tiistai 29. joulukuuta 2009

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira


Fedja-setä, kissa ja koira kertoo kuusivuotiaasta pikkupojasta, Fedja-sedästä, joka rakastaa eläimiä. Ymmärtämättömät äiti ja isä eivät kuitenkaan anna Fedja-sedän pitää kotona kissa Matruusia ja Musti-koiraa, joten Fedja-setä päättää karata kotoa ja muuttaa eläimineen maalle. Matruski ja Musti osaavat myös puhua ja hoitaa taloutta, joten kolmikon elämästä tulee oikein leppoisaa. Mukaan otetaan vielä lehmä, nimeltä Mirri, sekä ruualla käyvä traktori Tr-tr Mitja.

Tämä kirja on oikein mukavaa ja leppoisaa luettavaa. Sivuja ei ole paljon ja tarina on hauska lastensaduksi. Jotenkin en kuitenkaan ehkä ymmärrä, että minkä vuoksi juuri tämä satukirja on päässyt tälle listalle, koska ei tässä mielestäni ollut mitään sen suurempaa syvempää merkitystä tai yhteiskunnallista sanomaa. Mutta joo kyllä tykkäsin.

****

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

68. John Steinbeck - Eedenistä itään


Eedenistä itään sijoittuu 1800 ja 1900 -lukujen taitteeseen, ja tapahtuma paikkana on kaunis Salinasin laakson Amerikassa. Tarina kertoo kahden perheen pitkät tarinat; Hamiltonien ja Traskien. Tarinan keskiössä on kuitenkin Adam Trask, nuori mies, joka vaeltelee levottomana paikasta toiseen ja päätyy lopulta veljensä luokse lapsuuden maatilalleen asustelemaan. Eräänä päivänä aikamiespojat löytävät pahasti loukkaantuneen nuoren naisen portaaltaan ja ottavat hänet kotiinsa hoidettavaksi. Salaperäisissä olosuhteissa loukkaantunut Cathy Ames kietoo Adamin pikkusormensa ympärille ja syvästi rakastunut nuorukainen päättää naida Cathyn. Adam ei vain osaa aavistaakaan, että naisessa asuu suuri pahuus, jollaista ei normaaleilla ihmisillä ole. Avioliitosta syntyneistä kaksospojista Aaron perii isänsä hyväsydämmisyyden, mutta Cal kantaa äitinsä rakasta verenperintöä.

Mulla oli aika negatiiviset ennakkokäsitykset tätä kirjaa kohtaan, mutta ne kyllä osottautu vääräks. Ensimmäiset kymmenen sivua oli kyllä tosi turhia, niissä vaan kuvailtiin sitä laaksoa. Tarina on kerrottu todella laajasti ja hyvin pohjustaen, joka teki ainakin minulle lukemisen ja ymmärtämisen paljon helpommaksi. Hahmot olivat todella syvällisiä ja hyvin kehiteltyjä. Toisaalta kerronta oli välillä hieman pitkäveteistä.

Teema tässä kirjassa oli tietenkin hyvä ja paha, ja varsinkin se, miten kyseiset ominaisuudet ilmenevät ihmisissä. Hienoa oli mielestäni se, että kun Cathy oli esitetty todella pahana, niin Calista sittenkin paljastui niitä hyviäkin puolia joita lukija (tai siis ainakin minä) odotinkin ja toivoin.
Löysin kirjasta myös paljon uskonnollisia vertauksia ja ajatuksia esimerkiksi Eedenin puutarhan. Tarina heijastelee myös vahavasti Kain ja Abelin tarinaa, jopa kahdessa sukupolvessa.

Itse en oli kirjasta tehtyä elokuvaa nähnyt, mutta sen verran mitä siitä luin, en usko sen olevan kovin hyvä kirjaan verrattuna. Ilmeisesti tarina alkaa vasta noin kirjan puolesta välistä ja pois on jätetty niin Adamin ja Charlesin lapsuus kuin suurin osa Hamiltonien perheen tarinastakin. Vähän tyhmää.


***½

lauantai 12. joulukuuta 2009

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran


Kun mä lopetin tän kirjan lukemisen tossa äsken, mulla oli sellanen tunne. Tunne sanana kuulostaa todella tyhmältä ja totenkin tälläiset asiat on helpompi ajatella englanniksi; feeling. Tällästä tunnetta mulle ei oo ollu moneen viikkoon, oikeastaan moneen kuukauteen. Johtuen varmaan nykyisestä alituisesta ärsytyksestäni ja väsymyksestä, mutta myös siiten, että en ole pitkään aikaan törmännyt kirjaan, elokuvaan, biisiin tai johonkin tilanteeseen, joka ois aiheuttanu sen tunteen. Noin 10 minuuttia sitten mä olisin ehkä osannu pukea sen tunteen tähän sanoiks, mutta en enää. Koska oikea ahdistava elämä tuli tielle. Sen sijaan, että olisin voinut olla yksin jossain tyhjässä huoneessa tietokoneen tai kynän ja paperin kanssa, soittaen Stingin luutulla soitettua versiota Fields of Goldista täysillä, hukkasin tunteen, koska veli ei päästänyt koneelle kun on pakko pelata autopeliä ja tapella siivoavan pikkusiskon kanssa. Ja samalla äiti imuroi ja pesukone huutaa. Tavallinen lauantai-illan kaaos. Ja se tunne meni ohi.

