tiistai 28. joulukuuta 2010

Listan ulkopuolelta: John Irving - Kaikki isäni hotellit


Kaikki alkoi karhusta
John Irving: Kaikki isäni hotellit. Tammi. Kristiina Rikman. 491 s.
Kaikki isäni hotellit alkaa uuvuttavalla kertomuksella karhusta nimeltä State o’Maine. Tuossa pitkäksi venyvässä ensimmäisessä luvussa tulee esitellyksi myös Berryn perhe, jonka koko elämää varjostaa tuon omaperäisen karhun varjo. Realistisesta, mutta silti niin erikoisessa maailmasta kertova aloitus tulee selväksi vasta kirjan loputtua: sehän summaa koko kirjan maailman, aiheen ja sanoman.
Berryn kahdeksan henkinen perhe on omalaatuinen, mutta tiivis yksikkö: vanhempina alati unelmoiva isä ja anteeksiantavainen äiti, isoisänä erikoisia elämänohjeita laukova Valmentaja. Lapset eivät hekään ole ihan yhdestä puusta veistettyjä: esikoinen Frank on homo, Franny tuittupäinen pikku-aikuinen, kertojana toimiva John toivottoman rakastunut sisareensa, Lilly on lakannut kokonaan kasvamasta ja nuorimmainen Egg on melkein kuuro. Tämä sekalainen joukko paiskataan aina Wieniin saakka, eikä vastoinkäymisiltä vältytä.
Kaikki isäni hotellit on kirjoitettu 80-luvun alussa, mutta sijoittuu 50-luvulta aina kirjan kirjoittamishetkeen saakka. Aiheet ovat hyvin epätavallisia. Käsitellään prostituutiota, raiskausta ja insestiäkin, mutta myös tuohon aikaan niinkin tuntematonta teemaa kuin terrorismi. Monet ovatkin pitäneet John Irvingin tekstiä ennustuksena 20 vuotta myöhemmin tapahtuneilla terrori-iskuille New Yorkissa. Vakavien aiheiden lisäksi kirjasta löytyy myös paljon huumoria, sekä sydäntälämmittäviä teemoja kuten rakkaus, menetys ja perhe. Kaikkien vaikeuksien ja muutoksien keskellä Berryn perhe pysyy yhdessä: he uskaltavat elää vain tiiviinä yksikkönä.
Romaanin ehdoton vetonaula on Irvingin luoma maailma. Tuo ”maagiseksi realismiksi” kutsuttu kirjoitustyyli toistuu myös kirjoittajan muissa romaaneissa. Kaikki isäni hotellit – kirjassa se vain korostaan Berryn perheen yhteenkuuluvuuden tunnetta: he ovat luoneet realistiseen maailmaan omanlaisensa maagisen kuplan, johon sisältyy karhuja, hotelleja ja ainaisesti mukana kulkeva Suru-koira.
Kaikki isäni hotellit on myös ehdottomasta yhtenäinen teos. Tapahtumapaikkojen – ja aikojen nopea muutos, sekä vauhdikkaat ja monipuoliset aiheet ja tapahtumat voisivat helposti tehdä kirjasta vain kokoelman tarinoita samoista henkilöistä täysin erillään toisistaan. Onneksi kirjan alusta loppuun saakka säilyvät teemat, kuten Johnin rakkaus sisareensa ja perheen ja lukijan väliset pienet sisäpiirin vitsit, kuten Suru – koiran seuraaminen mukana niin henkisesti kuin fyysisestikin tekevät kirjasta yhtenäisen tarinan loppuun asti.
Myös tarinan yllätyksellisyys tekee kirjasta mielenkiintoisen. Hahmot kehittyvät koko ajan, ja joitakin tapahtumia ei pohjusteta ollenkaan vaan ne vain räväytetään yhtäkkiä lukijan silmien eteen. Tällaisesta on esimerkkinä perheen äidin ja nuorimman lapsen Eggin kuolema Wieniin muuton yhteydessä. Kirjasta kohta pitää lukea muutamaan kertaa, jotta todella ymmärtää mitä juuri tapahtui, aivan kuten tosielämässäkin.
Kaikki isäni hotellit on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se tarjoaa lukijalle kaiken mitä hyvän kirja pitääkin: iloa, surua, pohdintaa ja sen ihanan tunteen, että nyt olen lukenut jotain mullistavaa. Kirjassa puhutaan paljon seksistä, joten ihan nuorille en tätä suosittelisi. Kirjan ajatukset elämästä, perheestä, rakkaudesta ja unelmoinnista ovat kuitenkin sen verran tärkeitä, että luulen aikuistumisen kynnyksellä olevien nuorten saavan tästä kaikista eniten irti.
Kirja kertoo tärkeitä pointteja perheestä, rakkaudesta, ystävyydestä ja menetyksestä, mutta lopussa sen vasta tajuaa: unelmointi on elämän suola. Kirjan sanoma on se, että aina saa kaivata jotain, oli se sitten lasta, rakkautta, kotia tai julkisuutta. Kirja opettaa, että unelmointi on tärkeää. Ja tietysti sen, että jokaisen lapsen pitäisi jossain vaiheessa saada kasvaa edes yhdessä hotellissa.

maanantai 27. joulukuuta 2010

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri


Kirja kertoo vahuksesta, joka ei ole saanut kalaa 84 päivään. Hänen oppipoikansa ja ystävänsä pitää vanhuksen ruoassa ja selväjärkisenä, kunnes vanhus lähteen eräänä päivänä kauas merelle kalaan. Hän saa kiinni suuren kalan, ja viettää sitä vastaan taistellen monta päivää.

Tää on taas näitä, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Ihan ok joo, mutta en tule varmaan ikinä lukemaan uudestaan. Jotenkin haikea kirja, kertoo yksinäisyydestä. Loppu on todella surullinen.

100. Jan Guillou - Pahuus

Kirjoitin tästä kirjasta siis kouluun kirja-arvostelun:


Kuinka pahasti pitää sattua, ennen kuin lakkaa taistelemasta vastaan?

Jan Guillou: Pahuus. WSOY. 338 s.

Vaikka kuinka on aina yritetty edistää tasa-arvoa, on ihmisten eriarvoisuus jo pitkään ollut arkipäivää. Jan Guilloun kirjoittama Pahuus on kärjistetty esimerkki siitä, miten käy, kun ihmisten eriarvoisuus menee yli. 

Pahuus kertoo Erikistä, jonka koko elämä on pelkkää väkivaltaa. Kotona isä hakkaa milloin mitäkin apuvälineitä käyttäen, koulussa Erikin pitää pitää yllä johtoasemaansa jengissä tappelemalla suunsoittajia ja muita niskuroijia vastaan. Kun Erik lopulta erotetaan Oppikoulusta jengitovereidensa petturuuden takia, hänen äitinsä lähettää hänet sisäoppilaitokseen. 

Stjärnberg on hyvämaineinen ja melko kallis koulu, jota käyvät ensisijaisesti aateliset ja muut rikkaiden perilliset. Erik kuuluu koulun vähemmistöön ja joutuu pian huomaamaan kuinka kastijakoinen laitos Stjärnberg oikein onkaan. 

Stjärnbergissä vallitsee toverikasvatusperiaate. Sen takia koulun opettajat eivät puutu lasten ja nuorten kasvatukseen, vaan he hoitavat sen itse. Oppilaat on jaoteltu iän ja väkivaltaisuuden perusteella niin, että on Neuvosto, jolla on lähes rajaton valta käyttää väkivaltaa muihin oppilaisiin. 

Itsepäisyytensä ja kestävyytensä takia Erik joutuu lähes heti silmätikuksi. Ja vaikka Erik on Stjärnbergiin mennessään vannonut, että väkivaltainen elämä on hänen osaltaan ohi, joutuu hän turvautumaan väkivaltaan puolustaessaan kunniaansa. 

Kirjan väkivaltaisuus ja yksityiskohtainen kuvailu veren lentäessä ja luiden murtuessa saa herkimmät lukijat lähes oksentamaan. Toisaalta yksityiskohtainen kuvailu tekee kirjasta ja tarinasta helpon eläytyä. Tarinasta tulee lukijalle läheinen ja lukija kiintyy hahmoihin heti.

Guillou on monipuolinen kirjoittaja ja on osannut tehdä hahmoista uskottavasti erilaisia. Pierre, joka on Erikin paras ystävä, on fyysisesti heikko, mutta hyvin älykäs ja näin ollen tuo kirjan lähemmäksi tiettyä ihmisryhmää. Pierre käykin kirjassa useita syvällisiä keskusteluja Erikin kanssa ja nämä keskustelun pätkät tuovat kirjaan piristystä ja syvällisyyttä. 

Neuvoston jäsenet on kaikki kuvattu melko tyhmiksi ja ahneiksi, mutta se ei poista kirjalta uskottavuutta, päin vastoin. Kun Pahuus koittaa sanoa lukijoilleen, että pahuus johtuu tyhmyydestä, on välttämätöntä, että kirjan ”pahikset” on kuvattu näin. 

