lauantai 31. joulukuuta 2011

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone


Vihdoin ja viimein viime yönä sain luettua Decameronen loppuun. Asetin itselleni haasteen tuossa pari viikkoa sitten, kun olin vielä noin puolessa välissä kirjaa, että saisin luettua sen vuoden loppuun mennessä. Ihan kokonainen päivä jäi vielä aikaa ylitsekin määräajasta!'

Decamerone alkaa, kun vuonna 1348 kymmenen hengen seurue nuoria miehiä ja naisia lähtee Firenzen kaupungista maaseudulle tappavaa ruttoa karkuun. Kahden viikon ajan he päättävät viihdyttää itseään kertomalla kunakin päivänä kymmenen tarinaa tietystä aiheesta. Heidän kertomansa sata tarinaa muodostavat tämän nykyaikaisen novelliperinteen äidiksi kutsutun kirjan.

Silloin kun aloitin tätä ensimmäisen kerran (ties milloin, en muista) luin ensimmäisten kahden päivän tarinat ja ne tuntuivat todella tylsiltä, typeriltä ja pitkiltä, ja olin sitä mieltä, että multa menee noin kymmenen vuotta tämän koko kirjan läpi kahlaamiseen. Jätin Decameronen kuitenkin hautumaan kahdenkymmenen tarinan jälkeen, ja ehkä kuukausi sitten sain sen uudelleen käsiini ja jatkoin siitä mihin jäin. Loput tarinat tuli kuitenkin luettua yllättävän nopeasti ja sujuvasti. Luulen, että kirjan takkuaminen on ollut vain asennekysymys. Kun jatkoin kirjaa, ja ajattelin että nyt perkele luen tämän loppuun, ei se enää maistunut niin puulta. Voi myös johtua siitä, että ensimmäisten päivien jälkeen tarinat ovat huomattavan paljon lyhyempiä.

Jos totta puhutaan, niin itse tarinathan ovat kuitenkin aika yllätyksettömiä ja yksipuoleisia. Suunnilleen kaikissa ollaan joko tosi rakastuneita ja tehdään sen takia idiootteja asioita, tai sitten halutaan pettää aviomiestä/-vaimoa ihan muuten vaan, ja sen takia tehdään typeriä juttuja. Välillä henkilöt ovat niin jalomielisiä ja ystävällisiä, että voi jeesus, ja välillä ollaan taas niin itsepäisiä ja ilkeitä, että oikeen ärsyttää. Ja jokaisessa tarinassa "huvitellaan" tai "iloitaan".

Loppujen lopuksi, en ole valmis antamaan Decameronelle listan hirvein kirja -arvonimeä (ykköspaikkaa pitelee edelleen Vankileirien saaristo). Jotkut kirjan tarinat ovat hauskoja, opettavaisuudesta en nyt niin tiedä, mutta kenellekään en kamalasti koko kirjan lukemista ainakaan vapaaehtoisesti suosittelisi.

**

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! =)

14. George Orwell - Vuonna 1984

Tämä kirja oli luettuna jo ennen joulua. Reippaasti ennen joulua. Tähän meni ehkä viikko, jos sitäkään. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin nukkunut ja pelannut. Kaikki, jotka seuraavat vlogiani, tietävät sen varmasti hyvin. :D

Odotin tältä kirjalta paljon. Olen katsonut Big Brotheria enemmän tai vähemmän aktiivisesti (jos tahdotte tietää, että miksi tai miten tai jotain, niin keskustellaan siitä sitten mun kommenteissa) ja jotenkin oletin kirjan olevan samanlaista sadismia kuin BB:nkin. Toisaalta odotukseni täyttyivät, toisaalta eivät.

Vuonna 1984 -kirja päähenkilö on Winston Smith. Hän kuuluu ulompaan renkaaseen, eli on nykykielessä sanottuna jotakuinkin keskiluokkaa. Hän elää valtiossa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä ja puheita tarkastellaan koko ajan. Kaikki on kiellettyä, ja jos joku ei ole kiellettyä, niin se on pakko.

Kirja on masentava. Sanavalinnat ja kirjan kertojan tympeys vaikuttavat tähän hirveästi. Siltikin kirja tuli luettua loppuun nopeasti, koska tahdoin lukijana hirveästi tietää, että onnistuuko pienen reunaryhmän kapina. Winston siis löytää tiensä tämmöisen kapinaryhmän pariin, jonka uskoo ensin olevan vain satua ja keksitty pelotteeksi.

Kirjassa olevat ihmiskuvat ovat surullisia. He ovat tottuneet pakkovallan alla olemiseen, eivätkä uskalla oikein kyseenalaistaa sitä. Ja jos uskaltavat, niin he kyseenalaistavat samalla myös itsensä, ajattelevat toisaalta olevansa väärässä.

Miulla on huono suhde dystopioihin, mie alan aina miettimään, että entä jos maailma menee tähän, ja sitten minua alkaa surettaa maailman paskuus. Sen takia, vaikka ne olisivatkin hyvin kirjotettuja, minulle jää niistä aina kauhean toivoton olo.

****

PS. Hyvää uuttavuota kaikille lukijoille! : *

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Tekstien merkitys?

Minä sain joululahjaksi isoisoisän muistelmia. Muistelmat koskevat sotaa ja isovaarin pappeutta. Miun pappa kirjoitteli niitä puhtaaksi tässä vähän aikaa sitten, ja nyt jälkikasvunsa niitä lueskelee innoissaan. En ole syventynyt teksteihin vielä täydellisesti, olen lueskellut sieltä täältä.

Aloin miettimään tesktien tärkeyttä. Tai säilyttämisen tärkeyttä. On uskomatonta, kuinka hienolta tuntuu lukea rovastivaarin tekstiä. Varsinkin, kun en muista häntä ollenkaan. Kuinka monella on mahdollisuus tähän? Kuinka moni voi päästä käsiksi edesmenneiden sukulaistensa ajatuksiin, mielipiteisiin ja pohdintoihin? Kuinka paljon ottaisimme heistä oppia jos voisimme? Kuinka moni edes kuuntelisi heitä? Ja kuinka moni juttelee isovanhempiensa kanssa?

Kirjallisuus, ja varsinkin vanha sellainen, tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen tärkeältä asialta. Miettikää miten kehittymättömiä olisimme ilman kykyä siirtää tietoa sukupolvelta toiselle?

lauantai 24. joulukuuta 2011

Jouluja

HYVÄÄ JOULUA
KAIKILLE LUKIJOILLE!


lauantai 17. joulukuuta 2011

50 LUKIJAA!!

ÄÄÄÄ, huomasin justiinsa, että meillä on nykyään kokonaiset 50 lukijaa, USKOMATONTA! Ihanaa kun jaksatte meidän epäsäännöllisen säännöllistä postaustahtia ja myös niitä vähän vähemmän laadukkaita kirja-arvosteluja. =)

Mulla on nyt sellainen lukuvaihe menossa, että Decameronea olen nyt jatkanut sitkeästi. Oon edennyt siinä paljon sutjakammin, kuin silloin kun sitä viimeksi luin. Oon jo viidennessä päivässä menossa. Decameronen rinnalla pitäisi ahkerasti jatkaa historian kurssikirjojen lukemista kevään ylppäreitä varten, mutta ne nyt on taas viime aikoina vähän jäänyt... Jos tossa joululomalla ottais itteensä vähän niskasta kiinni.

Joulun jälkeen pitäisi myös lukea äidinkielen ysi kurssia varten kirja, suomalaista nykykirjallisuutta. Pitäisi siis olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama sekä 2000-luvun puolella ilmestynyt. Tällä hetkellä vaihtoehtoinani olisi Riikka Pulkkisen Totta (jos löytyy kirjastosta) taikka Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (ikuinen suosikkini). Mutta ajattelin kysyä, että olisiko teillä kenelläkään mitään ehdotuksia?

torstai 8. joulukuuta 2011

Taaskaan ei inspaa kirjoittaa

Meidän entinen opettaja, ihana Maiju (tais muuten olla eka äikän opettaja, joka ei lähtenyt äitiysloman takia, siistiä!), oli käynyt kommentoimassa erääseen postaukseen, että joku hänen nykyisistä opiskelijoistaan (oppilas kuulostaisi paremmalta, muttakun lukiolaiset on opiskelijoita, jäkäjäkä) oli yrittänyt pölliä tuon miun Pahuus -tekstin. Hienoa sinänsä. Mutta nyt mä voisin haluta vastapalvelukseksi yhden tosi hyvän tekstitaidon vastauksen, koska mua ei yhtään kiinnosta itse kirjoittaa sitä. Eli hei nyt joku, pliis?

