenkilönä on Irma, keski-ikäinen elämäänsä puutunut nainen. Hän on jostain saanut päähänsä mennä soittelemaan ihmisten ovikelloja, esittäen tekevänsä kulutuskyselyä. Ihmisistä joita hän tapaa, tulee hänelle jollain tavalla läheisiä ja hän ei yhtäkkiä voi lopettaakaan heillä käymistä.

Olen ehkä sitä mieltä, että toisella tavalla kirjoitettuna kirja olisi voinut upota minuun paremmin. Toisaalta myös uskon, ettei se tällöin olisi ehkä ollut tarpeeksi erilainen, Finlandia-palkinnon arvoinen. En muista, olenko täällä maininnut, mutta miulla on äitiltä peritty sellainen helposti ylitse kuohuva myötähäpeä. Ja koska olen suora ja toiminnallinen ihminen, se Irman jatkuva ulkonäön, käytöksen ja ennenkaikkea muiden ajatusten analysointi aiheutti semmoisia pahoinvointiaaltoja. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka miettivät kaikki tekonsa siltä kantilta, että mitä kaikki muut niistä ajattelevat.

Välillä myös se Irman kömpelyys aiheutti suuria myötähäpeän tunteita. Ei kukaan meistä ole täydellinen ja jokainen meistä tekee virheitä. Välillä silti tuli sellainen tunne, että jos olisin ollut kirjassa mukana ja sattunut todistamaan jotain Irman kömmähdystä, olisin varmasti sanonut jotakin tai ainakin tuhissut vihaisesti. Joka sekin on semmonien asia, että vihaan kun ihmiset tekee sitä. Se on perseestä. Ehkä opettelen itsekin olemaan murisematta.

Lyhyesti sanottuna, kirja todellakin herätti tunteita, ja ehkä loppu kuitenkin kallisti minut pitämään kirjasta, vaikken sitä rakastakaan.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Ohhoh. Valitsin todella hyvän hetken lukea tämän. Tosin en lukenut. Kuuntelin Vanhus ja meren äänilevyltä. Lukijana toimi Ismo Kallio. Tämä oli myös ensimmäöinen äänilevyni ikinä. Jos siis ei lasketa sitä jotain lasten satua, joka oli Veeran autossa joskus. Mikälie Manu ja kolme karvaista siiliä sekin oli. Ja joskus miulla oli Uppo-nalle kasetteja.

Olen tämän kesäkuun ollut töissä vanhusten palvelutalossa, ja se on opettanut minulle paljon. Vanhuksilla on paljon sanottavaa ja kerrottavaa, kun vain jollakin on aikaa kuunnella heitä. Ollappa itsekin niin viiisas ja oppinut, kuin he. Joskus kun kyselin, että mitä kouluja he ovat käyneet, eräs tokaisi, että elämänkoulun. Kaikkihan ovat sen käyneet, kukin sisällyttäen siihen omat opintonsa ja aikansa. Vanhuksilla tietenkin oppia on eniten kertynyt.

Vanhus ja meri kertoi vanhasta miehestä, joka lähtee kalaan merelle ja yrittää saada nappaamaansa kalaa aisoihin. Koko kirja kestää vain noin neljä päivää, mutta se on silti todella mielenkiintoinen. Voisi kuvitella, että neljä päivää kerrottuna 4 tunnissa on pitkäveteistä, mutta oikeastaan siinä oli todella paljon kaikkea todella ihmeellistä. Vanhus puhelee ja pohdiskelee yksinään veneessä, ja se on jännää kuunneltavaa. Naurahdin aina ääneen, kun vanhus tokaisi jotain "nuku, ukko", koska lukija osasi sanoa niin hienosti venyttäen tuon Ukon.

Vanhus ja meri on ennenkaikkea kertomus vanhuuden viisaudesta, mutta myös siitä jääräpäisyydestä, jota vanhuksilla on. Tarinassa on monta opetusta, mutta eniten minuun upposi se "vaikka asiat menee päin hattua, ei niitä silti pidä jäädä murehtimaan".