Kuten useassa muussakin tarinassa, niin on tässäkin perinteinen hyvä-paha -jaottelu. Erik ja Pierre ovat kirjan ”hyviksiä”, sorrettuja ihmisiä, jotka nousevat kapinaan. Neuvosto, koulujärjestelmä ja välinpitämättömät aikuiset ovat sitten se toinen puoli. Näiden kahden puolen taistelu on kirjoitettu hyvin taitavasti, niin, että lukija ei voi olla olematta hyvisten puolella. 

Melkein loppuun asti kirja onnistuu jatkuvasti yllättämään ja pitämään lukijaansa tiukasti kiinni kirjassa. Lopussa kuitenkin tapahtuu pienimuotoinen romahdus. Kun Erik tutustuu suomalaiseen Marjaan, joka on keittiöapulainen, menee kirjoittajalla yli. Hän kirjoittaa yhden vastoinkäymisen liikaa Erikille. Se vie kirjalta aika paljon uskottavuutta. Onneksi kuitenkin aivan viimeiset sivut pelastavat kirjan.

Pahuus on Keski-Suomalaisen ”Sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa” -listalla 100. ja minusta se voisi olla korkeammallakin. Kirjoittajan kieli ja kerronta ovat loistavaa verrattuna esimerkiksi sijalla 79. olevaan Baskervillen koiraan (Arthur Conan Doyle). Tarinakin on mielenkiintoisempi ja koskettavampi. 

Kirjan takakannessa lukee, että Pahuus olisi omaelämäkerrallinen teos. Netistä ei löydy tietoa, vain muidenkin kirjan lukeneiden ihmettelyä siitä, onko Guillou joutunut oikeasti kokemaan vastaavaa. Kirjassa kuvattu väkivalta oli paikoin niin epätodellista, että sitä on vaikea uskoa. 

Parasta kirjassa oli ehdottomasti se, millä sisulla Erik taisteli auktoriteetteja vastaan. Ja lopussa kun hän sai kostonsa, pystyi siihen eläytymään aivan täysillä.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva


AAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Ihan vaan tiedoksi, että tuo loppu oli helvetin ärsyttävä, mutta silti ihan helvetin loistava. Ymmärrän kyllä, että miksi tämä kirja on näinkin korkealla sijalla.

Punainen viiva on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1909. Kirjan kieli on ihanan värikästä ja kuvastaa aikaansa hyvin. Alussa ja lopussa esiintyvä karhu, johon on laitettu ihmismäisiä piirteitä on erityisen silmiinpistävän hienosti toteutettu.

Kiannon Punainen viiva kertoo tarinan köyhästä perheestä jossain Suomen perukoilla. Tarinan punainen lanka on köyhyys ja se, kuinka jopa Suomen perämetsiinkin leviää sosiaalidemokratia.

Topi, joka on perheen isä, on melko tyhmä. Sivistymätön ja metsäläinen, samoin kuin muukin perhe. Kun heille tuputetaan sosiaalidemokratiaa, ottavat he sen vastaan tuosta noin vaan, heillehän luvataan vaikka ja mitä. Minua ärsytti kirjaa lukiessa, kun Topilla ja hänen vaimollaan ei juurikaan ollut omaa ajattelua, vaan he vain ottivat vastaan sen mitä syötettiin.

Vaikka tuntuikin, ettei heillä ollut omaa ajattelua, oli välillä kirjassa viittauksia siihen, että Riika (topin vaimo) pelkäsi Jumalan kostoa. Kun kirjan lopussa sitten Jumala kosti kaiken, näkyi aivan selvästi läpi se, että Kianto on varmasti ollut hyvin uskovainen ja varma asiastaan.

Kirja oli alle 200 sivua pitkä, mutta silti melko tylsä. Vain alku- ja loppukappaleet olivat mielenkiintoisia sisällöltään. Jos kirjaa ei olisi kirjoitettu noin värikkäällä kielellä, en olisi varmastikaan jaksanut lukea sitä loppuun.

***

Irving & Westö

Viimeiset kaksi kirjaa, jotka olen lukenut ovat kyllä olleet niitä tämän hetken ehdottomia suosikkeja: Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (josta olenkin jo kirjoittanut) ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit.

Kaikki isäni hotellit luin äidinkielen kurssia varten, ja kirjoitin siitä omasta mielestäni todella hyvän kirjallisuusarvostelun. Voisin laittaa sen tänne, jos onnistun siinä jotenkin järkevästi. Kaikki isäni hotellit oli kyllä todella hyvä, mielenkiintoinen ja ihanalla tavalla omituinen. Nyt olenkin suunnitellut lukevani muitakin Irvingin teoksia, ensimmäisenä 100 kirjan listallakin oleva Garpin maailma.

Hyllyssä lukemista odottavat myös Sofi Oksasen puhdistus, Richard Yatesin Revolutionary Road, sekä monia viime vuonna joululahjaksi saatuja tai muuten vaan lukemattomia kirjoja, joihin olisi tarkoitus iskeä loman aikana. Myös muutama leffa odottaa katsomista: kolmas Indiana Jones, uusin James Bond, Inception sekä itse hankkimat Vicky Christina Barcelona ja Thank You For Smoking.

Hyvää joulua ja onnelista uutta vuotta kaikille säännöllisille ja satunnaisille lukijoille!
Jaksakaa vain lueskella ja kommentoida meidän lukemisia ja muita edesottamuksia.:)

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Kirjoittamisesta

Meillä oli tuossa äidinkielen kurssilla semmoinen lukutehtävä, että piti luke joku vaikuttava kirja ja kirjoittaa siitä kirja-arvostelu. Mie olin fiksu ja luin Jan Guillou'n Pahuuden. Ylihuomenna on palautuspäivä ja mie en saa mitään aikaiseksi. Tekstiä vaan ei tule.

Miulla on ollut jo vähän aikaa kirjoitustaito hukassa. Äidinkielenkokeeseen se palasi, kirjoitin tosi hyvän tekstitaidon vastauksen (ainakin omasta mielestäni) ja nyt se taas katosi.

Olisi kyllä kiva, kun osaisi aina kirjottaa, eikä se taito häviäsi tosta nuin vain jonnekkin piiloon.


Vinkkejä kirjoitustaidon palauttamiseksi?

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Vankileirien Saaristosta

Löysin tälläisen dokumentin: KLIKKAA

Tämä on siis dokumentti siitä, miten Vankileirien Saaristo oli vaikea piilottaa KGB:ltä ja saada julkaistua. Tämä dokumentti syvensi kyllä näkemystäni kirjasta, mutta pelkään sen siltikin olevan paska, kutne Veera sanoi. No, positiivinen asenne vois auttaa.

Nauratti muuten aika paljon kun tuossa dokkarissa joku täti sanoi: "Minulle Vankilerien saaristo on lähes pyhä kirja, sille ei ole vertaa". Ja minuu naurattaa edelleen Veeran kirjoittama arvio kirjasta.

lauantai 13. marraskuuta 2010

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3


Nyt on tämäkin luettu. Fiilikset: surettaa, itkettää ja on tyhjä olo. Lähes sama homma, kuin pari vuotta sitten kun luin Tuntemattoman sotilaan. Väinö Linna on tällä hetkellä kyllä ehdottomasti parhaimpia suomalaisia kirjailijoita.

Täällä Pohjantähden alla on kaunistelematon kuvaus elämästä 1900-luvun alussa. Tosin kirjoissa mennään kyllä lähes sata vuotta eteenpäin, eli oikeastaan kirja kertoo elämän muuttumisesta.

Kaikki ovat joskus kuulleet "Alussa oli suo, kuokka ja Jussi". Näin alkaa Täällä Pohjantähden alla. Ja näinpä, alussa tosiaan on suo, kuokka ja Jussi. Ja Alma. Jotka perustavat torpan pappilan maille. Ensimmäisessä kirjassa kuvataan Jussin aherrusta maidensa parissa.

Toisessa osassa on Suomi sisällissodassa. Linna kirjoittaa asioita punaisten näkökulmasta, ja lukija automaattisesti on punaisten puolella. Teksti on niin aitoa ja vetoavaa, että ainakin miulla tuli toisen kirjan lopussa ja kolmannen alussa niin kova myötätunto joitakin ihmisiä kohtaan, että minua alkoi suoraan sanottuna veetuttamaan, ja kirja oli pakko laittaa hetkeksi pois.

Mie en osaa nyt selostaa oikein juonta, alkaa surettamaan.

Linna on loistava kirjailija, ja tämä kirja on TODELLAKIN ansainnut paikkansa listalla.

*****

Lukion äidinkielen kurssit

Toisella vuodella lukiossa, neljäs kurssi äidinkieltä alkoi juuri. Kurssin aiheena vaikuttaminen.

Meidän pitää lukea jokin kirja, joka pyrkii vaikuttamaan. Mie ajattelin fiksuna tyttönä, että luenpa tuon sijalla 92. olevan Aleksandr Solzhenitsyn kirjoittaman Vankileirien saariston, että saanpa sen pois alta, kun on määräaika, että milloin sen pitää olla luettuna. Veerahan kirjoitti siitä joskus että se on ihan PASKA. Ja muistaa aina välillä nytkin sanoa siitä. Ja tämähän nyt aivan selvästi pyrkii vaikuttamaan.