Ei vaan, tosiaan oon sitä mieltä, että kannattaa opetella itse tekemään noita juttuja, vaikka ei yhtään kiinnostaisikaan. Äidinkieli on kuitenkin semmoinen juttu, että sitä tarvitaan aika monessa paikassa. Harmi vaan, että kaiken näkösiä referaatteja ja vastaavia ei välttämättä tarvita. Tosin esimerkiksi lehtiin on hyvä osata sellaisia kirjoitella, jos vaikka on jotain painavaa sanottavaa. Niinko mulla aina. Lehteen sitten huudan, että mummot pois kaduilta ja koirat landelle. Hehe, mua väsyttää ja välttelen sitä tekstitaidon vastauksen kirjottamista, siksi tuotan teidän iloksenne näin hyvää tekstiä.

Vähän oli siistiä, kun laitoitte niin paljon kommenttia tohon videopostaukseen. Niitä varmaan tulee jatkossakin, kun mie niin tykkään tuottaa tuommosta hyvää viihdettä.

lauantai 3. joulukuuta 2011

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone


Tämä video sisältää alatyylin ilmauksia, joten viekää lapset pois huoneesta, jos aiotte katsoa tämän. K-16!


*

lauantai 26. marraskuuta 2011

Listan ulkopuolelta: John Irving - Neljäs käsi


Neljäs käsi kertoo tv-reportteri Patrick Wallingfordista, joka eräällä juttukeikalla menettää vasemman kätensä. Wallingfordin maine naistenmiehenä ja katastrofijournalistina vaihtuu "leijonamieheksi", kun Intialainen sirkusleijona päättää napata Wallingfordin käden suorassa tv-lähetyksessä, miljoonien ihmisten edessä. Bostonilainen käsikirugi odottaa tilaisuutta tehdä maailman ensimmäinen onnistunut kädensiirto Wallingfordille, ensin pitäisi vain löytää sopiva käsi.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua kertovat Wallingfrodin ja Zajacin elämistä ja kuinka he suhtautuvat kädensiirron odotukseen. Viides luku siirtyy kertomaan Doris ja Otto Clausenista, Wisconsonilaisesta pariskunnasta, jotka ovat Green Bay Packersien vannoutuneita faneja, ja ovat jo vuosia yrittäneet saada lasta. Pariskunta näkee leijonamiehen tapaturman televisiosta, ja vaimo saa miehensä lupaamaan, että Oton kuoleman jälkeen hänen vasen kätensä voidaan lahjoittaa Wallingfordille. Pitkä viides luku kertoo yhdestä päivästä Clauseneilla, jonka päätteeksi Otto vahingossa ampuu itsenä. Doris Clausen matkustaa saman tien miehensä käden kanssa Zajacin ja Wallingfordin luokse, ja pyytää Wallingfordia antamaa hänelle lapsen.

Neljäs käsi antaa alussa ymmärtää, että kirjassa on monia päähenkilöitä Wallingfordin lisäksi. Tohtori Zacajin elämästä kerrotaan pitkästi, samoin kuin Clauseneista. Puolenvälin jälkeen kirja kuitenkin keskittyy Wallingfordiin, hänen kuihtuvaan uraansa televisio journalistina sekä rakkauteen Doris Clausenia ja heidän poikaan, Otto Junioria kohtaan. Alku tuntui pitkän aikaa aika tahmealta kun siinä vain esiteltiin pitkästi henkilöistä ja tohtori Zajacin elämästä kerrottiin kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Sitten loppupuolella kirjaa Zajac vain mainittiin muutaman kerran.

John Irving Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat ihan ehdottomasti lempikirjojani, ja Irving lempikirjailijoitani, mutta Neljäs käsi ei nyt aiheuttanut niin suurta iloa. Jotenkin koko kirja eteni tahmeasti, eikä oikein lukeminen innostanut.

**

P.S. Seuraavaksi pitäisi ottaa taas Decamerone ja historian kurssikirjat työn alle. Wish me luck!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Veeran tunnustukset





Tää on niin paljon helpompaa tehä näin erikseen kuin yhdessä. Ollaan joskus aiemmin nimittäin saatu joku tällänen samantyylinen tunnustus, eikä sitä tullu ikinä tehtyä. Alotettiin kyllä, mutta ei saatu ikinä valmiiksi.

1) Lempiväri: Ikuinen suosikki musta, josta myös suurin osa vaatekaappini sisältöä koostuu. Viime aikoina olen kuitenkin myös tykästynyt violettiin ja siniseen.

2) Lempieläin: Kissa. Oon ehdottomasti enemmän kissa- kuin koiraihmisiä. Voi myös johtua siitä, että oon vähän allerginen koirille.

3) Onnennumero: Sanotaan vaikka, että ykkönen, koska aina kuun ensimmäisenä päivänä voi aloittaa uuden elämän.

4) Alkoholiton lempijuomasi: Ehdottomasti kahvi, elämäni eliksiiri. Oon juonut kahvia kuitenkin jo niin monta vuotta.

5) Facebook vai Twitter: Facebook, Twitteriä en ymmärrä.

6) Mistä pidät: suklaamuffinsseista, korvakoruista, kirjoista, televisiosta, hyvästä pihvistä, popcorneista, Craig Fergusonista, koulusta (yes, i have my moments), parhaasta kaverista (muut onkin sitten ihan paskoja), lyhyestä matikasta, kesästä, englannin kielestä, kuninkaallisista, jäätelöstä, hyvästä musiikista (juuri tällä hetkellä Florence + The Machinesta), historiasta, Greyn anatomiasta, omasta tietokoneesta ja siitä kun tilille kilahtaa rahoja (harvinaista, mutta aina yhtä mukavaa).

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: saaminen. Oon niin huono antamaan/ostamaan/keksimään lahjoja muille kuin itelleni.

8) Lempimuotosi: kaikki syötövän muotoinen.

9) Lempipäiväsi: lauantai, koska se on puolivälissä viikonloppua.

10) Lempikukkasi: ruusu. En tiedä muita kukkia.

Idan tunnustukset

Saatiin Ammalta kiva tunnustus. Pitänee siis kertoa teille nuo tunnustukset, ja lähettää tämä niihin blogeihin, joihin tahtoo. Päätettiin Veeran kanssa, että tehdään tämä kummatkin erikseen, muuten ei saada tätä ikinä tehtyä. :D



1) Lempiväri: Sininen, keltainen, musta. Kaikki kirkkaat, vihaan pastelleja ja värittömiä värejä.

2) Lempieläin: Kaikki on ihania, kissat varmaan ihanimpia kon niitä tossa jaloissa laahustaa.

3) Onnennumero: No oma puhelinnumero. Jos sitä joku kiva ihminen pyytää niin se on aika onnekasta...?

4) Alkoholiton lempijuomasi: Tee! ♥

5) Facebook vai Twitter: Feisbuukki.

6) Mistä pidät: Kasveista, eläimistä, biologiasta, filosofiasta,mahtavista keskusteluista ja väittelyistä, toisten ihmisten näkökulmien avautumisesta, teestä, hyvistä kirjoista ja tv-sarjoista, niistä kursseista, joilla tajuaa kokonaisuuksia ja ymmärtää enemmän, hyvistä opettajista. Pidän myös perheestä, ystävistä ja uusiin ihmisiin tutustumisesta.
 
7) Lahjojen antaminen vai saaminen: No sekä että. 
 
8) Lempimuotosi: Hmm. Täytynee vastata että miun silmä tykkää kaikesta selkeästä. Kulmat on kivoja, niinpä vastaan suorakulmiot ja kolmiot.

9) Lempipäiväsi: Tosi vaikea. Ehkä kuitenkin perjantai tai sunnuntai.

10) Lempikukkasi: Yönkuningattaren kukinnat. Harmi, ettei omani ole kukkinut, eikä kyllä hetkiin kukikkaan, se on niin pieni vielä.

Nyt sitten vielä tunnustus niihin blogeihin, joiden koen sen kuuluvan. Apua. Mei taidan tehdä niin, etten laita tätä eteenpäin, koska tämä on näkynyt niin monessa blogissa. Enkä oikein osaa rankata nuita blogeja.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Oma taivas & Aamunkoi



Alice Selbodin Oma taivas oli hyllyssä koskemattomana varmaan vuoden verran ennen kuin sain sen tuossa syyslomalla vihdoin ja viimein aloitettua ja luettua. Jotenkin mun oletukset oli aika kovat, en kyllä tiedä että miksi.

Oma taivas kertoo Susie Salmonista, joka kuolee heti kirjan alussa. Susien perhe ja ystävät eivät pääse yli tytön kuolemasta, joten kirja keskittyy siihen kuinka Susie tarkkailee läheisiään tuonpuoleisesta. Myös Susien murhaaja on yksi kirja päähenkilöistä, ja kirjassa käsitellään myös tämän elämää sekä Susien kuoleman tutkintaa.