****½

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Lisäyksiä kirjahyllyyn

Ylioppilaslakit tosiaan saatiin tossa viime lauantaina ja nyt ajattelin kertoa yhdestä lahjasta, jonka sain mun kummeilta ne toivat nimittäin tälläisen kasan kirjoja: 


Kasasta löytyy siis Seitsemän veljestä, Täällä Pohjantäden alla -trilogia, Vänrikki Stoolin tarinat, John Irvingin Kaikki isäni hotellit (JES!), Steinbeckin Oikutteleva bussi, Hemingwayn Kirjava satama, Juhani Ahon Rautatie ja Juha sekä englanninkielinen yhteisnide Brönten sisarusten kirjoista (sisältää muun muassa listaan kuuluvat Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan Harjun). Eikö olekin ihan mahtava lahja?! Lisäksi sain vielä lahjakortin Ikeaan, että voin ostaa näille kirjahyllyn. Tämä on varmasti mun saamista yo-lahjoista, se mistä Ida on kaikista katkerin.:D

Saatiin myös Idan kanssa molemmat äidinkielen opettajainliiton ja Otavan kirjasäätiön myöntämät kirjallisuusstipendit monipuolisesta kirjallisuuharrastuksesta. Stipendinä oli tuo Eeva Roihaksen kirja, jota en ole vielä sen tarkemmin tutkinut.


Muita uusimpia hankintoja ovat sitten seuraavat. Marian Keysin Sushia vasta-alkajille, jonka olen joskus lukenut ja kun löysin sen tässä aikoja sitten kirpparilta tosi halvalla, niin päätin lisätä sen kirjahyllyyni. Kaiko Ishiguron Ole luonani aina lähti kerran mukaani Suomalaisesta Kirjakaupasta ja uusimpana hankinta ostin kovasti kehutun Kathryn Stockettin Piiat


Torstaina sain luettua Craig Fergusonin romaanin Putoamistemppu, josta voisin pari sanaa kirjoitella joku päivä, ja nyt olen lukemassa John Irving Ystäväni Owen Meanya, jota jo kerran aloitin, mutta jätin jostain syystä kesken. Huomasin tässä kerran, etten ole pitkään aikaan lukenut yhtäkään kirjaa listalta, joten viimeksi kirjastossa käydessäni lainasin Jaroslav Hasekin Sotamies Svejk maailmansodassa. Saa nähdä milloin saan sen aloitettua. 

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Haluaisitteko auttaa?

Ida the pessimisti täällä hei! Sain vihdoin sieltä kustannusyhtiöstä sähköpostia. Siinä mukana tuli se semmoinen sopimus, joka minun pitäisi allekirjoittaa. Mie yritin sitä lukasta, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen (saattoi johtua työpäivästä joka oli jo takana). Nyt olen kipeä, enkä edes viitsi yrittää lukea sitä, se kapulakieli ei tähän räkäpäähän uppoa.

Ajattelinkin kysyä teiltä, onko täällä ketään, joka viitsisi sopimusta vilkaista ja katsoa, onko siellä jotain epäilyttävää. Toki itse aion lukea sen sitten terveenä ja jaksavaisena läpi, ettei kukaan kuseta, mutta ois kiva kuulla muiden mielipiteitä.

By the way, vähän olin ylpee miusta ja Veerasta, saatiin kummatkin Otavan kirjalahjat monipuolisen kirjallisuusharrastuksen vuoksi.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Juhlat juhlat!


Todella edustava kuva meistä molemmista, 
mutta näissä tunnelmissa viikonloppu vietettiin!

tiistai 29. toukokuuta 2012

maanantai 28. toukokuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Craig Ferguson - American on Purpose: The Impropable Adventures of an Unlikely Patriot

Craig Ferguson on ehkä suomalaisille se kaikista tuntemattomin nimi Amerikan talk-show maailmasta. Ferguson juontaa ja käsikirjoittaa omaa ohjelmaansa, The Late Late Show with Craig Fergusonia, ja häntä pidetään David Lettermanin mahdollisena seuraajana. Rikas ja menestynyt ehkä nyt, mutta näin ei ollut aina.