Mietin muuten tässä, että kun äidinkielessä pitää lukea joku kirja ja sen jälkeen siitä pitää tehdä jokin arvostelu, puhe tai vastaava, niin siitä kirjasta saa usein aika paljon enemmän irti. Kun joutuu oikeasti käyttämään aivoja, ja miettimään että mitä tässä on yritetty sanoa ja miksi.

TPA:ta jäljellä alle sata sivua. En halua että se loppuu!

perjantai 29. lokakuuta 2010

Listan ulkopuolelta: Eat Pray Love ja pari muuta asiaa


Kuten joku ehkä tuosta sivupalkista tuli huomanneeksi, luin tässä taannoin Elizabet Gilbertin Eat Pray Love -kirjaa, josta on juuri tehty elokuvakin. Kirja oli todella hyvä, inspiroiva ja mielenkiintoinen, ja mulla olisi ollut siitä paljon sanottavaa. Ikävä kyllä, luin sitä pitkällä aikavälillä ja viimeiset sivut lentokoneessa, että en enää todellakaan muista niitä mitä piti tässä puhua tai niitä kohtia, jotka olivat mielenkiintoisia/hyödyllisiä suhteessa omaan elämääni. Harmittaa, mutta luen sen luultavasti vielä joskus uudelleen ja sitten saatte kuulla asiasta enemmän.

100 kirjaa on viime aikoina jäänyt vähän kakksossijalle, koska on aika paljon pitänyt keskittyä koulukirjoihin. Toisaalta kirjastosta löytyy niin paljon muutakin mielenkiintoisa luettavaa, että olen niitä lueskellut. Jakson vaihtuessa parin viikon päästä elämä toivottavasti helpottuu ja lukeminen pääsee taas vauhtiin.

Tällä hetkellä luen Marian Keysin uusinta romaania (olen lukenut myös kaikki aiemmat). Tähän mennessä ääliömäisellä nimellä paiskattu Tuiki tuiki tähtönen, ei ole vaikuttanut mitenkään älyttömän maailmaa mullistavalta, mutta yksi asia siinä ottaa erityisesti päähään. AIVAN ÄÄLIÖMÄINEN SUOMENNOS!! Kuka oikeasti kääntää sanan voicemail (vastaaja) sanaksi PUHEPOSTI! Kirjassa on myös muita suomentajan mokia, joka tekee teksitä jotenkin kökköä luettavaa. Mutta ei voi mitään...

Tuon jälkeen hyllyssä odottaa kovasti hehkuttamani Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (taas) sekä prinsessa Dianan elämänkerta (god knows why). Ajattelin myös olla todella luova, ja kopsata Idalta idean: esitellä siis muutamia kirjoja joita on viime aikoina tullut hankittua, mutta joita en ole jostain syystä vielä lukenut.

Idan kuulumisia ja listan ulkopuolelta: Teppo M. - Sata naista


Tälläisinä öinä, kun ei saa unta, on hyvää muistaa kirjablogia. Minun on pitänyt jo pidemmän aikaa postata ihan yleisiä kuulumisia ja kirjaostoksia.

Tällä kertaa tein poikkeuksen, enkä etsinyt kirjan kuvaa googlella. Kuvasin sen itse, ja sen kyllä huomaa. Tämän Teppo M:n "kirjan" luin ensimmäistä kertaa netistä (samoin kuin Juoppohullun päiväkirjan vuonna kivi!) ja sitten törmäsin siihen Kirjatorilla alennettuun hintaan (3 euroa) ja ostin sitten itselleni (kuten myös Juoppohullun päiväkirjan aikoja sitten).

Törmäsiin sataan naiseen, kun etsiskelin uusia blogeja luettavaksi. Minuun iski heti Teppo M:n tyyli kirjoittaa asiallisen kuuloisesti faktaa asioista, joista usein vaietaan.

Teppo M kirjoittaa iskevästi ja naurattaa hyvin useasti. Teksteissä olisi paljon sellaista, mitä haluaisin teidän kanssanne jakaa, mutta kun olen laiska, enkä jaksa enää etsiä niitä pätkiä. Blogin Teppo oli alun perin perustanut ystävälleen R:lle, jonka kanssa he olivat lyöneet vetoa siitä, pystyykö Teppo naimaan sadan naisen kanssa vuoden aikana.

Teppo M:n kirja on loistavaa viihdettä, mutta blogin jo lukeneelle loppu on kauhistus. Ymmärrän toki, että kun Teppo on kirjoittanut blogiaan ja yhtäkkiä on tullut tarjous kirjailijaksi pääsystä, ei hän ole mitenkään voinut nopeuttaa projektiaan. Kirja vain on ajoitettu pieleen. Julkaisussa olisi pitänyt odottaa sitä, että Teppo saa projektinsa päätökseen.


Tuossapa nyt kuvaa kirjoista mitä hyllyyni on koulukirjojen lisäksi lähiaikoina eksynyt. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat 1-2 olivat jo hyllyssä, kun miulle tuli kova kiusaus omistaa kolmaskin. Ostinpa sen siis Suomalaisesta Kirjakaupasta. Samalla reissulla löysin Täällä Pohjantähden Alla 3:sen Päijänteen Antikvariaatista. 1 & 2 miulla olikin jo hyllyssä. Päijänteen Antikvariaatissa on muuten kiva se miesmyyjä. Suosittelen.

Löysin tässä vähän aikaa sitten huuto.netin ihmeellisen maailman, ja sieltä on löytynyt paljon kirjoja, taitaa olla nytkin yksi tulossa. Uhrilampaat oli pakko saada Punaisen lohikäärmeen ja Hannibalin rinnalle. Tuntematon Sotilas oli pakko saada kun se on niin loistava ja mulla on nuo Täällä Pohjantähden allatkin (ai juma että vihaan taivuttaa monisanaisen kirjan nimeä, kertokaa joku miten se kuuluu tehdä?). Harjunpäitä oon metsästellyt omiksi siksi, koska en ole lukenut niitä kaikkia (ei ole meidän kämäisessä kirjastossa) ja ne, mitkä olen lukenut, ovat olleet loistavia.

Remeksen 6/12 löytyi Helsingistä muistaakseni Hansan antikvariaatista, Itäkeskuksesta. Loistava kirja, oli pakko saada omaksi.

Nyt kun sain metsästettyä tuon kolmannen osan tuohon Täällä Pohjantähden alla -sarjaan, olen taas innostunut lukemaan. Huomaa kyllä, kuinka mie en ole vähään aikaan kunnolla lukenut, kun Veera taitaa johtaa minua jo parillakymmenellä kirjalla. On myös paljon vaikeampi olla suuttumatta kirjaa lukiessa tai ylensäkin purkamasta vahvoja tunteita. Tuo kolmas osa aiheutti mussa tänäänkin niin suurta vihaa, että oli pakko hetkeksi keskeyttää lukeminen. :D

Koulussa taitaa meillä kummallakin mennä semihyvin, teimme tässä vähän aikaa sitten erään ystävämme kanssa ÄI3-kurssilla näytelmäprojektin Aleksis Kiven Nummisuutareista, ja saimme siitä ysin. Veera on onnistunut tunkemaan itseään vaikka mihin luottamustehtäviin ja sillä on nyt menossa aika täysi jakso. Se juuri tässä valitteli että kuinka sillä ei ole aikaa lukea tai sitten kirjoittaa lukemastaan kirjasta. Se oli lukenut jonkun tosi hyvän kirjan, josta oli paljon ajatuksia, mutta kun ei päässyt heti kirjoittamaan niin ei kuulemma enää muista.

Miulla menee aika tapellessa matikan kanssa, tänäänkin laskin kolme tuntia. Muuten on onneksi aika paljon aikaa. Ja tulee luettua näin öisin kun ei saa unta.

Meillä on se Beautiful Blogger jutska mietinnässä, toteutus vaan ottaa aikansa. Ollaan siis edelleen elossa ja hyvää kuuluu.

lauantai 25. syyskuuta 2010

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

Thomas Harrisin kulttisuosikiksi muodostunut kirja Uhrilampaat, kertoo agentiksi opiskelevasta Clarice Starligista, joka saa tehtäväkseen haastatella karmaisevaa sarjamurhaajaa, tohtori Hannibal Lcteria hänen tiedoistaan toisesta sarjamurhaajasta, Buffalo-Billistä. Starling vetäistään mukaan takaa-ajoon, sekä Lecterin ja Buffalo-Billin karmaisevaan ja kieroutuneeseen maailmaan.
Luin tätä kirjaa aika pitkään se sivumäärään verrattuna, osin johtuen siitä, että keskityin lähinnä noihin koulukirjoihin parin viime viikon ajan. Muuten luin tätä aika hitaasti ja varauksella, sillä pelkäsin alitajuisesti koko ajan, että kohta tulee joku karmaiseva ja ällöttävä juttu. Olen aika herkkä tälläisissä asioissa. Mutta ei sellaista tullut. Ällöttävillä nylkemis- ja tappojutuilla ei olla mässäilty liiaksi, että kirjan lukemisesta tulisi sietämätöntä.