Muistaakseni ostin tämän kirjan silloin, kun kyseinen elokuva ilmestyi, ja varmaan sen takia ostinkin kirjan kun halusin nähdä leffan. Jotenkin mulla oli tästä ennen lukemista kauhean taianomainen mielikuva ja olin jotenkin ihan varma, että tää tulee tekemään suuren vaikutuk
sen. Kuitenkin vähän petyin. Okei, kirja on hyvä, tosi mielenkiintoinen ja erilainen juoni ja tykkäsin etenkin kaikista erilaisista ja mielenkiintoisista henkilähahmoista. Mutta en tiedä, kai sitten jotakin jäi mielestäni puuttumaan.



Stephanie Meyerin Aamunkoi olikin sitten tämän surullisen kuuluisan viime viikkoisen kaupunkireissuni löydöksiä. En ollut tosiaan lukenut kirjaa aiemmin, vaikka edelliset osat olen lukenut jo aikoja sitten. Halusin tarkoituksella odottaa, että kirja ilmestyisi pokkarina ja ostaisin sen
sitten itselleni. Twilighthan on ilmiönä aika kahtia jakava juttu: itse pidän kirjoista, leffatkin olen katsonut, mutta niitä en pidä mitenkään mestariteoksina. Suosikkini kirjoista on ehdottomasti ensimmäinen osa Houkutus, seuraavat kaksi ovat vähän siinä ja siinä pitäisinkö niitä hyvinä vai en. Aamunkoi on kuitenkin ehodottomasti koko sarjasta toinen lempparini.

Juonta en halua paljastaa (koska välttelin sitä itsekin tietämästä loppuun saakka, ja teki kirjasta ehdottomasti paremman), mutta voin kuitenkin kertoa mikä minua siin viehätti. Kun Houkutuksessa minuun vetosi uskomattoman vahvan tuntuinen rakkaustarina ja päähenkilöiden vetovoima, Aamunkoissa parasta antia on kirjan perhekeskeisyys. Twilight -sarjan perhehän on aika epätavallinen: seitsemän yhdessä elävää vamppyyria sekä yksi ihmistyttö. Aamunkoi vieläpä laajentaa tuota perhettä ties millä otuksilla, ja perheenjäsenet ovat uskomattoman lojaaleita toisiaan kohtaan. Olen myös aina pitänyt kirjasarjan monista erilaisista henkilöistä ja heidän taustoistaan ja persoonallisuuksistaan. Ihanaa, että kun kolme ensimmäistä kirjaa on ammentanut asiansa aika pitkälti Bellan ja Edwardin suhteesta ja kolmidraamasta Jaobin kanssa, on neljänteen osaa osattu laajentaa perspektiiviä.

Kirja tuntuu kuitenkin aika lailla pitkältä. Pitkät kirjat eivät sinäänsä ole meikäläiselle ongelma, mutta tuntuu, että monia tapahtumia, kohtauksia ja lukuja olisi jostain syystä tahallaan venytetty vähän ylipitkiksi. Tuntuu, että melkein 750 sivuisen kirjan juonen olisi saanut varsin kiitettäväksi paketiksi pienemmässäkin sivumäärässä.

Olen aina tykännyt tälläisistä yliluonnollisista jutuista kirjoissa ja televisiossa ja siksi varmaan tämäkin kirjasarja on minuun ihan kohtalaisesti uponnut. Tiedän kuitenkin, etteivät kaikki tykkää ja ei tietenkään tarvitsekaan tykätä. Aamunkoi on kuitenkin suosikkini Twilight -kirjoista heti Houkutuksen jälkeen.

Ulkoasumuutoksia

Voi että mua vähän pelottaa, että tää blogi taas kuolee tämmösen pikaisen aktiivisuusjakson jälkeen. Se kyllä on semmoinen asia, joka riippuu pelkästään meistä, eli itteään semmosesta saa syyttää, jos niin käy. Yritetään nyt kuitenkin pitää hengissä tämä.

No, jätetäänpä löpinät sikseen ja siirrytään asiaan. Eli ulkoasuun. Mitä olette mieltä?

Sivupalkkiin lisäsin haun, jolla voi etsiä sisältöä meidän blogista. Sille oli ilmeisesti tarvetta. Tämän lisäksi palstoitin blogia vähän uusiksi, ja se on miusta ainakin nyt jo vähän selkeämpi. Lisäsin myös välilehdet. Siellä on ensinnäkin tuo sadan kirjan lista. Sen lisäksi löytyy miun ja Veeran esittelyt kuvien kera! Niitäkin saa kommentoida.

Värimaailma ei ole enää niin tylsä. Huomenna keräännytään porukalla leffailemaan, niin katsotaan saataiskohan aikaiseksi kuvata joku kiva banneri.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Plussia ja miinuksia Decameronesta

En siis vielä ole lukenut kirjaa loppuun, olen jossain sivulla 123 tai jotain. Jotenkin kirja tuntuu menevän tällä kertaa helpommin alas kuin viimeksi. Huomaan kyllä edelleenkin turhautuvani pitkien novellien kohdalla, kun en jaksaisi keskittyä. No, nyt  niitä plussia ja miinuksia. Miinukset tietty eka.

- Tylsähköä luettavaa.
- Kaikki rikkaat ihmiset ovat joko hirveän hyviä tai tosi kieroja. Ei ole semmosia tasasia ihmisluonteita ollenkaan. Löytyy myös köyhiä, mutta se on niiden oma vika kun ne on tyhmiä.
- "Nainen on ihana, nainen on paras, naiset on kauniita ja viattomia ja ihania", vaikka ne huoraa ja kavaltaa.
- "Kaikki iloitsivat ja riemuitsivat ja nauroivat hemmetisti henkilö x:n tarinan kohdalla". Tämä lause on jossain muodossa joka tarinan lopussa, aargh. 
- Pitkiä lauseita (lisäsin tämän kun olin kirjoittanut tuon ensimmäisen plussan) 

+ Neitsyyden menetys: "Alatiel, joka ei ollut ennen tiennytkään, millaisilla sarvilla miehet puskevat, tuli nyt siitä perille päästyään, melkein pahoilleen, kun oli niin kauan vastustellut Periconen pyyntöjä, ja tästä lähtien hän kutsui tämän usein itsekin, ei tosin sanoilla, joita käyttämällä he eivät ymmärtäneet toisiaan, vaan itse teoilla suloisia lemmenöitä viettämään" Kirjassa on kierretty syntiset sanat, niinkoin seksi, kaikilla tosi kauniilla ilmaisuilla. Ja hauskoilla. Saattoi ihmisiä tänään bussissa vähän ihmetyttää, kun repeilin tälle ko. kohdalle siellä.
+ Kuvaa kai aika hyvin sen ajan arvoja ja normeja.
+ Kirjan kansi on vaaleanpunainen.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Mitä mulle kuuluu

Tää on uskomatonta miten monen viikon hiljaiselon jälkeen Idan kanssa päätettiin vähän ryhdistäytyä, niin heti on uusia lukijoita (jo 45!) ja enemmän on tullut kommentteja. Kiitos tästä! Ihmetellään vieläkin päivittäin, että kuka näitä meidän läpinöitä jaksaa oikeasti lukea, mutta ilmeisesti joku jaksaa! Jaksakaa vain kommentoida tekstejä ja kirjoja niin saadaan vähän lisäpontta oikeesti päivitellä tätä blogia.

Kun juuri tänään puhuttiin kuinka voidaan kirjoitella tänne, vaikka ei oltaisikaan luettu mitään, niin päätinpä sitten tulla kertomaan, että mitä opin tänään.
Aloitetaan vaikka siitä, jonka kaikki tuttuni tietävät: vihaan ostoksilla käymistä. Vaatteiden ostaminen on sitten vihon viimeistä hommaa! Kuitenkin tänään uhrasin yhden harvinaisen vapaapäiväni siihen, että raahauduin jo aamupäivästä kaupunkiin ostamaan jonkinlaisia juhlavaatteita, kun on taas yhdet juhlat viikonloppuna tiedossa. Kaupunkireissu päättyi kuitenkin siihen, että lahjoitin 60 euroa Suomalaiseen kirjakauppaan. En ostanut vaatteita (mitä menin ostamaan) enkä edes DVD -leffoja tai yksiäkään korviksia (joita molempia yleensä lähtee mukaan jokaiselta kauppareissulta), vaan kirjoja! En ollu taas pitkään aikaan ostanut yhtään kirjaa itselleni (edellisetkin vielä lukematta -.-), mutta nyt ostin.

Okei, pitihän sieltä kirjakaupasta tietysti ostaa myös niitä koulukirjoja. Matikan kasikurssin kirja lähti mukaan, ja samoin historian kertauskirja. Historian kertauskirja oli vielä ihan täysin heräteostos. HERÄTEOSTOS! Kuka ostaa heräteostoksina KOULUKIRJOJA!? Ilmeisesti meikäläinen.