Omaelämänkerrassaan Ferguson kertoo elämästään Skotlannissa, keskiluokkaisesta perheestään, ja lyhyeksi jääneestä koulu-urastaan 60- ja 70 -luvuilla, jolloin ruumiillinen ragaistus oli kouluissa ennemminkin tapa kuin pakon edessä suoritettu toimenpide. Teinivuosina Amerikassa vieraillut Craig päätti vakaasti jo tuolloin, että hänestä tulee rock-tähti ja hän muuttaa Amerikkaan. Kohti amerikkalaista unelmaa hän kulkee mutkien kautta kokeillen onneaan niin rakennustyöläisenä, punk-bändin rumpalina, koomikkona ja jopa modernina tanssijana. 

Monet epäonnistumiset Craig alkoi turruttaa alkoholilla ja huumeilla, joka johti moneen mustaan aukkoon muistikuvista 70- ja 80-luvusta, satojen tuhansien puntien velkoihin, kahteen epäonnistuneeseen avioliittoon ja yhteen pelottavaan kohtaamiseen tappaja-ankkojen kanssa paikallisessa puistossa keskellä yötä. 

Nyt 20 vuotta ilman alkoholia ja huumeita ollut Ferguson lähti pian vieroituksen jälkeen Amerikkaan kokeilemaan siipiään näyttelijänä ja saikin työn hitti tv-sarjasta The Drew Carey Show'sta 90-luvun puolivälissä. Televisiosarjaa seurasivat muutamat elokuvat, jotka Ferguson tuotti ja käsikirjoitti sekä vihdoin hänen nykyinen unelmatyönsä, juontaja/käsikirjoittaja yhdessä Amerikan suosituimmassa talk show'ssa. Fergusonin ohjelma on selvästi erilainen kuin muut lajityypinsä edustajat, joka johtuu pitkälti sen omalaatuisesta juontajasta.

Ferguson kertoo kirjassaan raastavan rehellisesti omasta elämästään alkoholistina ja kaikessa epäonnistuneena ihmisenä. Selvästikään kirjailija ei ole halunnut kaunistella tapahtumia tai vierittää syitä muiden niskoille vaan kirjoittaa avoimesti sekä molempien avioliittojen hajoamisesta että alkoholismin johtamisesta epäonnistuneeseen itsemuhayritykseen (Ferguson unohti tehdä sen kun joku tarjosi hänelle drinkkiä). Kaikkien rankkojen ja surullisten aiheiden rinnalla näkyy myös Fergusonin omintakeinen huumorintaju sekä hyvien asioiden ja onnistumisten arvostus. Fergusonin suurimmat saavutukset ovat hänen poikansa Milon syntyminen vuonna ja Fergusonin saama Amerikan kansalaisuus vuonna 2008.

Fergusonin omaelämänkerran luettuani katson myös hänen ohjelmaansa uusin silmin. Vaikka mies toistuvasti pilkkaakin CBS -kanavaa (jolta hänen ohjelmansa tulee), tuotantoyhtiön pomoja, omaa tuottajaansa, koko Hollywoodia sekä yleisesti vihjailee (tai sanoo suoraan) vihaavansa omaa työtään " doing mediocre comedy in this crappy basement you people call a television studio", kertoo hän kirjassaan todella arvostavansa työtään ja ihmisiä, jotka hänelle tämän mahdollisuuden antoivat. 