Noin muutenhan Uhrilampaat on todella hyvä kirja. Juonellisesti ja kerronallisesti sujuva ja mielenkiintoinen. Henkilöistä on tehty sopivasti salaperäisiä ja kiinostavia, että heidän teoistaan ja kohtaloistaan jaksaa kiinnostua ja lukea. Tekisi ehkä mieli lukea Harrisin muutkin teokset. Elokuvaa Uhrilampaat en ehkä uskalla lähiaikoina katsoa, saattaa mennä yöunet.

****

tiistai 14. syyskuuta 2010

Tunnustus.

Kertokaa seitsemän paljastusta itsestänne ja lähettäkää palkinto ja haaste eteenpäin seitsemään blogiin!

Huomenna, kun nään Veeraa, niin puhutaan siitä että miten tehään toi haasteosio. Joten odotelkaa siellä. 

lauantai 4. syyskuuta 2010

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi


En oikein tiedä miksi tätä kirjaa pitäisi sanoa, tai miksi yleensäkin tätä kirjallisuuden lajia kutsutaan. Tässä on runoja, mutta ei sitten kumminkaan. Tällänen lajityyppi ei kuitenkaan hirveesti muhun iske, ei runot noin yleensäkään. Mutta tässä ei onneks ollu pelkkiä runoja, niin ehkä sen takia tykkäsin tästä kuitenkin ihan kohtalaisesti. Kyllä mä toisaalta ymmärrä miks tämä on "liikauttanut jo tuhansien suomalaisten sydäntä".
Tässä kirjotetaan arjen pienistä asioista, ja jotkut luvuista oli oikeesti hyviä nerokkaita ja jopa hauskoja.

**½

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

85. Raymond Chandler - Syvä uni


Kirja kertoo yksityisetsivä Phillip Marlow'sta, joka saa työtehtävän vanhalta herra Sternwoodilta, jolla on myös kaksi vaarallisen kaunista tytärtä.

Tästä nyt ei ole paljoakaan sanottavaa. Ihan ok, vähän sekava. En kuitenkaan ymmärrä miksi Syvä uni on laitettu tähän listaan. Aika mitäänsanomaton.


**

lauantai 21. elokuuta 2010

80. William Shakespeare - Hamlet, Tanskan prinssi


Tästä nyt ei ole paljon sanottavaa: näytelmä kertoo Hamletista, Tanskan prinssistä, joka metsästää isänsä surmaajaa.
En oikein tiennyt mitä ajatella tästä etukäteen, sillä ainut näytelmä minkä olen aiemmin lukenut on Minna Canthin Anna-Liisan ja muistan, että siitä en pitänyt. Jotenkin vierastan näitten näytelmien lukemista. Mutta tässä oli onneksi selkeämpi juoni. Tää ei ollut niin pitkä ja vaikea lukuinen kuin ajattelin, itseasissa aika lyhyt ja kun keskittyi tekstiin kunnolla niin hyvin sai selvän. Uskon kuitenkin, että tämä on parempi ja vaikuttavampi näyttämöllä, mihin tämä on alunperin tarkoitettu.

**

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Listan ulkopuolelta: Kjell Westö - Leijat Helsingin yllä


Kirjotan nyt ihan lyhyesti tästä: Leijat Helsingin yllä on upee kirja. Mahtava. Oon itseasiassa lukenu tän kerran aiemminkin, joskus kasilla äidinkieltä varten, ja silloinkin pidin tätä hyvänä. Luulen, etten vieläkään osaa arvostaa kirjaa tarpeeksi, enkä saa siitä kaikkea irti. Luultavasti sellaisilla, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 80- ja 90-luvuilla Helsingissä, kirjalla on erityinen merkitys heille. Mutta kyllä se tälläiselle 17-vuotiaalle maalaisjuntille avautuu.

Kjell Westö on muutekin upea kirjailija, olen lukenut muitakin hänen kirjojaan. Sain vasta vähän aikaa sitten tietää, että Leijat Helsingin yllä on ensimmäinen osa Westön Helsinkin -trilogiaa, oodia ja ylistystä Helsingille. Loistava Missä kuljimme kerran on sitten toinen osa, ja tän vuoden puolella ilmestynyt Älä käy yöhän yksin sitten kolmas. Odotan todella että saan käsiini tuon viimeksi mainitun. Nää on kyllä sellaset kolme kirjaa, jotka ajattelin hankkia pokkarina ja säilyttää. Luulen, että saan näistä enemmän irti vielä myöhempinä vuosina.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän


Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän kertoo suomalaisen rock -tähden Summer Maplen, oikealta nimeltään Suvi Vaahteran elämästä kahdesta eri näkökulmasta. Antti Salokoski on Suvin entinen poikaystävä ja Leena Vaahtera Suvin äiti; heillä molemmin on osansa Summer Maplen hallitsemattomassa tarinassa. Laulajatar itse katoaa kirjan alussa Afrikkaan ja molemmat kertojat kierivät auki elämänsä Suvin muuttuessa Summer Mapleksi.

"Kiihkeä tarina kahden sukupolven toteutuneista ja toteutumattomista unelmista ja näiden unelmien hinnasta. Romaani musiikista. Romaani rakkaudesta. Romaani musiikista rakkautena."
Pokkariversion takakannesta löytyvä kuvaus osuu aika nappiin. Anna minun rakastaa enemmän on mielestäni todella monitasoinen romaani. Suoraviivainen mutta hankala. Kaunis mutta ärsyttävä.
Tarinassa on kaksi kertojaa. Antin osuudet ovat selkeämpiä (ja mielenkiintoisempia), kertovat Suvin vaiheista ja Antin omasta elämästä ilman Suvia ja Suvin kanssa. Leenan taas lähinnä aikuisen naisen muistelmia, palasia elämästä. Kauniista kirjoitettuja ja hankalaa luettavaa. Kuitenkin ne vievät tarinaa ovelasti eteenpäin.

Tästä on kuitenkin hankala sanoa paljon mitään... Tosi hyvä, joo, eikä missään tapauksessa jättänyt kylmäksi. Kirja pitää otteessaan ja jaksaa yllättää loppumetreille saakka, joka on todella kunnioitettava saavutus. Luulen kuitenkin, että pienet yksityiskohdat ja suuri kokonaisuus aukeaisivat paremmin toisella lukukerralla.

****½

maanantai 2. elokuuta 2010

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli


Seitsemännen portaan enkeli on omaelämänkerrallinen romaani hänen lapsuudestaan. Nuori Francis McCourt varttui lapsuutensa ensimmäiset vuodet pula-ajan Brookklynissä, sitten Limerickissä Irlannissa. Irlantilainen katolinen lapsuus on kurjaakin kurjempi; isä ryyppää kaikki rahat, äiti kerjää koyhäin avustusta ja koko ajan enkeli tuo lisää lapsia.

Tarina on mielestäni upea. Todella surullinen, mutta sympaattinen. Suomalainen kirjailija Jari Tervo on kommentoinut kirjaa sanomalla, että se "naurattaa melkein koko sen ajan, kun ei itketä." Aika hyvin sanottu.
Jotenkin kauhistuttavaa, mutta myös helppoa ajatella, että romaanin tapahtumat ovat todellisia. Todenpohjaisia ainakin, tietysti McCourt on liioitellut ja keksinyt tiettyjä asioita.
Ainut mikä jäi vaivaamaan oli se, että mitä sille isälle tapahtu. Se vaan hävis yhtäkkiä eikä sen vaiheista mainittu enää mitään. Tai ehkä mainittiin ja en vaan huomannut. Seitsemänne portaan enkeli on ensimmäinen osan Frank McCourtin niin sanotusta muistelma trilogiasta. Kylllä ehkä tekis mieli lukea seuraavakin, Amerikan ihmemaassa.

Tykkään jotenkin todella paljon kirjan kirjoitustyylistä. Se on jotenkin tosi suora, sillä asiat on kerrottu lapsen näkökulmasta, joka ei ole ollut tietyistä asioista yhtä tietoinen kuin nykypäivän lapset. Synkkä tarina voisi masentaa aurinkoisempaakin ihmistä, mutta jotenkin kirjan lapsekas ja veikeä kertomistyyli vie mukanaan ja alkaa kaikessa trragisuudessaan jopa naurattamaan.

****

maanantai 26. heinäkuuta 2010

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu


Kaikkihan tietävät mistä Peppi Pitkätossu kertoo. Supervahvasta Peppi -nimisestä tytöstä, joka asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa. Kaikki ovat luultavasti kuulleet pienenä Peppi Pitkätossu satuja, enkä minä ole poikkeus. En muista aiemmin lukeneeni tätä kirjaa, mutta kuulleeni tarinat, sekä lukeneneeni muita tarinoita ja muistan myös jonkinlaisen piirretyn tv-sarjan. Mutta mitähän tästä nyt sanoisi. Hauskempi kuin muistin, jutut iskee vielä näin vanhemmallakin iällä. Ja oystyn vain kuvittelemaan kuinka suloinen Herra Tossavainen on. Jotenkin suloinen mielikuva siitä tulee. Mutta ei varmaan muuta. Kaikkihan rakastaa Peppi Pitkätossua, enkä minä ole poikkeus.