Lähti kirjakaupasta mukaan sitten myös kaksi ihan oikeata kirjaa: Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Stephanie Meyerin Aamunkoi. Missä kuljimme kerran on ehdottomasti yksi lempikirjojani, ja Westö lempikirjailijoitani, ja kun teos löytyi pokkariversiona, jossa on myös kuvia elokuvasta, pitihän se ostaa. Aamunkoi kuuluu Twilight -sarjaan, josta minulla on myös kaikki aiemmat kirjat, tätä en ole vielä edes lukenut, odotin, että se tulee pokkarina ja ostin vasta nyt. Olen eniten tykännyt ihan siitä ensimmäisestä Twilight -kirjasta, leffoista en ole niinkään välittänyt vaikka nekin olen nähnyt.

Ja ostinko juhlavaatteita? En. Ostin tosin sukkahousut, koska jos keksisinkin jotain päällepantavaa omasta kaapistani, sukkahousut ovat yleensä ne jotka puuttuvat aina.

Ja mitähän kirjoja on tällä hetkellä kesken? John Irvingin Neljäs käsi -kirjaa en ole päässyt vielä ensimmäistä lukua pisemmälle, Selbodin Oma taivas -kirjasta pitäisi jaksaa kirjoittaa ja Decameroneen ajattelin syventyä uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen, kun ensin saisin Irvingin ja koeviikon alta pois.


p.s. Missä kuljimme kerran pyörii nyt myös leffassa. Itse en ehkä pysty mennä katsomaan sitä, koska pidän kirjasta niin paljon, mutta elokuvana se on kuulemaa todella hyvä.:)

tiistai 1. marraskuuta 2011

Ei huvita lukea kokeisiin..

...Niinpä seikkailen internetsissä ja tutkin, että mistä kaikkialta meidän blogiin on päädytty. Kaikkien tylsien hakukoneiden ja bloggerin lisäksi meidän blogiin on nimittäin löydetty toisista kirjablogeista. Itseasiassa muuan Kertomus jatkuu -blogi on tuonut meidän blogiimme enemmän kävijöitä kun mm. blogilista tai bloglovin'.

Tsekkailin tuota blogia vähän, ja tämä postaus koski minuun niin, että miun on ehkä pakko alkaa seuramaan tuota blogia. Muumit on ihania ja talvi pelottaa. Niinpä minäkin ehkä kartutan tee- ja kynttilävarastot ja luen sitten teetä juoden kynttilöiden valossa. Tosin en muumeja, vaan sitä krhm, ei-niin-ihanaa Decameronea. Vaikka voihan se olla että olen ihmisenä kasvanut niin huimasti, että ymmärrän sitä kirjaa nyt. Kävin siis eilen lainaamassa sen kirjastosta.

Google Analyticsiä olen tässä vähän analysoinyt. Se kertoo, että meidän blogiin on useiten päädytty hakusanalla "jan guillou pahuus". Vasta seuraavaksi useiten käytetty ja sillä blogiin päädytty hakusana on "100 kirjaa". Eniten nuo hakusanat ovat olleetkin (yllätyys) kirjoja ja kirjailijoita ja eri versioita tästä blogin nimestä. Sen lisäksi löytyy mm. "50 vuotias mies juha vuorinen", joka kiinnostaa minua aika paljon.. Mitä ihmettä tuolla hakusanalla on yritetty löytää? Hauskoja ovat myös nuo, joilla on yritetty aivan selvästi luistaa kouluhommista. Erinäköisiä raportteja, esseitä ja juonikuvauksia on yritetty etsiä hyvin monen kirjan kohdalla. Toivottavasti opettajat tajuavat tutkia internettiä paljon, ettei kukaan hölmö yritä saada meidän teksteillä numeroita. Vaikkakin suuri osa teksteistä on luokkaa "oli ihan jees, en osaa sanoo tästä oikeen mitään"

Ja siitä tulikin mieleeni, että kiitos, kun olette jaksaneet vastailla sivupalkissa olevaan kyselyyn. Laitoin sen tuohon eräänä yönä, joten vastausvaihtoehdot on vähän mitä on. Mutta kommentoikaa ja kertokaa ihmeessä, mitä toivotte ulkoasulta. Päätimme tuossa Veeran kanssa yrittää keskittyä tähän blogiin vähän enemmän, kun ei ole reilua teitä kohtaan, että tekstejä tulee kerran puolessa vuodessa. Mitä mieltä olette muuten tuosta meidän tunnistejutusta? Onko kätevää, että joka numerolla on oma tunniste, vai olisiko esteettisempää, jos ne olisivat esimerkiksi muodossa 1-10, 11-20 jne? Haluaisitteko tunnisteita kirjan kotimaan, kirjailijan tai vaikkapa genren perusteella?

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Stieg Larsson - Tyttö, joka leikki tulella

Stieg Larssonin Millenium -sarja oli aika paljon esillä juuri silloin, tai vähän sen jälkeen, kun aloitimme tämän projektin. Miehet, jotka vihaavat naisia (ensimmäinen kirjasarjan osa) taisikin olla minun ensimmäinen kirjani tältä listalta. Tykästyin kirjaan hyvin paljon ja kirjan lukemisen jälkeen katsoinkin kaikki leffat. Kun sitten törmäsin "Tyttö, joka leikki tulella" -kirjaan kirpparilla, oli minun pakko ostaa se. Sen jälkeen kirja nukkuikin kirjahyllyssä, kunnes eräänä unettomana yönä noin viikko takaperin nappasin sen käteeni. Kirja tosiaan tuli luettua noin viikosta, joka jo näin alkuun kertoo joillekkin lukuihmisille  jotain.

Kirja jatkaa tarinaa Kalle Blomkvistista ja Lisbeth Salanderista. Myöskin edellisestä kirjasta tutut henkilöt pyörivät mukana, mm. Vagner. Tarina liittyy osaltaan ensimmäiseen kirjaan ja siispä suosittelen, että tämä(kin) sarja kannattaisi lukea alusta loppuun.

Tarina alkaa siitä, kun Mikael Blomkvistin ja kumppaneiden lehti Millenium alkaa rakentamaan teemanumeroa seksikaupasta. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat Dag Svensson, sekä Mia, jotka ovat tarjoutuneet avuksi tähän teemanumeroon. Milleniumin on myös tarkoitus kustantaa ja julkaista teemanumeron kanssa samoihin aikoihin Dag Svenssonin kirja samasta aiheesta. Samaan aikaan Lisbeth palaa ulkomailta ja asettuu Ruotsiin asumaan.

Kun Dag ja Mia sitten löydetään murhattuina ja lähellään ase, jossa on Lisbethin sormenjälkiä, alkaa loputtomalta tuntuva salaisuuksien ja mysteerien paljastelu. Kirja pompottaa niin henkilöitä, kuin lukijaakin, ja tämä on paikka paikoin ärsyttävää. Lähinnä siksi, että minä ajattelin niissä kohdin aina että "EEEIIII, tahdon tietää lisää!!"

Alussa kirjan kieli tuntui kauhean tönköltä ja se häiritsi aika paljon ainakin alussa. Kuten Miehet, jotka vihaavat naisia, niin tämäkin tarina alkoi melko hitaasti. Loppu oli kuitenkin niin tiukkaa tykitystä, ettei alun kankeudet jääneet häiritsemään juuri yhtään. Leffan olin onneksi katsonut niin kauan aikaa sitten, etten muistanut mitään muuta kuin lopun siitä.

Nyt on varmaan pakko katsoa toi leffa kun alkoi kiinnostaa. Sitä ennen ehkä (EHKÄ) yritän käydä hakemassa tuon Sodan ja rauhan kirjastosta. (tähän suruhymiö)

****½

lauantai 29. lokakuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Riika Pulkkinen - Raja


Riikka Pulkkisen Raja on kirja, jota kaveri suositteli. Riikka Pulkkinen on kuulemma sen uusi lempikirjailija. Pulkkisen esikoisteos, kertoo kahta tarinaa, monen ihmisen silmin. Anjan mies sairastaa Alzheimeria ja on pyytänyt vaimoaan auttamaan kuolemassa kun sen aika tulee. Mari, Anjan sisarentytär, on 16-vuotias lukiolaistyttö, joka rakastuu äidinkielenopettajaansa. Tarinaa kerrotaan myös Julianin, Marin äidinkielenopettaja sekä 6-vuotiaan Annin, Julianin tyttären näkökulmista.


Kirjan neljä "päähenkilöä" tekevät romaanista monipuolisen kokonaisuuden. Anjan tarinaa käsitellään vain Anjan luvuissa, kun taas Marin tarinaa kolmen henkilön näkökulmasta, jolloin Anjan tarina jäi ainakin minulle paljon suppeammaksi. Varsinkin tarkkaavaisen -vuotiaan nimen alle kirjoitetut luvut ovat mukavan tuoreita. Pulkkinen on hienosti osannut ajatella asioita lapsen näkökulmasta ja kirjoittanut Annin luvut uskottavasti. Anni on ikäistään tarkkanäköisempi, joten hän huomaa isänsä ja tämän oppilaan välisen suhteen vaikkei sitä täysin ymmärräkään.