Viime aikoina olen tykästynyt tositapahtumiin pohjautuviin kirjoihin ja etenkin elämänkertoihin. Tämä oli ollut lukulistallani pitkään kunnes vihdoin sain englanninkielisen opuksen tilattua netistä. Ihanaa tämän lukemisessa on se (pätee myös muihin elämänkertoihin), että se todella näyttää, että ihmisessä on enemmän mitä päällepäin näkyy. Fergusoniakin voisi ensikatsauksella luulla kiittämättömksi kusipääksi, mutta todellisuudessa mies onkin rauhallista perhe-elämää rakastava ex-alkoholisti, joka on ehdottomasti yksi lahjakkaimpia koomikoita joita tiedän. 

*****

perjantai 25. toukokuuta 2012

Riikka Pulkkinen - Totta

Pitihän tämäkin lukea, että näkee, kehittyikö Pulkkinen toiseen kirjaansa. Ja kyllä minä ainakin näen näissä monia selviä eroja.

Totta kertoo erään perheen tarinan. Jollain tavalla välillä tuntui, että Pulkkinen oli yrittänyt ahtaa liian monta henkilöä ja heidän kaikkien tarinat yhtien kansien väliin. Lopulta kuitenkin langat tulivat jotenkin yhteen, eikä kirja ollut sitten hassumpi. Tarina oli varsinkin alkuun todella epäselvä ja siitä oli vaikea saada kiinni.

En jostain syystä tykkää Pulkkisen kirjoitustyylistä kauheammin. Se on liian koristeellista ja vilisee kielikuvia. Sinänsähän se on taitavaa, mutta kiitos kaikenmaailman tekstianalyysien, minulle tulee sellaisesta aina semmoinen kuva, kuin että tekijä olisi halunnut vaikuttaa todella taiteelliselta ja ah niin romanttiselta. Lyhyesti sanottuna sana joka mieleeni tulee on tekotaiteellinen.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012


Tämän ostin tänään. Sopii mielentilaani.

torstai 17. toukokuuta 2012

Kirjoittaminen

Siitä asti, kun sain tietää, että minusta tulee kirjailija (en osaa vieläkään oikein uskoa sitä, ja jotenkin uskon vielä pettyväni) olen miettinyt, mitä kirjoitan. Minulla alkaa olla aika selvillä kirja päähenkilö ja ns. kirjailijahenkilö, jolla kirjoitan. Aina välillä, ennen nukkumaanmenoa, kun päässäni pyörivät päivän tapahtumat ja kaikki sillä hetkellä mielessä oleva, tulee mieleeni tekstipätkiä, joita kirjoitan päässäni valmiiksi.

Joskus äidinkielenkurssilla sanoin, että pystyn valmistelemaan tekstin päässäni. Se valitettavasti ja toisaalta onnekseni, on edelleen totta. Pystyn päässäni asettamaan pilkut ja sanavalinnat paikoilleen. Siinä vaiheessa, kun kirjoitan tekstin puhtaaksi, yleensä seuraavana päivänä, muokkaan siihen vielä parit sanavalinnat, ja tekstistä tulee mielenkiintoista.

Pätkiä kirjaa varten on kirjoitettu, mutta minuun ei vielä ole otettu uudelleen yhteyttä. "Vapun jälkeen" on toki aika mielenkiintoinen aikaframe, mutta toivottavasti se yhteydernotto tulee ennen juhannusta. Miulla on kirjan suhteen melko selvät sävelet, nyt pitäisi tietää rajoitteet ja säännöt siltä kustannuspuolelta.

Tämä on todella jännää, ja toivottavasti tämä nyt ei sitten ollut mitään kusetusta :P En vielä usko edes siihen, mutta näissä geeneissä on minuun ohjelmoitu Suuri Pessimisti, joten... :D


Jos Sinä kirjoittaisit kirjan, mistä se kertoisi?