***½

tiistai 6. heinäkuuta 2010

50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää


Tuulen viemää ei ollut todellakaan sellainen kuin odotin. En oikein osaa sanoa millaiseksi sitä luulin, mutta ainakin tylsäksi. Samantyyppiseksi kuin Tolstoin kirjoja, joissa käydään vaan tanssiaisissa ja murehditaan typeriä ongelmia. Mutta ei. Tuulen viemäähän yllätti positiivisesti.

Scarlett O'Hara on etelävaltiolainen kaunotar, joka nauttii useiden miesten ihailusta ja helposta ja ylellisestä elämästä 1860 -luvun Georgiassa. Hän haaveile naapurin komeasta Ashley Wilkesistä ja rakastaa kaunista kotiplantaasiaan Taraa. Elämä heittää kuitekin Scarletin keskelle Yhdysvaltojen sisällissotaa ja Scarlett joutuu ajan mittaan sopeutumaan kovaan työntekoon ylellisen ja helpon elämän jälkeen.

Kirja yllätti ensinnäkin siinä suhteessa kuinka paljon se kertoi historiallisia asioita ja ykstyiskohtia sisällisodasta, sillä päähenkilöt todellakin joutuivat keskelle sitä. Muutenkin itse tarina oli yllättävä. Hienosta ja leidiksi kasvatetusta neidistä paljastuu periksiantamaton, itsepäinen, rohkea ja älykäs nainen, joka kaiken menetettyäänkin nousee ylös. Scarlett ei kuitenkaan todellakaan ole täydellinen. Hän on itsepäinen, itsekeskeinen, häikäilemätön ja jollain tavalla myös ylpeä. Hän tekee todellakin kaikkensa saadakseen mitä haluaa ja entisen ylellisen elämänsä takaisin. Hänen elämäänsä kuuluu paljon miehiä, kirjan aikana neljä tärkeätä, joilla kaikilla on oma lukunsa Scarletin elämässä.

Kerronta tapa ei ollut samalla tavalla tappavan tylsä kuin Tolstoin kirjoissa, tai jopa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Se oli mielenkiintoinen ja koko ajan tapahtui. Vaikka melkein yhdeksänsataa sivua älyttömän pientä teksitä tuntui alussa mahdottomalta aika nopeasti se kuitenkin meni. Vastoin ennakkoluuloja tykkäsin kyllä kovasti.

****

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Häräntappoase on stage

Kävin eilen Tampereella Pyynikin kesäteatterissa kattomassa Häräntappoaseen, ja oli kyllä ihan kloistava, tykkäsin älyttömästi! Vaikka oli ihan sairaan kuuma (30 astetta lämmintä) se ei hirveesti haitannu. Paikkana se oli upee, järvimaisema. Mun mielestä se oli hirveen hyvin toteutettu, katsomo oli pyörivä, joten mukaan saatiin kaikki monet tapahtumapaikat mukaan. Siinä oli myös lauluja mukana, jotka tavallaan vei sitä tarinaa eteenpäin, koska kirjassa on paljon Allun itsensä kertomia osioita ilman minkäänlaista dialogia.

Näyttelijät oli kyllä upeimpia, kaikki veti ihan täysillä. Suurin osa näyttelijöistä opiskelevat Teatterikorkeassa ja Tampereen näyttelijätyön laitoksella ja ne osas oikeesti hommansa ja olivat sisäsitäneet hahmonsa tosi hyvin. Pasi Rutasen hahmosta teki vielä upeemman se näyttelijä, ja muutkin hahmot oli tosi hauskoja, ja näytelmä nauratti useasti.

Suosittelen kyllä kaikille, ei tarvitse edes välttämättä kirjaa lukea niin voi mennä upean näytelmän katsomaan. :) Häräntappoase 2010

maanantai 28. kesäkuuta 2010

27. Anna - Leena Härkönen - Häräntappoase


Vaikka ehdin jo aloittaa Tuulen viemää, lukasin sitten Häräntappoaseen kuitenkin tähän väliin, sillä olen ensi sunnuntaina menossa Tampereelle kesäteatteriin katsomaan tätä näytelmää. Olen lukenut Häräntappoaseen kaksi kertaa aiemminkin, molemmilla kerroilla koulua varten.

Anna- Leena Härkösen esikoisteos vuodelta -84, on yksi suomen suosituimpia suomenkielisiä romaaneja. Kirja kertoo Allusta, joka peruskoulun päätyttyä lähetetään sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin. Vaasalaiselle pojalle kesä maaseudulla on kova paikka kunnes hän tapaa naapurissa asustavan Kertun, ja rakastuu.

Härkönen on kirjoittanut Häräntappoaseen 17-vuotiaana, joka on mielestäni uskomaton suoritus. Kirjailijan ikä ja kokemattomuus antaa Häräntappoaseelle mukavan raikkaan otteen ja se näkyy etenkin kirjoitustyylissä, josta pidin romaanissa kaikista eniten. Krjoitustyyli on jotenkin raikas, karu, siistimätön ja kaunistelematon ja vieläpä puhekielellä. Täytyy myös kunnioittaa 17-vuotiaan tytön aidon tuntuista eläytymistä samanikäisen pojan saappaisiin.

Terävä huumori ja miellyttävä kirjoitustyyli eivät kuitenkaan riitä. Arvostan Härköstä kirjailijana ja arvostan myös tätä kirjaa, mutta nyt en kuitenkaan osaa sanoa tästä muuta kuin, että ihan hyvä kirja oli. Hauska ja helppolukuinen. Odotan mielenkiinnolla kuitenkin näytelmää, sillä kuvittelisin, että tästä on hankala muokata teatteriversiota.


***½

lauantai 19. kesäkuuta 2010

17. Jane Austen - Ylepys ja ennakkoluulo


Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran joskus seiskaluokalla, josta nyt on jo muutama vuosi. Silloin pidin kirjaa typeränä ja tylsänä enkä voinut ymmärtää miten joku voisi pitää sitä klassikkona. Tässäkin, kuten monessa muussakin kirjassa, toinen lukukerta antaa paljon enemmän ja mielipiteeni muuttui täydellisesti.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on kiistatta kirjailijan pääteos. Bennetin perheen tarinaa pidetään kaikkien nykyajan rakkasuromaanien esikuvana ja kirja onkin tuottanut myös suursuositun tv-sarjan ja vuonna 2005 valmistuneen elokuvan. (Elokuva tulee itseasiassa tänään telkkarista, jonka vuoksi luin kirjan tähän väliin.)

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo siis Bennetin perheestä, jonka elämä muuttuu kertaheitolla kun naapuriin muuttaa ihastuttava herra Bingley ja tämän varakas ystävä Darcy. Perheen hössöttävä äiti alkaa puuhaamaan tyttäriään hyviin naimisiin, herrasmiesmäisen isä Bennetin seuratessa huvittuneena vierestä. Viehättävän vastustamaton ja nokkelasanainen Elizabeth Bennet on kuitenkin se, jolle rakkaus valmistaa suurimman yllätyksen vuoden aikana.

Jotenkin ehkä se kolme vuotta, joka minulla on tämän kirjan edellisestä lukukerrasta vierähtänyt, on ehkä muokannut ajatusmaailmaani ja ymmärtämistäni, sillä huomasin pitäväni tästä kirjasta suuresti. Vaikutelmaan liittyy luultavasti myös se, että edellisellä kerralla minulla oli todella suuret odotukset näin suurta klassikkoa kohtaan, kun taas toisella kerralla en odottanut oikeastaan mitään muuta kuin tappavaa tylsyyttä. Huomasin, että kirjassa tapahtuukin oikeastaan koko ajan, ja että teksti ei ollutkaan niin vaikeaselkoista kuin kuvittelin. Kirjan maailma ja henkilöt olivat jotenkin mielenkiintoisempia. Romaanin henkilöt kuvattiin poikkeuksellisen rehellisesti ja korostettiin sitä, ettei kukaan ole täydellinen. Kirjan rakkasutarina sen sijaan oli todella vahva ja täynnä ylpeyttä ja ennakkoluuloja (ymmärsin nyt myös että mistä tuo nimi tulee). Kiinnitin myös huomiota 1700 -luvun käyttäytymiseen verrattaessa tähän päivään. Tuolloin oltiin todellakin muodolllisen kohteliaita kaikille, mutta sanottiin myös ääneen suurin osa mitä ajateltiin ja joitain sellaisia asioita toisille päin naamaa, jotka nykyään vain kuiskuteltaisiin selän takana tai ajateltaisiin yksinäisyydessä. Esimerkiksi isä Bennet totesi useamminkin kuin kerran, että hänen nuoremmat tyttärensä ovat vallan typeriä ja tässä asiassa tulleet ilmiselvästi äitiinsä.

Loppujen lopuksi täytyy siis sanoa, että pidin kirjasta todella paljon ja nyt ymmärrän miksi sitä pidetään klassikkona ja on tällekin listalle laitettu näin korkealle.