Kirja käsittelee vakavia aiheita kuten dementiaa, ja etenkin sen vaikutuksia potilaan läheisiin sekä opettajan suhdetta oppilaaseen. Marin ollessa hyvin epävarma itsestään, tulee tarinaan mukaan myös 16-vuotiaan viiltelyjä sekä kännisiä sekoiluja.

Raja on saanut paljon arvostusta kriitikoilta ja lukijoilta. Itse tykkäsin kirjasta paljonkin, mutta odotin siltä ehkä jotain enemmän kaikkien kehujen perusteella. Kaveri on myös suositellut luettavaksi Riikka Pulkkisen Totta -romaania, joka on kuulemma vielä parempi.

***½

torstai 27. lokakuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Amerikan ihmemaassa


Syyslomalla luin jo pitkään hyllyssä odottaneen Frank McCourtin Amerikan ihmemaassa, joka on jatko-osa tuolle listaan kuuluvalle Seitsemännen portaan enkelille. Amerikan ihmemaassa jatkaa siitä mihin Seitsemännen portaan enkeli jäi: irlantilainen Frank muuttaa Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa. Hän päätyy ravintolan siivoojaksi, jonka jälkeen hän pestautuu armeijaan. Armeija ei välitä hänen huonoista hampaistaan tai tulehtuneista silmistään, vaan lähettää Frankin Eurooppaan jakamaan sotilaille kondomeja. Armeija avaa myös Frankille mahdollisuuden opiskella, kuulua niihin yliopisto-opiskelijoihin, joita hän on vuosikausia kadehtinut katsellessaan heitä New Yorkin metrossa.

Frank valmistuu kovan työn jälkeen New Yorkin yliopistosta äidinkielen opettajaksi ja kauhistuu amerikkalaisen koululaitoksen arjesta.
Oppilaat eivät olekaan innokkaita oppimaan kaikenlaista uutta ja hienoa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Amerikan ihmemaassa -kirjassa lumoaa samat asiat kuin edeltäjässäänkin. Tarinan karu totuus ja jollain tapaa lapsekkaan suora ja rehellinen kerrontatapa. Frank tuntee itsensä todella poikkeavaksi muista New Yorkin yliopiston opiskelijoista, kuvittelee että kaikki halveksuvat häntä hänen aksenttinsa ja köyhän lapsuutensa vuoksi. Amerikan kulttuuria ja ihmisiä kuvataan ihailevasti ulkomaalaisen näkökulmasta. Kirja saa todella uskomaan amerikkalaiseen unelmaan ja siihen, että valtameren takana kaikki on mahdollista.

****


keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Ruttokellot

Mistä lie kirjahyllyyni aikoinaan päätynyt tämä? Ehkä isin varastoista..? Enikeis, mie oon diggaillu Remestä aina, kun oon sitä lukenut. Tällä hetkellä hyllystä löytyy 6/12, Nimessä ja veressä ja Ruttokellot. Remeksiä keräilen pokkareina.

Ruttokellojen lukeminen oli pitkähkö prosessi. Unohdin välillä, että luin kirjaa, ja se jäi hyllyn reunalle odottamaan, että joku sen taas avaa. Kyse ei ollut siitä, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Kyse oli puhtaasta laiskuudesta. Mie olen alkanut lipsumaan lukemisesta. Istun mielummin koneella tekemättä mitään järkevää (=pelaamassa pasianssia tai katsomassa amerikkalaisia youtube-kanavia), kuin makaamassa sängyssä ja lukemassa. Miulla tosin on tässä kämpässä vähän sellainen ongelma, ettei ole sohvaa tai mitään pehmeää löhötuolia. Ne kuin olisivat parhaita paikkoja lukea, ei niska tulisi kipeäksi. Pöydän ääressä en ole koskaan osannut lukea, eikä tässä edes mahtuisi. Meneepäs offtopiciksi.

No kuitenkin. Ruttokellot on taattua Remeslaatua. Minuun kirja vetosi eniten sen takia, että siinä oli bioaseita. Biologia on yksi lempiaineistani ja minulle saa suositella kirjoja, joissa on bioaseita tai jotain jänniä evoluutiojuttuja tai geenimuuntelua...! En nyt näköjään pysy yhtään aiheessa, mutta menkööt.

Tässä kirjassa venäläiset pahat miehet päättävät vähän tunkeutua mukaan Suomen politiikan rakenteisiin ja päästä sitä kautta epäsuorasti vaikuttamaan päätöksiin. Tämähän onnistuu helposti, sillä Suomen eräs presidenttiehdokkaista on ollut aikaisemmin yhteistyössä venäläisten kanssa ja sillähän häntä on helppo kiristää. Venäläisillä on monta rautaa tulessa ja alussa ei edes tullut tajuttua sitä, että mitä kaikkea ne teki. Remeshän kirjoitttaa monesta eri näkökulmasta ja monesta tapahtumasta samaan aikaan ja sitten lopussa ne aina nivoutuu jotenkin yhteen. Tuolle on varmaan olemassa joku hieno termi, jota nyt en muista/tiedä.

Tässäkin Remeksen kirjassa seikkailee Johanna Vahtera, poliisipsykologi. Hän oli tässä kirjassa jotenkin erilainen kuin aikaisemmissa lukemissani. Hän oli epävarma, hän oli masentunut ja jotenkin tuli sellainen fiilis, että apua, nyt se jotenkin mokaa koko jutun ja Suomi kuolee ja venäläiset pahat miehet voittaa...

Mie puhun tästä nyt tosi huonosti, koskaa valitettavasti siitä on jo vähän aikaa, kun tämän kirjan luin. Nyt onneksi tässä eräs yö taas tartuin uuteen kirjaan, toivottavasti saan sen piakkoin luettua.

Kiitos paljon kommenteistanne! Asiallista kritiikkiä otetaan mielellään vastaan, ja on äärimmäisen nautittavaa, kun itsekin otatte tämän projektin työn alle (on nimittäin huomattavan paljon vaikeampaa, kuin aluksi kuviteltiin).

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Listan ulkopuolelta: David Nicholls - Sinä päivänä


Tädin suosittelema Sinä päivänä pääsi luvun alle heti Nenäpäivän jälkeen. Sinä päivänä kertoo Emmasta ja Dexteristä. jotka tapaavat Edinburghissa 15.7.1988 valmistumispäivänään ja muodostavat elämänkestävän ystävyys - ja rakkaussuhteen. Romaani palaa heidän tapaamisensa vuosipäivään kahdenkymmenen vuoden ajan näyttäen molempien ilot, surut ja elämän kipupisteet kahden vuosikymmenen ajalta.

Jo roomanin idea kertoa tapahtumat vain yhden päivän ajalta jokaiselta vuodelta on kiinnostava ja erilainen. Se antaa lukijalle niin Emman kuin Dexterinkin näkökulman tapahtumista, jotka koskevat heitä molempia, mutta myös mahdollisuuden tarkastella henkilöitä erikseen, muodostaa käsityksen heistä muutenkin kuin kaksikon suhteen kautta.

Teemoina kirja käsittelee nuoruuden vaikeutta löytää itsensä ja tarkoituksensa (häämästyttävän ajankohtainen aihe ainakin allekirjoittaneen elämässä) sekä elämänkestävää rakkautta toiseen ihmiseen. Emma ja Dexter ovat suuren osan romaanista enemmän tai vähemmän yhdessä, ja heidän vankan ystävyytensä ansiosta puhuvat toisilleen virskistävän suorasukaisesti.

Suorastaan rakastuin tähän kirjaan ensi lukemalta. Se on hauska, koskettava, yllättävä, realistinen, hyvin kirjoitettu ja mikä parasta henkilöt ovat moniulotteisia ja ymmärrettäviä.



Yllättäen tästäkin kirjasta on tulossa elokuva, pääosissa Anne Hathaway Ja Jim Sturgess. En tiedä vielä haluanko nähdä sitä ollenkaan.

torstai 8. syyskuuta 2011

ILOUUTISIA

KAKSI VIIKKOA NIIN VOIN LUKEA TAAS OIKEITA KIRJOJA!!!!
JEEEEEEE!

torstai 28. heinäkuuta 2011

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Vaikka joku saattoikin luulla niin, niin ei, en ole kuollut. Lukuprojekti on jäänyt vähän vähemmälle kun innostuin järjestötoiminnasta ja yhtäkkiä tuli hirveästi tekemistä. Ja sen lisäksi tietysti olen kuluttanut suuren osan ajastani tietokoneella.