PS. Edelleen saa  tykätä meistä facebookissa -> PAINA TÄSTÄ JA TYKKÄÄ

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Uusia ylioppilaita

Nyt se on sitten virallista: meistä tulee Idan kanssa ylioppilaita! Parin viikon päästä saadaan painaa hatut päähän ja viisastella ihan luvan kanssa! Meikäläiselle ainakin tuli aika yllättävänkin hyvät arvosanat, ja kaikista suurin pommi oli se, että kirjoitin äidinkielestä laudaturin!!! En olis kyllä ikinä uskonut, että L tulis, jännitin vaan sitä, että saanko edes E:tä. Voin kyllä kertoa, että nyt on aika hyvä fiilis...=)


Onnea myös kaikille muille tänä keväänä kirjottaneille ja valmistuneille! 

maanantai 14. toukokuuta 2012

Torey Hayden - Auringonkukkametsä

Tämä kirja ei todellakaan ollut samanlainen, kuin muut Haydenin kirjat ovat.

Auringonkukkametsä kertoo tarinan perheestä, jonka ovat perustaneet Unkarista kotoisin oleva äiti ja isä, joka hänet pelasti sodan kynsistä. Äiti on joutunut sodan aikana kokemaan vaikka mitä pahaa ja se näkyy hänen käytöksessään vuosia myhemmin, kun hän asuu jo Amerikassa perheensä kera.

Tarinaa kerrotaan perheen vanhemman lapsen, Lesleyn,  18 vuotta, näkökulmasta. Se on vähän outoa, koska kuitenkin loppujen louksi päähenkilö on itse äiti.

Kirjassa käsitellään Haydenin perinteiseen tyyliin vaikeita asioita niitä yhtään kaunistelematta. En silti tykännyt tästä niin paljon kun Haydenin muista kirjoista, joita olen lukenut. Saattanee johtua siitä, että tässä oli jotenkin todella paljon vihaa.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Luen mutta en kuitenkaan

Otsikko kertookin jo kaiken olennaisen. Kauhea häpeän tunne iski, kun Ida on päivitellyt tänne viime aikoina niin ahkeraan ja itse en ole kirjoitellut mitään melkein kuukauteen. Päätin sitten tulla kertomaan loistavan syyni tälle hiljaisuudelle.

Olen siis lueskellut paljonkin (suhteellinen käsite) viime aikoina, mutta en fiktiota, josta voisin tänne kirjoittaa. Kesälomani muuttui yhtäkkiä uudestaan lukulomaksi, kun hoksasin, että hei, ennen lakkiaisiahan meikäläisen pitäisi osallistua vielä muutamiin pääsykokeisiinkin, eikä mielellään valmistautumatta! Elikkäs pääsykoekirjoja (tai tähän mennessä kirjaa, oon laiska paska) olen tässä lueskellut. Jos hyvin käy, tasan kuukauden päästä olisi viimeiset pääsykokeet, joidenka jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu lukemaan mitä haluan. Jos huonosti käy, niin vapaus koittaa jo paria viikko aiemmin. 

Samalla kun tilasin pääsykoekirjat, tilasin myös yhden kirjan jota olen etsiskellyt kauan. Craig Fergusonin omaelämäkerta American on Purpose saapui postilaatikkoon juuri samoihin aikoihin kun ymmärsin ottaa itseäni niskasta kiinni pääsykokeisiin lukemisen kanssa. Luin englannin kielistä kirjaa muutaman luvun ihan uteliasuuttani, mutta tajusin sen sitten olevan niin mielenkiintoinen, että pakko jättää kesken ja laittaa prioriteetin uusiksi. Tällä hetkellä kirja napottaa porkkanana kirjahyllysäni odottaen lukemisen vapautta. Olen siis laittanut itselleni kiellon, että en saa avata sitä ennen kuin pääsykokeet on hoidettu alta pois. 

Jos minusta ei siis lähiviikkoina kuulu, johtuu se siitä, että opiskelen ahkerasti ikkunoiden pesun lomassa, ei suinkaan siitä, että olisin unohtanut tämän superjännittävän projektimme! =)

P.S. Idalle hurjasti onnea kirjoituskilpailun voittamisesta, olen niin ylpeä!! <3