****

(P.S. Kannattaa lukea myös Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiiri. Kirja on tosi hyvä, mutta elokuva ei muistaakseni ollut oikein mistään kotoisin.)

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat


Ennen tämän kirja lukemista olin ihan varma, että se on joku maailman tylsin pihakivien elämästä kertova tarina: sellainen missä kuvataan jonkun aution pihan kaikki yksityiskohdat pitkäveteisesti ja yök.

Kirja on kertomus Suantaan naisista, joiden miehet, veljet ja pojat ovat lähteneet sotaan. Naiset joutuvat lähtemään sotaa karkuun ensin Viipuriin ja sieltä eteenpäin.

Täytyy todeta, että pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Vaikka henkilöitä oli paljon, ei heitä helposti sekoittanut toisiinsa. Kirjan ensimmäisillä sivuilla oli luettelo hahmoista ja kartta Viipurista, jotka helpottivat lukemista suuresti.

Henkilöt olivat inhimillisiä, heidän kärsimyksensä ja ilonsa puskivat kirjasta voimakkaasti läpi. Tuska, nautinto ja rakkaus olivat hyvin aidosti ja täydesti kuvattu. Nautin siitä, että pystyin samaistumaan moneen henkilöön.

Vaikka kirjassa käsiteltiin paljon ihmissuhteita, niin sotaa sillä aivan selvästi oli haluttu kuvata aidosti sotaa. Sen kauheudet, irronneet raajat, mustuneet kasvot ja lentelevät suolet oli kuvattu aidosti, melkein hellästi. Naiskirjailijalta se on aika paljon.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti miesten väliset dialogit, joissa he ikään kuin salaa keskustelivat tunteistaan, surustaan. En tiedä sitten että oliko tämä vain kirjailijan mielikuvitusta, vai voiko miehet oikeasti puhua tunteistaan keskenään. Aidon tuntuisia nämä keskustelut olivat, ja pistivät ajattelemaan.

Lukekaa aivan ehdottomasti!

*****

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Nimessä ja veressä


Sain tämän pokkariversiona joskus isiltä, kun se oli tämän jo lukenut. Vähän aikaa sitten mietin, että mitäs sitä lukis seuraavaksi ja ajattelin, että luenpa vähän lisää suomalaista laatukirjallisuutta, joten luin tämän. Remeksen teoksia en ole aikaisemmin lukenut kuin 6/12, joka oli niin aidon tuntuinen, että aloin äidille selittämään sen tapahtumia: "Tiiätkö mitä on käyny..."

Nimessä ja veressä oli hyvin mielenkiintoinen jännityskirja. Siinä oli monta henkilöä, ja aina välillä piti miettiä, että mites tää nyt liittyy mitenkään mihinkään. Lopussa kuitenkin kaikki oli nivottu nätisti yhteen.

Ihan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppu oli laimea.

****

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Listan ulkopuolelta



Yritin vähän aikaa sitten aloittaa lukemaan Dostovjeskin Rikosta ja rangaistusta, mutta ei ollut oikein inspiraatiota lukea sitä ensimmäistä sivua pidempään, joten 100 kirjan lukeminen on vähän jäänyt. Sen sijaan olen ahminut yhdessä lomaviikossa monta muuta hyvää romaania, joista muutamasta ajattelin kirjoittaa tänne pari sanaa.

Jari Tervon Koljatti herätti kiinnostukseni ilmestymishetkellään sen saamalla mediahuomiolla. Silloin en kuitenkaan kirjaa lukenut kun ajattelin, että ei riitä ymmärrys tämän lajityypin kirjallisuudelle, luulin, että Koljatti olisi jotenkin vaikea. Nyt keväällä kuitenkin yksi kaveri suositteli tätä itse lukiessaan Koljattia, ja luin kuin luinkin teoksen. Koljatti on siis suomalaisesta yhteiskunnasta kertova poliittinen satiiri, jonka keskiössä on hyvin tutunoloinen Suomen pääministeri, joka aiheuttaa diplomaattisen skandaalin ja milloin mitäkin hämmenystä ulkomaita myöten. Koljatti oli paikoin todella hauska ja terävä ja kirvoitti monet naurut, mutta uskoisin, että muutaman vuoden päästä kirja aukeasisi minulle paremmin, sillä en tiedä paljon mitään politiikasta.


Koljatin jälkeen iskin kiinni kauan etsimääni Leena Lehtolaisen dekkariin. Lehtolainen on ehdottomasti yksi lempikirjailijostani, ja Maria Kallio -dekkarit ovat suosikkejani. Nyt olen lukenut kaikki Lehtolaisen kirjat moneen kertaan, uusinta lukuunottamatta. Väärän jäljillä on sinänsä erilainen, että edellisen kirjan tapahtumista on kulunut muutama vuosi ja päähenkilö on aivan eri elämän tilanteessa, sillä hän ei enää työskentele poliisina. Muutos on kirjan sisältöön ja sävyyn nähden huomattava ja kirjassa on raikas ote vanhaan hahmoon, en pidä Väärän jäljillä -dekkaria Lehtolaisen parhaimmistona. Myös kirjoitustyyli on romaanien välissä selvästikin muuttunut, jotenkin nykyaikaisempaan ja päivitettyyn tyyliin.

Jodi Picoultin Sisareni puolesta on kirja josta kiinnostuin elokuvan ilmestyttyä. Se kertoo Fitzgeraldin perheestä, jonka elämä pyörii leukemiaa sairastava Kate -tyttären ympärillä. Pikkusisko Anna on geneettisesti Katen kanssa yhteensopiva, joten verensiirrot ja leikkaukset ovat myös hänen jokapäiväistä elämäänsä. Anna ei ole koskaan kyseenalaistanut asemaansa isosiskon solupankkina, ennenkuin kolmentoista vuoden iässä, jolloin hän päättää haastaa vanhempansa oikeuteen. Tämä kirja on mielestäni aivan ihana ja luin sen 400 sivua melkeimpä yhdeltä istumalta. Kirja jaksaa yllättää ja itkettää ja haluaisin ehdottomasti nähdä myös elokuvan.



Prep- elämänkoulu on kirja, jonka olen lukenut myös muutaman kerran aiemmin. Curtis Sittenfieldin romaani kertoo mielestäni upeasti siitä epävarmuudesta, joka nuoria vaivaa heidän etsiessään paikkaansa maailmasta. Prep kertoo Lee Fioran neljästä opiskelu vuodesta Aultin eliitti sisäoppilaitoksessa, jossa rahasta ei puhuta, mutta on päivänselvää, että kaikilla sitä on. Stipendillä opiskelevan Leen energia menee pohdiskellessa osaako hän keskustella oikeista asioista ja käyttää oikeita vaatteita. Hän tutustuu ihmisiin, vieraantuu heistä, saa ystäviä ja etsii omaa paikkaansa Aultista ja myös koko maailmasta.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Listan ulkopuolelta: Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja pahan pappi

Tais olla nyt toinen tai kolmas kerta, kun luin tän kirjan. Harjunpäät on kolahtaneet muhun ihan täysillä. Niissä on realistinen kerronta ja mielenkiintoinen juoni. Joensuu on ollut poliisi, joten hän pystyy kirjoittamaan aidontuntuisesti Harjunpäästä.

Harjunpää ja pahan pappi on kertomus Matista, Mikosta, Lendestä, Harjunpäästä ja Papista. Mikko Moisio on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin on ajautunut umpikujaan elämässään. Matti on hänen poikansa, yksinäinen vähän outo ja kiusattu, jota Lende puolustaa. Lende tutustuttaa Matin Pappiin, mieheen, joka uskoo olevansa maahinen, jolla on erikoinen tehtävä.

Harjunpää on mies, joka työskentelee Poliisin Väkivaltaosastolla. Hän on kyynistynyt työtään kohtaan ja toivoisi, että voisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Asiaa ei auta se, että Helsingin metrossa on alkanut sattua kummia kuolemantapauksia ja niiden yrityksiä.

Tarinan ja hahmojen realistisuus on melkein yliluonnollista. Kirja tempaa mukaansa ja saa lukijan harppomaan riveillä ja yrittämään arvoituksen ratkaisemista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja minusta kuuluisi Sata kirjaa -listalle. Ainakin suomalaiselle sellaiselle.

*****

perjantai 21. toukokuuta 2010

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

Sofi Oksasen Puhdistukselta odotin aika paljon, koska Oksanen on ollut niin paljon julkisuudessa.

Eräänä aamuna herätessään Aliide Truu huomaa pihallaan epämääräisen ihmismytyn. Ihmismytty on Zara, pahoilta miehiltä karannut huora.

Aliidea ja Zaraa yhdistää hyvin moni asia, ja sen lukija saa pian huomata. Kirjassa on paljon asioita, jotka pitää lukea rivien välistä.

Hahmot on kuvattu realistisesti ja mielenkiintoisesti. Juoni on rakennettu loistavasti.

Kirjan sanoma on poliittiskriittinen.