Nyt sain kuitenkin luettua yhden kirjan. Huckleberry Finnin seikkailut kertovat pojasta, joka tahtoo seikkailla ja tekee kolttosia. Juonenkäänteet ovat mielenkiintoisia, mutta koska kirja on suunnattu nuorille pojille, on kieli ja kerronta paikoin aika ärsyttävää. Kertoja kirjassa on siis Huck Finn, ja mielestäni Mark Twain on saanut tarinan tosiaan kuulostamaan siltä, kuin joku nuori pojankloppi sitä kertoisi.

Kyllähän tuon luki, ihan mielellään. Tarinassa opetuksena oli tietysti se, että erilaiset ihmiset pitää hyväksyä ja tasa-arvo rotujen välillä ois jees. Ikuisena misantrooppina naureskelen aika paljon sille utopistiselle ajatukselle, että kaikki olisivat tasa-arvoisia. Niinpä kirja aiheutti minussa paljon sellaista "Hei c'moon" -fiilistä.

Kannattaa kyllä lukea, tämä on erilainen kertomus.

***

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen


VIHDOIN! Sinuhe on ollut työn alla huhtikuun puolestavälistä lähtien, piti se silloin äikän kurssia varten lukea. Valitettavasti oikea elämä tuli tielle ja nyt on mennyt näin kauan ennen kuin sain sen vihdoin loppuun. Kyseessähän ei siis ole mitenkään huono kirja, vaan itseasiassa tosi hyvä, on nyt ollu tässä vaan kaikkea muuta. Sinuhe Egyptiläinen kertoo viidentoista kirjan ajan lääkäri Sinuhesta, joka tulee vauvana Niiliä pitkin kaisloista punotusta korissa, ja jonka löytää köyhäinlääkärin vaimo ja ottaa omakseen. Sinuhesta tulee ennen pitkään myös lääkäri ja hänen kohtalonaan on matkata ympäri maailmaa.

Waltari on valinnut romaaninsa varsinaiseksi aiheeksi yksilön aseman yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset muutokset, ja tähän päästään kunnolla kiinni vasta noin puolenvälin jälkeen. Maailmanmatkoiltaan palannut Sinuhe nimitetään faarao Ekhantatonin kuninkaalliseksi kallonporaajaksi, ja hän joutuu keskelle faaraon uskonnollisia ja yhteskunnallisia uudistuspyrkimyksiä. Samalla Sinuhelle alkaa paljastua hänen oma menneisyytensä ja kohtalonsa.

Sinuhe on henkilönä vähän sellainen, että hän haluaa ajatella kaikista ja kaikesta hyvää, mutta joutuu kirjan aikana myöntämään itselleen, ettei maailma olekaan niin ruusuinen. Sinuhe etsii itseään, ja tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hänellä menee suhteellisen huonosti naisten kanssa ja aina kun hän on onnellinen jotain pahaa tapahtuu. Sinuhe katkeroituu ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan lähinnä siksi, että haluaa tehdä itselleen selväksi miksi hänestä tuli katkera ja yksinäinen.

Sinuhe Egyptiläinen on oikeasti hyvä kirja. Aika tarkasti kirjoitettu, mutta historialliset yksityiskohdat tekevät tarinasta mielenkiintoisen. Parasta kirjassa olivat mielestäni monet henkilöhahmot ja se, että kaikista kerrottiin paljon ja laajasti. Etenkin kuninkaallinen perhe ja Sinuhen suhde heihin oli mielestäni mielenkiinoista luettavaa.

****

torstai 7. heinäkuuta 2011

Kesäisiä kuulumisia




Edellinen teksti kirjoitettu huhtikussa...oho. Kyllä se vaan niin on, että koulu vie aikaa tälläisiltä ahkerilta opiskelijoilta kuin minä ja Ida. Muutenkin viime kevät oli suht koht perseestä, että eipä tullut paljon luettua. Decamerone jäi keväällä suosiolla tauolle ja tilalle tuli Sinuhe Egyptiläinen, oikeat oppikirjat sekä autokoulu. Mutta nyt on kesä!

Tässäpä siis olisi meikäläisen tämän kesän urakka: syksyn yo-kirjoituksiin lukeminen historian, englannin ja äidinkielen osalta. Ja nythän on jo heinäkuun alku, ja olen lukenut vasta historian ensimmäisen kurssin -.-

Oppikirjojen lisäksi pitäisi lukea loppuun tuo Sinuhe Egyptiläinen, joka tällä hetkellä onkin sen verran hyvässä vaiheessa, että toivon kovasti saavani tänne ihan oikeatakin juttua siitä jo ensi viikolla. Ja Sinuhehan on ollut kesken jo huhtikuun puolestavälistä saakka, kun piti se silloin äidinkielen kurssia varten lukea...

Alice Selbodin Oma taivas on ollut lukulistalla siitä asti kun sen varmaan pari vuotta sitten ostin, ja uusimpia kirjahankitoja viime viikonlopulta ovat Bernard Schilkin Lukija ja John Irvingin Oman elämänsä sankari. Mutta ehdottomasti seuraavaksi isken kiinni Mikko Rimmisen Nenäpäivään, jonka sain lainaksi tädiltä.
Kirjotuksiin valmistautumiseen kuuluu myös tuon englanninkielisen The Beatles - kirjan lukeminen sekä tutustuminen vanhoihin ylioppilasteksteihin.

Eiköhän se tästä kun sais vain itseä niskasta kiinni!

Muuten, ihmetellään edelleen miten tälää blogilla voi olla jo 35 lukijaa!! Uskomatonta! Laitelkaa vaan kommentteja meille ja omia kokemuksianne näistä kirjoista :)

lauantai 9. huhtikuuta 2011

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja


Tästähän nyt alkaa olla jo melkein pari kuukautta kun luin kyseisen kirjan, mutta jostain syystä on tämä kirjoittelu vähän jäänyt... Enkä kyllä ole tämän jälkeen mitään lukenutkaan! Decameronea en ole edes avannut. Kyllä se vaan niin on, ettei tuota lukiossa opiskelua voi ottaa ihan vaan harrastuspohjalta...

Juoppohullun päiväkirja kertoo Pikku-Juhasta, alkoholistoituneesta keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, joka ei käy töissä. Juhan päivät kuluvat ryypätessä, krapulassa, naidessa ja päiväkirjaa kirjoitellessa.

Kyllä täytyy myöntää, että pari kertaa jäi suu auki kun luin tätä kirjaa. Kyllä sen verran yksityiskohtaisesti ja ällöttävästi on joitain juttuja kerrottu. Mutta kyllä Juoppohullunpäiväkirja jaksaa naurattaakin. Juhan unet ja päähänpistot ovat sen verran hulluja, että kyllä siinä oma mielikuvitus kalpenee rinnalla. Hauskin hahmo on ehdottomasti Juhan paraskaveri Kristian, sekopäinen idiootti. Ja hauskintahan tässä on se, että ymmärtääkseni hahmot pohjautuvat edes jollain tasolla Juha Vuoriseen itseensä ja hänen omiin ystäviinsä.

Käytiin tosiaan sitten tuossa maaliskuun alussa koulun kanssa katsomassa tämän teatteriversio Tampereen työväen teatterissa. Pelkäsin jo vähän etukäteen, että mitä siitä tulee, koska eihän tässä kirjassa oikeastaan muuta tehdä kuin ryypätään, paskotaan ja naidaan. Mutta ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin paha. Aika paljon tärkeitä juttuja oli valitettavasti jätetty pois, mutta kyllä se ihan ok oli. Olin tosiaan lukenut kirjan loppuun just edellisenä päivänä niin ei jaksanut naurattaa ihan kamalasti, kun muistin kaikki jutut ulkoa.

****

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 3: Raskausarpia


Juoppohullun päiväkirjat löysin nelisen vuotta sitten. Olen siitä lähtien rakastanut Juha vuorisen tapaa kirjoittaa. Hän saa lukijan nauramaan puhumalla paskasta, ja se on miun mielestä helvetin hieno taito.

Juoppohullun päiväkirjat 1 & 2 ovat täynnä rietastelua ja juopottelua. Tämä kolmas kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään muitakin tunteita kuin vitutusta. Tässä on selkeä juoni ja johdonmukainen kerronta. Tämä on itseasiassa ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja, jonka aikana olen sekä itkenyt että nauranut.

Toisaalta se, että kirja on mennyt syvällisemmälle tasolle, on huono asia. Mitä on tapahtunut? Juha Vuorinen esittää Juhan, kirjan päähenkilön, ensimmäistä kertaa miehenä, jolla on tunteet (ja se ei ees ryyppää!!). Ensimmäisiä juoppohullun päiväkirjoja pystyi lukemaan ja ajattelemaan, että "ah, miehet, just tommosia tunteettomia ääliöitä ne on". Mutta nyt! Yhtäkkiä Juhalla on tunteet, yhtäkkiä se ei enää olekaan niin tunnevammainen kuin se oli! Tällä ruokintaan naisten uskoa siitä, että he voivat muuttaa miehen.

