tiistai 28. joulukuuta 2010

Listan ulkopuolelta: John Irving - Kaikki isäni hotellit


Kaikki alkoi karhusta
John Irving: Kaikki isäni hotellit. Tammi. Kristiina Rikman. 491 s.
Kaikki isäni hotellit alkaa uuvuttavalla kertomuksella karhusta nimeltä State o’Maine. Tuossa pitkäksi venyvässä ensimmäisessä luvussa tulee esitellyksi myös Berryn perhe, jonka koko elämää varjostaa tuon omaperäisen karhun varjo. Realistisesta, mutta silti niin erikoisessa maailmasta kertova aloitus tulee selväksi vasta kirjan loputtua: sehän summaa koko kirjan maailman, aiheen ja sanoman.
Berryn kahdeksan henkinen perhe on omalaatuinen, mutta tiivis yksikkö: vanhempina alati unelmoiva isä ja anteeksiantavainen äiti, isoisänä erikoisia elämänohjeita laukova Valmentaja. Lapset eivät hekään ole ihan yhdestä puusta veistettyjä: esikoinen Frank on homo, Franny tuittupäinen pikku-aikuinen, kertojana toimiva John toivottoman rakastunut sisareensa, Lilly on lakannut kokonaan kasvamasta ja nuorimmainen Egg on melkein kuuro. Tämä sekalainen joukko paiskataan aina Wieniin saakka, eikä vastoinkäymisiltä vältytä.
Kaikki isäni hotellit on kirjoitettu 80-luvun alussa, mutta sijoittuu 50-luvulta aina kirjan kirjoittamishetkeen saakka. Aiheet ovat hyvin epätavallisia. Käsitellään prostituutiota, raiskausta ja insestiäkin, mutta myös tuohon aikaan niinkin tuntematonta teemaa kuin terrorismi. Monet ovatkin pitäneet John Irvingin tekstiä ennustuksena 20 vuotta myöhemmin tapahtuneilla terrori-iskuille New Yorkissa. Vakavien aiheiden lisäksi kirjasta löytyy myös paljon huumoria, sekä sydäntälämmittäviä teemoja kuten rakkaus, menetys ja perhe. Kaikkien vaikeuksien ja muutoksien keskellä Berryn perhe pysyy yhdessä: he uskaltavat elää vain tiiviinä yksikkönä.
Romaanin ehdoton vetonaula on Irvingin luoma maailma. Tuo ”maagiseksi realismiksi” kutsuttu kirjoitustyyli toistuu myös kirjoittajan muissa romaaneissa. Kaikki isäni hotellit – kirjassa se vain korostaan Berryn perheen yhteenkuuluvuuden tunnetta: he ovat luoneet realistiseen maailmaan omanlaisensa maagisen kuplan, johon sisältyy karhuja, hotelleja ja ainaisesti mukana kulkeva Suru-koira.
Kaikki isäni hotellit on myös ehdottomasta yhtenäinen teos. Tapahtumapaikkojen – ja aikojen nopea muutos, sekä vauhdikkaat ja monipuoliset aiheet ja tapahtumat voisivat helposti tehdä kirjasta vain kokoelman tarinoita samoista henkilöistä täysin erillään toisistaan. Onneksi kirjan alusta loppuun saakka säilyvät teemat, kuten Johnin rakkaus sisareensa ja perheen ja lukijan väliset pienet sisäpiirin vitsit, kuten Suru – koiran seuraaminen mukana niin henkisesti kuin fyysisestikin tekevät kirjasta yhtenäisen tarinan loppuun asti.
Myös tarinan yllätyksellisyys tekee kirjasta mielenkiintoisen. Hahmot kehittyvät koko ajan, ja joitakin tapahtumia ei pohjusteta ollenkaan vaan ne vain räväytetään yhtäkkiä lukijan silmien eteen. Tällaisesta on esimerkkinä perheen äidin ja nuorimman lapsen Eggin kuolema Wieniin muuton yhteydessä. Kirjasta kohta pitää lukea muutamaan kertaa, jotta todella ymmärtää mitä juuri tapahtui, aivan kuten tosielämässäkin.
Kaikki isäni hotellit on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se tarjoaa lukijalle kaiken mitä hyvän kirja pitääkin: iloa, surua, pohdintaa ja sen ihanan tunteen, että nyt olen lukenut jotain mullistavaa. Kirjassa puhutaan paljon seksistä, joten ihan nuorille en tätä suosittelisi. Kirjan ajatukset elämästä, perheestä, rakkaudesta ja unelmoinnista ovat kuitenkin sen verran tärkeitä, että luulen aikuistumisen kynnyksellä olevien nuorten saavan tästä kaikista eniten irti.
Kirja kertoo tärkeitä pointteja perheestä, rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä, mutta lopussa sen vasta tajuaa: unelmointi on elämän suola. Kirjan sanoma on se, että aina saa kaivata jotain, oli se sitten lasta, rakkautta, kotia tai julkisuutta. Kirja opettaa, että unelmointi on tärkeää. Ja tietysti sen, että jokaisen lapsen pitäisi jossain vaiheessa saada kasvaa edes yhdessä hotellissa.

maanantai 27. joulukuuta 2010

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri


Kirja kertoo vahuksesta, joka ei ole saanut kalaa 84 päivään. Hänen oppipoikansa ja ystävänsä pitää vanhuksen ruoassa ja selväjärkisenä, kunnes vanhus lähteen eräänä päivänä kauas merelle kalaan. Hän saa kiinni suuren kalan, ja viettää sitä vastaan taistellen monta päivää.