****

(oon kipeä, tekstiä ei oikein synny.)

maanantai 10. toukokuuta 2010

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

Nämä kirjat on taas näitä, mitkä olen lukenut ties kuinka moneen kertaan. Luulen, että kaikki tietää mistä nämä kertovat, mutta kerronpa silti lyhyesti.

Harry Potter on 11-vuotias, kun hän saa tietää itsestään uusia asioita: hän on velho ja hän on pienenä vauvana selvinnyt hengissä jostain sellaisesta, mistä kukaan muu ei ennen ole. Nimittäin mahtavan pimeyden velhon, lordi Voldemortin kuoleman kirouksesta.

Kaikki kirjat kertovat Harryn selviämisestä velhomaailman melkein kuuluisampana henkilönä ja Voldemortin vainon alla.

Harryn lisäksi kirjassa on kaksi muuta sivupäähenkilöä: Hermione Granger ja Ron Weasley, jotka ovat Harryn kanssa samassa tuvassa.

Näin ilmaistuna kirjat kuulostavat lähes tyhmiltä. Mutta J.K. rowlingin kirjoitustyyli (unohtamatta suomentajaa, joka on varmasti tehnyt hirveän työn) on hyvin mielenkiintoinen. 7 kirjan aikana kaikki henkilöt kasvavat. he kokevat rakkautta, vihaa, ystävyyttä. Vaikka Harry joutuu koko ajan taistelemaan Voldemorttia vastaan, hän kokee silti inhimillisiä tunteita, murrosiän ja ensimmäisen rakkautensakin.

Tarina ei siis ole pelkkää toimintaa ja mäiskettä, vaan siinä on sisältö, joka on varmasti suurin syy siihen, että Harry Pottereilla on niin suuri maine.

Ainoa, mikä lukiessa ärsytti, oli se, että aina uuden kirja alussa toistettiin vanhoja asioita. Ihan kuin joku lukisi toisen, kolmannen, neljännen tai muun myöhemmän osan ennen ensimmäistä.

Teemana kirjassa on rakkaus. Rakkaus pelasti Harryn kuolemalta ja rakkaus auttaa Harrya voittamaan Voldemortin. Rakkautta on kirjassa kaikkialla. Hahmojen välillä, jopa yllättäviäkin rakkaussuhteita.

Dumbledore on ehdottomasti tarinan mielenkiintoisin henkilö. Hän toimii Harryn ja hänen kumppaneidensa koulun, Tylypahkan rehtorina.

*****


keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

55. Miguel Cervantes - Don Quijote


Sairaspäivää ja eilis-iltaista sähkokatkosta on kiittäminen siitä, että sain tämän kyseisen kirjan vihdoin ja viimein luettua. Ei kyllä mulla ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Jotenkin ei vaan jaksanut kiinnostaa, jotenkin siksi tässä meni näin kauan. Alussa kirja oli suht mielenkiintoinen kun kerrottiin Don Quijoten hulluuden alkamisesta ja tuulimyllyistä, mutta sitten kirja muuttui pitkäveteiseksi ja rupesi kyllästyttämään. Luin vielä lyhennetyn, nuorille suunntaun version, en voi edes kuvitella kuinka kauan olisi mennyt jos olisin lukenut alkuperäisen.

*

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

98. Maria Jotuni - Huojuva talo


Mulla ei ole tästä kirjasta juuri mitään sanottavaa. Se alkoi mielenkiintoisesti, mutta loppua kohti odotin vain, että se loppuu.

Tarina kertoi Lean perheen tarinan. Perheen pää, Eero oli sekopää narsisti, joka kohteli muuta perhettä kuin kasaa p*skaa.

Ahdistavaa luettavaa.

**

perjantai 26. maaliskuuta 2010

93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä


Veera väitti mulle, että tää kirja on ihan paska. Ei ollut mun mielestä. Se on omanlaisensa. Siinä onn sellaista tiettyä huumoria ja se on kirjoitettu niin, että lukijalle jää paljon tulkittavaa.

Kirja kertoo nuoren Matin kasvamisesta isoksi. Kirjassa kerrotaan Matin näkökulmasta asioita, jotka tekivät hänestä hänet.

Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä. Tarinaa voisi kuvailla sympaattiseksi ja huvittavan surkeaksi herkän pojan kasvutarinaksi.

****

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

62. Leon Uris - Exodus


No. Tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen on sekavat. Pakko todeta, että kirja on kyllä yksi parhaista mitä olen lukenut, ja että se tosiaankin on ansainnut paikkansa listalla.

Leon Uris on julkaissut tämän kirjan vuonna 1958. Hän oli Amerikan juutalaisia ja värväytyi armeijaan Pearl Harbourin jälkeen. Tätä kirjaa varten hän teki tutkimustyötä kaksi vuotta Israelissa.

Kirjan nimi Exodus viittaa laivaan, jolla siirrettiin laittomasti juutalaisia Palestiinaan. Tämä laiva on ollut oikeasti ja ilmeisesti myös kaikki kirjassa kuvatut poliittiset ja sodalliset asiat.

Kirja kertoo siis pääpiirteittäin ja vähän syvällisemminkin juutalaisten kamppailusta saada luvattu maansa.

Tarina on melko pitkä, ja alku menee pitkälti lukijan opettamisessa, että miten juutalainen kulttuuri toimii ja mitkä ovat juutalaisten normeja. Siinä sivussa lukija myös tutustutetaan kirjan päähenkilöihin: Ari Ben Canaaniin ja hänen perheeseensä, Kitty Fremontiin, Doviin ja Kathyyn, juutalaisiin pakolaisiin.

Aivan selvästi kirjailijan tarkoitus on saada ihmiset juutalaisten "puolelle". Kirja voisi kiteyttää lauseeseen "Juutalaiset eivät tahdo kuin oman maansa". Vaikka kirja esitteleekin julmia asioita, niin kuin sotaa, holokaustia ja tunteiden kuolemista, on se kuitenkin kirjoitettu toivoa antavasti.

Kirja oli tavallaan aivan hirveä. Kun kuvattiin esimerkiksi Dov Laundaun elämää, niin melkein itku pääsi, se oli nii kamalaa lukea.

Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille, avasi silmiä ja oli hyvin kirjoitettu. Ei mikään normaali sotakirja.

*****

lauantai 13. maaliskuuta 2010

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia


Pikku naisia kertoo Marchin perheestä, joka elää yksinkertaista elämäänsä sisällisodan aikana Yhdysvalloissa. Kirjassa keskitytään neljään sisarukseen: Meg, Jo, Beth ja Amy ovat taiteellisesti lahjakkaita ja ahkeria tyttöjä, joiden isä on mennyt sotaan. Isää kaivatessa tytöt tutustuvat naapurin ystävälliseen herra Laurenceen ja tämän lapsenlapseen, ilkikuriseen Laurie -poikaan. Laurie tykästyy kovasti kaikkiin Marchin tyytöihin ja kokee heidän kanssaan monia seikkailuja ja huolia.

Pikku naisia on noin yleisesti ihan viihdyttävä kirja ja mukavaa luettavaa. Hahmot ovat mukavan erilaisia ja samaistuttavia, että jokaiselle lukijalle löytyy oma suosikki. Minun suosikkini oli ehkä poikamainen Jo, joka yrittää olla mies talossa isän ollessa poissa. Loppua kohden kirja kävi mielenkiintoisemmaksi kun mukaan tuli vähän surua ja romantiikkaa.
Tavallaan en kuitenkaan ehkä ymmärrä miksi tämä on niin suosittu ja klassikko, sillä onhan tälläisiä samanlaisia kirjoja olemassa ehkä miljoona. Mutta ei siinä mitään, mielestäni kirja kuvaa hyvin tuon aikakauden elämää Yhdysvalloissa, ja on muutenkin hyvä kirja.


***

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekka


Intialainen meriarkeologi Amitra Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia apunaan erikoissukellusvenettä hallitseva Sergei. Kaksikko yrittää selvittää mitä alueella tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten. Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua, kun kokonainen järvi katoaa. Ryhmä eri alojen tutkijoita kokoontuu yhteen kun maailmaan uhkaa pelottava tulevaisuus.

Sarasvatin hiekka on fiktiivinen romaani, jolla on kuitenkin todelliset lähtökohdat: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta on löydetty meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkin raunioita. Kirjassa käsitellään myös mannerjäätiköiden sulamista, Atlantiksen tarua sekä tsunameja, jotka ovat olleet viimeistään vuoden 2004 joulukuun jälkeen todellinen pelon aihe. Myös ydinvoiman lisäämisen kritisointia harrastetaan kirjassa paljon, ja ilmeisesti hyvästä syystä. Takakansi tekstin ja alun perusteella en todellakaan odottanut näin pysäyttävää ja pelottavaa tarinaa, joka on hyvinkin todentuntuinen.

Vertaisin kirjaa Ilkka Remeksen romaaneihin. Molemmissa on todenperäisiä lähtökohtia, ja paljon henkilöitä joiden tarinat jossain vaiheessa kietoutuvat yhteen. Kun Remeksen kirjoissa jo alku saa lukijan kiinnostumaan ja pitää otteessaan loppuun asti, Sarasvatin hiekasta minä todella kiinnostuin vasta noin puolessavälissä.
Itse kirjan tekstillinen osuus ei ole mitenkään pyöryttävän erikoista tai ihmeellistä, mutta aihe ja sen kuvaus ansaitsevat kyllä arvostusta.