Onneksi Vuorinen ei ole jättänyt kirjastaan pois sitä hulvattoman hauskaa huumoria ja kielenkäyttöä, joka sai miutkin syttymään näille kirjoille ensin. Tässä kohta, jolle nauroin vedet silmissä vaikka kuinka kauan:

" -- Samassa ohjaamossa kapteeni hyppäsi koko voimallaan jarrujen päälle ja käänsi virtauksen täysillä taakse. viereisellä rivillä istuvan liikemiehen skraga sojotti eteenpäin kuin sisiliskon kieli. kone pysähtyi kuin seinään. Koko matkustamo kiitti lennosta itämaisella pikakumarruksella iskemällä päänsä etummaisen penkin selkänojaan. Varauloskäyntien kohdalla istuneet tekivät japanilaisen keisarikumarruksen koskettamalla otsillaan lattiaa. Eturivi puolestaa osoitti kiitollisuuttaan iskemällä päät yhteislaukauksella väliseinään. --"

Pitänee myöhemmin kirjoittaa myös 1 & 2 kirjoista.

****

torstai 10. maaliskuuta 2011

54. Hergé - Tintti-sarja

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi.  Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

**

tiistai 8. maaliskuuta 2011

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu



Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Kuulumisia part 5030267


Heipä vaan kaikille! Lukijamäärä on noussut taas ihan hirveesti ja myö Veeran kanssa ei olla uskoa silmiämme.

Oon taas ostellut kirjoja, kuten näkyy kuvasta. Stieg Larssonin Tyttö, joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti löytyivät kirpparilta todella halvalla, ja oli pakko ne ostaa, vaikken omistakaan (vielä!) sitä ensimmäistä osaa, Miehet, jotka vihaavat naisia.

Eino Leinon Elämäni kuvakirja & Helkavirsiä löyti pienestä antikvariaatista Jyväskylän keskustasta. Aleksis Kiven valitut teokset löytyi kirpputorilta. Tuossa on ainakin Seitsemän veljestä ja nummisuutarit.

Olen kirjojen ostamisen lisäksi myös lukenut niitä, yritän tämän päivän aikana ajastaa postauksen Raskausarvista, Tintti-sarjasta ja Oikeusjutusta.

Mitä teille kuuluu? Onko kukaan törmännyt mihinkään maata järisyttävään kirjaan, joka kaikkien pitää lukea?

maanantai 14. helmikuuta 2011

30. John Irving - Garpin maailma


Ensinnäkin mun täytyy sanoa, että oon nyt ihan rakastunut John Irvingiin. Ensin Kaikki isäni hotellit ja nyt tämä. Meen kyllä heti hiihtoloman koittaessa kirjastoon kahmimaan lisää.

Garpin maailma kertoo T.S. Garpista, vahingossa feministiksi päätyvän Jenny Fieldsin ainoasta lapsesta. Jenny on jo itsessään niin erikoinen tapaus, ettei omena kauas puusta putoa. Garp haluaa ehdottomasti kirjailijaksi, ja kammottavan luomisentuskan jälkeen tavoitteeseensa lopulta päätyykin. Avioliiton ja omien lapsien myötä kirjoitusaiheita löytyy, mutta itse kirjoittaminen on ajoittain vaikeaa (asia, jonka ymmärrän paremmin kuin hyvin). Garpin maailma kertoo laveasti Garpin koko elämän, sekä niiden, jotka hänen tielleen matkan varrella osuvat.

Garpin maailmassa on kaikkea mitä (käsitykseni mukaan) John Irvingin romaanilta voi vain odottaa: perhesuhteita, seksiä, prostituoituja, kirjallisuutta, mustaa huumoria, karhuja, hotelleja, New Hampshire ja kuolema vahvasti läsnä. Välillä kirja naurattaa, välillä itkettää ja välissä suoraan sanottuna oksettaa kaikessa ällöttävyydessään.

Kirjan henkilökaarti on laaja ja värikäs. Jenny Fields, kenkämiljonäärin omintakeinen tytär, on itsessään jo niin mielenkiintoinen hahmo, että jo pelkästään hänestä olisi voinut saada vallanhyvän romaaanin. Se, että perhe jatkuu vielä toinen toista ihmeellisimmillä henkilöillä, parantaa vain tarinan värikkyyttä ja tapahtumarikkautta. Täytyy myös mainita yksi yksityiskohta: Jenny Fields kirjoittaa omaelämänkerran, jonka nimi on Seksuaalisesti epäilyttävä. PARAS kirjan nimi ikinä.

John Irvingin parhaimpia ominaisuuksia kirjoittajana on yllätyksellisyyden ylläpitäminen. Niin Garpin maailmassa kuin Kaikki isäni hotelleissakin, on tapahtumia, joita ei vain voi nähdä ennalta. Tämä pitää kirjan mielenkiintoisena loppuun asti.

On varmaan siis sanomattakin selvää, että tämä on yksi tähän astisista suosikeistani listalta, ja John Irving lempikirjailijoitani. Suosittelen Garpin maailmaa lämpimästi kaikille, jotka eivät pientä seksuaalista häröilyä säikähdä.

*****


keskiviikko 9. helmikuuta 2011

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi


Mie luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten. Miulla on tästä kirjasta aika paljonkin ajatuksia, mutta tuntuu, etten oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Sinisalolla on hyvin mielenkiintoinen ja perverssi mielikuvitus. Toisaalta hän tuntuu ymmärtävän tiettyjä asioita ihmisessä (esim. ihastumisia, seksuaalista suuntautumista ja narsismia)
paremmin kuin muut.

Kirjan päähenkilö on valokuvaaja Mikael, joka eräänä pettymysten täyteisenä yönä löytää nuorison kiusaaman peikon poikasen roskakatoksesta. Ja kyseessä siis on oikea peikko, vaikka ensin luulinkin, että se oli lempinimi jollekkin...

Sinisalo tuntuu kirjoittavan tahallisesti niin, että lukija aina välillä huomaa, että "minulla oli tälläinenkin ennakkoluulo", mutta sitten taas välistä hän tuntuu voimistavan stereotypioita. Alussa luulin päähenkilön olevan nainen, koska hän käyttäytyi peikkoa kohtaan niin suojelevasti ja samalla tavalla miten olettaisi naisen huolehtivan löytäessään lapsen (peikkoa kuvailtiin hyvin lapsenomaiseksi) kadulta. Selvisi kuitenkin, että päähenkilö on Mikael, joka on homo.

Mikael vie peikon kotiinsa ja yrittää kesyttää sitä. Ennenkuin hän huomaakaan, on hän kiintynyt tähän petoeläimeen hyvin voimakkaasti. Vaikkakin kirjassa esitetään ihan fyysisiä syitä tähän kiintymykseen, on jotkin asiat hyvin vaikeita ymmärtää. Niitä asioita en paljasta, koska ne tuovat mielenkiintoisen lisän lukukokemukseen. Jos aikoo lukea tämän kirjan, voi varautua siihen, että aivan varmasti jossain vaiheessa lukemista loksahtaa leuka auki.

Sinisalon kirja on täynnä intertekstuaalisuutta. Kun Mikael löytää peikon, hän alkaa tutkimaan kaikenmaailman petoeläinkirjoja ja satukirjoja. Kirja on rakennettu niin, että joka toinen luku on jonkun ihmisen näkökulmasta ja joka toinen on jokin tekstin pätkä.

Mikaelin lisäksi kirjassa toimivat kertojina Mikaelin panot: eräs eläinlääkäri, Mikaelin pomo ja Mikaelia syvästi ihaileva nörtti. Sen lisäksi kirjassa päästetään välillä ääneen Palomita, Mikaelin alakerran miehen postimyyntivaimo. Kaikki henkilöt edustavat jotakin "ääripäätä". Mikaelin pomo on narsisti, joka yrittää pomputella Mikaelia, mutta johon kuitenkin itseensä sattuu, kun Mikael ei enää ihannoikaan häntä, vaan Pessiä. Tämä nörttipoika on täysin stereotyyppinen, hän keräilee kirjoja, on vähän ruma ja rakastuu sitten Mikaeliin, joka on todella kaunis ja enkelimäinen. Palomita on nainen, joka on ulkomailta tuotu väkivaltaisen miehen orjaksi ja joka vaan sopeutuu tilanteeseen.

Aina välillä miulle tuli semmoinen olo, että yrittääkö Sinisalo ottaa liian moneen asiaan kantaa. Hän puhuu selvästi homouden, väkivallattomuuden, ystävällisyyden ja viisauden puolesta. Kirja oli kuitenkin hyvin rakennettu kokonaisuus, joka onnistui herättämään monenlaisia tunteita. Suosittelen kaikille yli 16-vuotiaille, kirja sisältää melko härskejä kohtauksia.

****

Edit: ope kommaili, että tuolla oli virhe tekstissä. En jaksanut alkaa sitä nyt muotoilemaan uudelleen, joten poistin yhden virkkeen. 