Tää on taas näitä, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Ihan ok joo, mutta en tule varmaan ikinä lukemaan uudestaan. Jotenkin haikea kirja, kertoo yksinäisyydestä. Loppu on todella surullinen.

100. Jan Guillou - Pahuus

Kirjoitin tästä kirjasta siis kouluun kirja-arvostelun:


Kuinka pahasti pitää sattua, ennen kuin lakkaa taistelemasta vastaan?

Jan Guillou: Pahuus. WSOY. 338 s.

Vaikka kuinka on aina yritetty edistää tasa-arvoa, on ihmisten eriarvoisuus jo pitkään ollut arkipäivää. Jan Guilloun kirjoittama Pahuus on kärjistetty esimerkki siitä, miten käy, kun ihmisten eriarvoisuus menee yli. 

Pahuus kertoo Erikistä, jonka koko elämä on pelkkää väkivaltaa. Kotona isä hakkaa milloin mitäkin apuvälineitä käyttäen, koulussa Erikin pitää pitää yllä johtoasemaansa jengissä tappelemalla suunsoittajia ja muita niskuroijia vastaan. Kun Erik lopulta erotetaan Oppikoulusta jengitovereidensa petturuuden takia, hänen äitinsä lähettää hänet sisäoppilaitokseen. 

Stjärnberg on hyvämaineinen ja melko kallis koulu, jota käyvät ensisijaisesti aateliset ja muut rikkaiden perilliset. Erik kuuluu koulun vähemmistöön ja joutuu pian huomaamaan kuinka kastijakoinen laitos Stjärnberg oikein onkaan. 

Stjärnbergissä vallitsee toverikasvatusperiaate. Sen takia koulun opettajat eivät puutu lasten ja nuorten kasvatukseen, vaan he hoitavat sen itse. Oppilaat on jaoteltu iän ja väkivaltaisuuden perusteella niin, että on Neuvosto, jolla on lähes rajaton valta käyttää väkivaltaa muihin oppilaisiin. 

Itsepäisyytensä ja kestävyytensä takia Erik joutuu lähes heti silmätikuksi. Ja vaikka Erik on Stjärnbergiin mennessään vannonut, että väkivaltainen elämä on hänen osaltaan ohi, joutuu hän turvautumaan väkivaltaan puolustaessaan kunniaansa. 

Kirjan väkivaltaisuus ja yksityiskohtainen kuvailu veren lentäessä ja luiden murtuessa saa herkimmät lukijat lähes oksentamaan. Toisaalta yksityiskohtainen kuvailu tekee kirjasta ja tarinasta helpon eläytyä. Tarinasta tulee lukijalle läheinen ja lukija kiintyy hahmoihin heti.

Guillou on monipuolinen kirjoittaja ja on osannut tehdä hahmoista uskottavasti erilaisia. Pierre, joka on Erikin paras ystävä, on fyysisesti heikko, mutta hyvin älykäs ja näin ollen tuo kirjan lähemmäksi tiettyä ihmisryhmää. Pierre käykin kirjassa useita syvällisiä keskusteluja Erikin kanssa ja nämä keskustelun pätkät tuovat kirjaan piristystä ja syvällisyyttä. 

Neuvoston jäsenet on kaikki kuvattu melko tyhmiksi ja ahneiksi, mutta se ei poista kirjalta uskottavuutta, päin vastoin. Kun Pahuus koittaa sanoa lukijoilleen, että pahuus johtuu tyhmyydestä, on välttämätöntä, että kirjan ”pahikset” on kuvattu näin. 

Kuten useassa muussakin tarinassa, niin on tässäkin perinteinen hyvä-paha -jaottelu. Erik ja Pierre ovat kirjan ”hyviksiä”, sorrettuja ihmisiä, jotka nousevat kapinaan. Neuvosto, koulujärjestelmä ja välinpitämättömät aikuiset ovat sitten se toinen puoli. Näiden kahden puolen taistelu on kirjoitettu hyvin taitavasti, niin, että lukija ei voi olla olematta hyvisten puolella. 

Melkein loppuun asti kirja onnistuu jatkuvasti yllättämään ja pitämään lukijaansa tiukasti kiinni kirjassa. Lopussa kuitenkin tapahtuu pienimuotoinen romahdus. Kun Erik tutustuu suomalaiseen Marjaan, joka on keittiöapulainen, menee kirjoittajalla yli. Hän kirjoittaa yhden vastoinkäymisen liikaa Erikille. Se vie kirjalta aika paljon uskottavuutta. Onneksi kuitenkin aivan viimeiset sivut pelastavat kirjan.