Kirjan lopussa kirjailija on kirjoittanut kappaleen siitä mikä oli totta ja mikä ei. Onneksi. Hieman herkkähermoisimmille kirja olisi varmaan kova pala pureskeltavaksi, sillä vaikka kirjan maalaama uhkakuva on hyvin todellinen, ei se ole ajankohtainen vielä pitkään aikaan.

****

torstai 25. helmikuuta 2010

16. Elias Lönnrot - Kalevala


Mie olin aluksi aivan satavarma, että jipii, Kalevala on kyllä niin sivistävää lukemista, ettei se voi olla huono. Ja luinhan mie Helkavirsiäkin, ja tykkäsin siitä kovin, vaikka siinä oli runoja. Jokatapauksesssa Kalevalaa lukiessa en voinut välttyä "hohhoijjaa" -efektiltä.

Kalevalassa kaikki on kerrottu miljoonaan kertaan, eri sanoin. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että se on siirtynyt suullisena perintönä, ja toisto on helpompi muistaa.

Kalevala kertoo tarinaa Pohjolan ja Kalevalan ihmisistä, jotka tappelevat paljon keskenään. Kummatkin tuntuvat jotenkin väheksyvän toista, mutta liekö kyse sitten kateudesta tai pelosta? Nimittäin yhdessä runossa Ilmarinen hakkee vaimoa Pohjolasta ja suostuu kaikkeen mitä Pohjan akka hällä teettää.

Kalevalassa henkilöt on kuvattu epärealistisen realisesti. Vaikka henkilöillä on yleensä jotain "erikoisvoimia" (esim. loistava laulutaito jolla siirretään tavaroita) niin silti henkilöt ovat kauhean inhimillisiä, tuntevat epämielekkäitä tuntemuksia ja myös toimivat typerästi.

Luin 17. painoksen, ja alkusanoissa luki jotain tyyliin "tämä on lopullinen versio ja parasta suomen kieltä", nauratti vähän, se on nimittäin ennen 1950 painettu. Kieli kirjassa oli värikästä, ja oli ihanaa lukea ja arvailla sanojen merkityksiä.

"Jäi yksin Kalervon impi
kera vatsan vaivaloisen"

Lönnrot on tehnyt valtavan työn. Olen jotenkin iloinen siitä, että olen nyt lukenut taas yhden sivistävän teoksen.

Viimeisessä runossa minua häiritsi samankaltaisuus Raamatun kanssa. Siinä Marjatta, nuori neitsyt, tulee raskaaksi puolukasta, ja synnyttää pojan (sytyttääkö?). Väinämöinen ei hyväksy poikaa, vaan vaatii tapettavaksi, mutta kaksikuinen poika haukkuu Väinämöisen. Väinämöinen lähtee ja toteaa lähtiessään, että joskus häntä vielä tarvitaan. Mie nään tässä Lönnrotin vastalauseen sille, että Raamattu hävittää Suomen vanhan kulttuurin. Nähköön kuka mitä näkee, en varmaan ole oikeassa.

***½

tiistai 9. helmikuuta 2010

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa


Tästä kirjasta mulla on ollu aina sellanen mielikuva, että tää kertoo jostain tyypistä joka hengailee ruispellossa ja kirjottelee runoja. Että tarina olis jotenkin yltiötylsä ja jännityksetön. Ihan vaan ton nimen takia. SITTEN jotain kautta kuulin vähän lisää tästä kirjasta: että se sijoittuu New Yorkiin ja, että muutamilla tunnetuilla rikollisilla ja sarjamurhaajilla olisi ollut kyseinen opus hyllyssään (mitä sekään nyt muka kertoo kirjasta tai sen lukijoista, että kaikki on jotenkin vinksahtaneita sarjamurhaaajia vai?). Sieppari ruispellossa alkoi yhtäkkiä kummasti kiinnostaa.

Täytyy kuitenkin sanoo, että petyin. Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldista, joka saa potkut (taas kerran) arvostetusta sisäoppilaitoksesta. Holden päättää lähteä kohti kotia Manhattanille muutamaa päivää etuajassa, ihan vaan siitä syystä ettei kestä olla Penceyssä enää. Suoraan kotiin hän ei kuitenkaan mene vaan pyörii Manhattanilla muutaman päivän, tapaa tuttujaan ja mietiskelee kaikki menneitä oppilaitoksiaan ja niistä mieleen jääneitä ihmisiä. Jotenkin kirjan tarkoitus ja sanoma jäi ainakin mulle pimentoon. Loppukin tuli aika yllättäen ja kirja loppu myös jotenkin hassusti. Emmä tiiä, ehkä mä luen tän joskus uudestaan ja saan tästä jotain enemmän. Ihan mukavaa ajankulua ja joustavaa kerrontaa kuitenkin.


**½

torstai 28. tammikuuta 2010

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina


Vihdoinkin! Päälimmäinen tunne on helpotus, että sain tän kirjan vihdoin luettua. Tosiaan 999 sivua, eikä ihan kevyimmästä ja helpommasta päästä. Eikä myöskään parhaasta.

Kirja kertoo siis viime vuosisadan lopun pietarilaisista seurapiirestä, ja päähenkilöksi voisi nimetä naisen nimeltä Anna Karenina. Anna on arvostettu ja pidetty nainen, kaunis ja arvovaltainen, hyvissä naimisissa ja pienen pojan äiti. Anna kuitenkin rakastuu Vronskiin, jonka kanssa aloittaa suhteen. Noin puolessa välissä kirjaa Anna eroaa miehestään ja sitten loppuromaani odotellaankin avioeroa. Anna Kareninan lisäksi kirjassa on noin tusina merkittävää henkilöä, joista voisi erikseen mainita hyväsydämmisen Kittyn, joka oli alussa rakastunut Vronskiin, sekä monihaaraisen kolmiodraaman viimeisen osapuolen Levinin.

Anna Karenina oli kuitenkin romaanina postitiivinen yllätys. Olihan kirja pitkä, raskas ja tylsä, oli siinä kuitenkin sellaista ajatonta romantiikkaa ja ihmissuhdesotkuja, jotka meikäläistä kiinnostivat ihan kohtuullisesti. Sotaan ja rauhaan verrattuna hyvä, mutta noin muuten aika tylsä, ja asiasta kiinnostumattomalle aika tuskaisaa luettavaa.

*

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma


Ja näin kerrankin, Idakin saa luettua jotain (mulla on Decamerone ja Kalevala btw kesken). Tän Sofian maailman luin koulua varten ÄI1 menossa, ja sinne piti lukkee jotain, niin luin sitte tän.

Ensimmäisen kerran luin tän joskus kuudennella luokalla - kas kummaa, ei sillon iskenyt ollenkaan. Sillon skippasin noi kaikki historia kohdat. Nyt luin koko kirjan, jokaisen sanan.

Kirja siis tosiaan kertoo Sofiasta, joka alkaa yhtäkkiä saamaan yllättäviä kirjeitä, jotka laittavat hänet miettimään elämää ja sen suuria kysymyksiä. Sofia tutustuu Albertoon, joka opettaa hänelle filosofiaa.

Alberton ja Sofian elämä kietoutuu erään Hilden ja tämän Libanonissa olevan isän elämään, ja lukija menee aivan pyörälle päästään. Tässä kirjassa maailmat menevät päällekkäin.

Kirja on nerokas, ja pistää ajattelemaan. Tätä ei todellakaan ole kirjoitettu kuudesluokkalaisille. Täytyy todeta, että lukion filosofian ensimmäisen kurssin jälkeen kiinnostuin filosofiasta. Sen ansiosta minun olikin helppo lukea Sofian maailmaa.

Suosittelen kaikille filosofiasta kiinnostuneille.

****

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

67. Lewis Carroll - Liisan seikkailut ihmemaassa


Liisa ihmemaassa on varmastikin yksi tunnetuimpia lastensatukirjoja kautta aikojen. Jostakin kumman syystä en kuitenkaan itse ole aiemmin lukenut koko kirjaa, vaikka tarinan tunsinkin osittain.

Ideana on siis se, että pieni Liisa-tyttö joutuu yllättäen Ihmemaahan, jossa on kaikki ihan hassusti. Siellä hän kutistuu ja kasvaa vuorotellen aivan järjettömiin mittoihin, tapaa kokonaisen korttipakan, istuu teellä hatuntekijän kanssa ja kuuntelee Valekilpikonnan tarinoita.

Liisan tarina on ihan hullunkurinen ja sekopäinen, mutta silti viihdyttävä. Kyllä sen ymmärtää miksi tämä on niin suosittu. Ei kuitenkaan sellainen mikä enää tässä iässä hirveästi jaksaisi minua kiinnostaa. Mitään syvempää merkitystä tai tarkoitusta en tälle löytänyt. Lempparihenkilöni oli varmastikin herttakuningatar, joka nauratti mua tosi paljon.

***½