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi


Pikku Prinssi lukemista odotin innolla, koska se luettiin meille yhdellä kesäleirillä, joka oli ikimuistoinen kokemus. Pikku Prinssiin liittyy siis paljon hyviä muistoja. Ja kirjanahan se silloin ainakin iski minuun täysillä.

Miun piti itseasiassa lukea tämä kirjan englannin kurssille. Mie luin puoleen väliin englanniksi ja sitten oli pakko vaihtaa suomenkieliseen. On kyllä pakko sanoa, että englanninkielinen oli vähän erilainen kuin suomenkielinen.

Kirja kertoo Pikku Prinssistä, joka asuu pienellä tähdellä. Pikku Prinssi lähtee matkustelemaan muille tähdille, koska hän tahtoo oppia lisää. Hän tapaa matkallaa mm. Juopon, Turhamaisen, Liikemiehen ja ketun, josta tulee Prinssin ystävä. Kirjassa esitellään siis stereotypioita.

"Maa ei ole mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuna myös neekerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisinsanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä."

Tässä kirjassa on paljon syvällisiä ajatuksia. Pääteemana varmastikin on se, että ihmiset (siis aikuiset) murehtivat liikaa tullakseen onnellisiksi.

Loppu oli tosi surullinen ja mie vähän pohdin, että miten lastenkirjaan on voitu tuommoinen loppu laittaa. Mutta tämä on varmaan loistavaa terapiaa lapsille, joilta on joku kuollut.

****

torstai 20. tammikuuta 2011

17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo


Odotin, että Ylpeys ja ennakkoluulo on tylsä ja paska rakkausromaani, joka olisi yhtä vaikea lukea kuin venäläiset klassikot. Tuosta lauserakenteestakin voi päätellä, että odotukset ylittyivät reippaasti.

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo tarinaa Bennettin perheestä, jonka naapuriin muuttaa herra Bingley ystävineen. Tarjolla on niin kutsuja, uusia tuttavuuksia kuin uusia vihamiehiäkin.

Vaikka aihe on Anna Kareninamainen, on kirja siltikin noin miljoona kertaa parempi. Loistava kerronta, hra Bennetin sarkastiset heitot ja se, että jatkuvasti tapahtuu jotain, tekevät kirjasta mielenkiintoisen lukea.

Miulla ei nyt ajatus kulje yhtään, mutta on aika loistava kirja, vaikka miun onkin vaikea myöntää itselleni, että oikiasti pidin rakkausromaanista.

****

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

18. Sofi Oksanen - Puhdistus


Puhdistus kertoo kahden naisen tarinan: Viron maaseudulla yksin asuvan Aliiden Truun, ja hänen pihalleen eksyvän mysteerisen, venäläistyttö Zaran. Molemmilla on menneisyytensä traumat kohdattavina. Kirjassa kerrotaan molempien naisten tarinat hyppimällä ajassa ja paikassa satunnaisesti taaksepäin. Puhdistus kuvaa myös Viron traumaattista lähihistoriaa, joko on jäänyt suurimpien maiden traumojen varjoon, ainakin näin suomalaisen näkövinkkelistä katsottuna.

Sofi Oksasen Puhdistus on ollut viime vuosina kaikkien huulilla. Finlandia - ja Runeberg -palkittu teos on ollut lukulistallani jo pitkään, ja kun sain sen sukulaiselta lainaksi, iskin heti kiinni. Ennakko-odotukset olivat siis kovat, joten ehkä siksi tunsin kirjan edetessä pienoista pettymystä. Uskomatonta muuten, että näin uusi kirja on näin nopeasti kavunnut listassa näin korkealla.

Odotin koko ajan kirjalta jotain tajunnan räväyttävää tapahtumaa tai kerrontaa, tai samanlaista tunnetta kuin niin ikään Finlandia -palkittu Missä Kuljimme Kerran antoi. Sitä ei kuitenkaan tullut. Upea kirjahan tämä on, hienosti kirjoitettu, niin että hahmojen taustat ja tarinat pysyvät nätisti salaisuuksina aivan loppuun asti. Ja ehkä aivan erityisen arvostetun tästä tekee varmastikin se, että Puhdistus sijoittuu Viroon, lähelle Suomea, eikä edes kovin pitkän ajan taakse. Ja tapahtumat ovat kuitenkin aika järkyttäviä.

Voisi myös luulla, että ajan ja paikan vaihtelut tekisivät kirjasta sekavan, mutta ei. Tarina on selkeästi rakennettu, samoin hahmot. Hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä, ja heitä säälii kokemiensa asioiden vuoksi. Myös salaperäisyyden verho molempien naisten kohdalla pysyy aika tiukasti kiinni loppuun asti, joka on hieno asia.

Jotenkin tää oli kumminkin pienoinen pettymys, just varmasti niiden suurten ennakko-odotusten vuoksi. Ja tuntuu myös, että se loppu meni multa vähän ohi. Tai siis ne sellaset dokumentti -jutut siinä kirjan lopussa. Mutta silti upea kirja!

****

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on raaka kuvaus sodan vaikutuksesta ihmisiin ja siitä, kuinka helposti asiat unohdetaan. Kuten Veera sanoi arvostelussaan, on tarinassa kaksi päähenkilöä, kirjailija itse ja Billy Pilgrim.

Vonnegut aloittaa Teurastamo viiden kertomalla siitä, että miten ja miksi hän on kirjoittanut kirjan. Kun Vonnegut lähes koko kirjan ajan kertoo tapahtumia Billyn näkökulmasta, kertoo hän samalla siitä, kuinka on itse ollut tapahtumissa mukana ja nähnyt Billy tekevän sitä taikka tätä. ("Muuan amerikkalainen Billyn lähellä valitti ulostaneensa kaiken paitsi aivojaan. -- Se olin minä. Minä se olin. Siinä oli tämän kirjan tekijä.")

Vonnegutin tapa kirjoittaa on hieman erikoinen. Sen lisäksi, että hän kertoo asiat paristakin näkökulmasta, hän viljelee muutamia sananparsia. "Niin se käy" on varmasti useimmiten silmille käyvä lausahdus. Sitä on toistettu vähintään joka aukeamalla. Jossain vaiheessa lukemista se ärsytti tosi paljon, mutta sitten aloin miettimään sen tarkoitusta. Aika usein jonkun ikävän tapahtuman, esimerkiksi jonkun henkilön kuoleman jälkeen, Vonnegut toteaa "Niin se käy". Tulin siihen tulokseen, että tällä tavoin Vonnegut tahtoo ottaa kantaa siihen, miten ihmiset ovat nykypäivänä tottuneet tuollaiseen. "Henkilö A kuoli hirveällä tavalla" "Jaaaha."

Toinen sananparsi, jota Vonnegut usein viljelee on "Jossakin haukui iso koira". Tuo lause on yleensä jonkun kappaleen lopussa ja yleensä se ei liity mitenkään mihinkään. Mie mietin, että tuon merkitys saattaisi olla joku, että jossakin haukkuu aina joku iso koira, mikä ei vaikuta mihinkään mitenkään, vaikka se kuinka haukkuisi. Ihan kuin mie täällä huutelisin, että Korpilahden lukiota ei saa lopettaa, ei vaikuta mihinkään.

Eräs mielenkiintoisempia aiheita kirjassa on aika. Billy Pilgrim matkusteli ajassa sinne tänne. Hän oli ollut eräällä planeetalla vierailulla, jossa hänelle oli selitetty, että aika ei ole jatkuva jana, vaan että aika on. Trafalmadorelaiset (ne avaruusoliot) näkevät ajan siis samalla tavalla kuten me näemme Suomen kartalla. He pystyvät siirtymään ajassa mihin kohtaan tahansa ja olemaan siinä hetkessä.

Billy Pilgrim yrittihirveästi selittää ihmisille, että ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska se on vain pieni hetki ihmisen elämässä, ja kuitenkin jatkamme elämää toisessa ajassa. Oli tosi piristävää, kun trafalmadorelaiset sanoivat Billylle, että Maan asukkaiden tulisi oppia nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Se sopi kirjan teemaan ja jotenkin antoi ratkaisun sille, kun sota on niin kurjaa.

****

perjantai 7. tammikuuta 2011

39. Juhani Aho - Rautatie


Vuoden ensimmäinen kirja ja ensimmäinen postaus tähän blogiin ei ala hyvin: ei mulla ole tästäkään kirjasta mitään sanottavaa. Rautatie kertoo Liisasta ja Matista, joiden läheiseen kylään tulee rautatie, ja sitä pitää lähteä katsomaan.
Ihmeellistä kuinka jännittävä rautatie voi olla joidenkin ihmisten mielestä. Mutta niin kai se on ollut tuolloin. En lukisi kirjaa vapaaehtoisesti luultavasti ikinä. Ei muuta sanottavaa.

*