Pahuus on Keski-Suomalaisen ”Sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa” -listalla 100. ja minusta se voisi olla korkeammallakin. Kirjoittajan kieli ja kerronta ovat loistavaa verrattuna esimerkiksi sijalla 79. olevaan Baskervillen koiraan (Arthur Conan Doyle). Tarinakin on mielenkiintoisempi ja koskettavampi. 

Kirjan takakannessa lukee, että Pahuus olisi omaelämäkerrallinen teos. Netistä ei löydy tietoa, vain muidenkin kirjan lukeneiden ihmettelyä siitä, onko Guillou joutunut oikeasti kokemaan vastaavaa. Kirjassa kuvattu väkivalta oli paikoin niin epätodellista, että sitä on vaikea uskoa. 

Parasta kirjassa oli ehdottomasti se, millä sisulla Erik taisteli auktoriteetteja vastaan. Ja lopussa kun hän sai kostonsa, pystyi siihen eläytymään aivan täysillä.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva


AAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Ihan vaan tiedoksi, että tuo loppu oli helvetin ärsyttävä, mutta silti ihan helvetin loistava. Ymmärrän kyllä, että miksi tämä kirja on näinkin korkealla sijalla.

Punainen viiva on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1909. Kirjan kieli on ihanan värikästä ja kuvastaa aikaansa hyvin. Alussa ja lopussa esiintyvä karhu, johon on laitettu ihmismäisiä piirteitä on erityisen silmiinpistävän hienosti toteutettu.

Kiannon Punainen viiva kertoo tarinan köyhästä perheestä jossain Suomen perukoilla. Tarinan punainen lanka on köyhyys ja se, kuinka jopa Suomen perämetsiinkin leviää sosiaalidemokratia.

Topi, joka on perheen isä, on melko tyhmä. Sivistymätön ja metsäläinen, samoin kuin muukin perhe. Kun heille tuputetaan sosiaalidemokratiaa, ottavat he sen vastaan tuosta noin vaan, heillehän luvataan vaikka ja mitä. Minua ärsytti kirjaa lukiessa, kun Topilla ja hänen vaimollaan ei juurikaan ollut omaa ajattelua, vaan he vain ottivat vastaan sen mitä syötettiin.

Vaikka tuntuikin, ettei heillä ollut omaa ajattelua, oli välillä kirjassa viittauksia siihen, että Riika (topin vaimo) pelkäsi Jumalan kostoa. Kun kirjan lopussa sitten Jumala kosti kaiken, näkyi aivan selvästi läpi se, että Kianto on varmasti ollut hyvin uskovainen ja varma asiastaan.

Kirja oli alle 200 sivua pitkä, mutta silti melko tylsä. Vain alku- ja loppukappaleet olivat mielenkiintoisia sisällöltään. Jos kirjaa ei olisi kirjoitettu noin värikkäällä kielellä, en olisi varmastikaan jaksanut lukea sitä loppuun.

***

Irving & Westö

Viimeiset kaksi kirjaa, jotka olen lukenut ovat kyllä olleet niitä tämän hetken ehdottomia suosikkeja: Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (josta olenkin jo kirjoittanut) ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit.

Kaikki isäni hotellit luin äidinkielen kurssia varten, ja kirjoitin siitä omasta mielestäni todella hyvän kirjallisuusarvostelun. Voisin laittaa sen tänne, jos onnistun siinä jotenkin järkevästi. Kaikki isäni hotellit oli kyllä todella hyvä, mielenkiintoinen ja ihanalla tavalla omituinen. Nyt olenkin suunnitellut lukevani muitakin Irvingin teoksia, ensimmäisenä 100 kirjan listallakin oleva Garpin maailma.

Hyllyssä lukemista odottavat myös Sofi Oksasen puhdistus, Richard Yatesin Revolutionary Road, sekä monia viime vuonna joululahjaksi saatuja tai muuten vaan lukemattomia kirjoja, joihin olisi tarkoitus iskeä loman aikana. Myös muutama leffa odottaa katsomista: kolmas Indiana Jones, uusin James Bond, Inception sekä itse hankkimat Vicky Christina Barcelona ja Thank You For Smoking.

Hyvää joulua ja onnelista uutta vuotta kaikille säännöllisille ja satunnaisille lukijoille!
Jaksakaa vain lueskella ja kommentoida meidän lukemisia ja muita edesottamuksia.:)

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Kirjoittamisesta

Meillä oli tuossa äidinkielen kurssilla semmoinen lukutehtävä, että piti luke joku vaikuttava kirja ja kirjoittaa siitä kirja-arvostelu. Mie olin fiksu ja luin Jan Guillou'n Pahuuden. Ylihuomenna on palautuspäivä ja mie en saa mitään aikaiseksi. Tekstiä vaan ei tule.

Miulla on ollut jo vähän aikaa kirjoitustaito hukassa. Äidinkielenkokeeseen se palasi, kirjoitin tosi hyvän tekstitaidon vastauksen (ainakin omasta mielestäni) ja nyt se taas katosi.

Olisi kyllä kiva, kun osaisi aina kirjottaa, eikä se taito häviäsi tosta nuin vain jonnekkin piiloon.


Vinkkejä kirjoitustaidon palauttamiseksi?