Ja sitten tilalle tuli toinen tunne, joka ei nyt oiekastaan tähän blogiin tai asiaan kuulu. Turhautuneisuus ja onnettomuus. Itsesääli ja ärtyneisyys.
Mä en nyt oikein tiedä miten mun pitäis tätä juttua jatkaa. Tunnepohjalta kirjoittelua tietenkin, mutta entä missä vaiheessa mä kertoisin kirjan juonen? Ehkä kaikille on jo tässä vaiheessa selvää, että murska-arvosteluhan tästä on tulossa, viisi tähteä ja papukaijamerkki.

Levoton sukupolvi, aloitetaan nyt sitten vaikka siitä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran kertoo monesta eri henkilöstä luokkaerojen ja sodan keskellä. Levottomasta sukupolvesta, Suomen rankimman identiteettikriisin ja muutoksen taitteessa aikuisuuteen kasvavista nuorista ja aikuisista. Samalla se on oodi, rakkauden tunnustus Helsingille, josta näkyy varsinkin viimeisessä luvussa aivan uusi puoli, levollinen ja kaunis, totutun kaoottisen ja "ruman" sijasta. Todellakin tuntuu nyt, että pystyn ajattelemaan Helsinkiä paljon monitasoisempana kuin aiemmin. Tuntuu, että kaupunki salaa monia salaisuuksia vuosisatojen varsilta, eikä ole vain se hektinen pääkaupunki. Pitäisin Helsinkiä tässä kirjassa yhtä suurena osana, kuin New Yorkia tv-sarjassa Sex and the City.

Minä en kuitenkaan kirjaa näe tarkkana historiallisena kuvauksen, vaan pikemminkin laajana menneen yhteiskunnan ja ihmisten tutkistkeluna. Alussa tuntui, että yhdestäkään henkilöstä ei saa mitään irti eikä uskalleta mennä pintaa syvemmälle. Pikkuhiljaa asiat, tunteet ja merkitykset valottuvat. Mielihenkilökseni nousi erityisesti Miss Lucy L, joka kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan ja kulki rehellisesti omia polkujaan nauttien elämästä, ihmisitä ja mahdollisuuksista. Jotenkin Lucie antoi meikäläiselle toivoa siitä, että mikä tahansa voisi olla mahdollista kun vain on oikeanlainen asenna ja elämänfilosofia.

Monia henkilöitä seurataan lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen saakka ja jokaista heistä vaivaa jatkuva leovttomuus. Jotkut löytävät rauhan, jotkut kuolevat sitä etsiessä ja joidenkin loppu jätetään lukijan itse päätettäväksi.
Juuri tämän levottomuus -teeman vuoksi kirja on mielestäni hyvin ajankohtainen 2000 -luvun nuorisolle ja muillekin. Ainakin tunnistan samaa levottomuutta omasta säälittävästä elämästäni.

Kirjasta jäi mieleen kohta, jossa kuvataan hienosti perussuomalaista jäykkyyttä ja pidättyväisyytta musiikin kautta. Samalla suomalaiset rinnastetaan paljon rennompiin amerikkalaisiin.

Vaikka tämä on kertomus suomenruotsalaisesta väestöstä, yhdistän mielessäni henkilöihin ja tapahtumiin 1920 -luvun Hollywoodista tuttua glamouria. Savuisia jazz-baareja, silkkipukuja ja kiharoita. Käryävä savuke jokaisen suupielessä tai sormien välissä.
Jotenkin voin sieluni silmin nähdä upean Lucie Lillienhjelmin soittavan kaunista melodiaa pianolla kylmässä tuulessa, sotkuiset kiharat ja ohut violetti silkkipuku liehuen. Samoin tilanteen, jossa Lucie ja Henning ovat ulkona tupakalla ja keskustelevat, siitä että heidän aikansa alkaa olla ohi. Jotenkin tuntuu, että on osa tuota laajaa ystäväpiiriä. Mitä sitä muuta voi kirjalta kaivata?

Mikä se tunne sitten oli? Ei voi tietää. Ehkäpä sekoitus rauhallisuutta ja leovttomuutta, surua ja onnellisuutta. En muista kirjaa, joka olisi viimeksi onnistunut vaikuttamaan minuun tällä tavalla. Vaikka tästä tekstistä nyt tulikin näin pitkä, voin rehellisesta sanoa, että kirjan viimeiset 20 sivua vetivät meikäläisen sanattomaksi. Odotan innolla, että saan käsiini Kjell Westön uusimman teoksen.

*****

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

98. Maria Jotuni - Huojuva talo


Huojuva talo kertoo kertoo päähenkilö Leasta ja tämän onnettomasta avioliitosta. Lean lapsuus oli onnellinen, vaikka isä olikin alkoholisti. Idealistinen nuori tyttö kuitenkin saa jättää itsenäisyyden haaveet taaksensa kun hurmaava Eero suostuttelee tämän avioon kanssaan. Pian Eero kuitenkin paljastuu itsekeskeiseksi, jolla ei ole minkäänlaista ongelmaa pahoinpidellä vaimoaan tai lapsiaan.

Huojuva talo valmistui jo vuonna 1935, mutta jostain syystä julkaistiin vasta Jotunin kuoleman jälkeen vuonna 1963. Kirjan päähenkilönä on itsenäinen Lea, joka edustaa hyvää ja pahiksena on narsistinen Eero, jolla on taipumuksia käydä vieraissa naisissa. Joidenkin tahojen mukaan tarina kuvastaisi Maria Jotunin omaa onnentonta avioliitto, ja olisi tämän takia julkaistu postuumisti.

Päällimäisenä ajatuksen kirjasta minulle jäi, että se oli liian pitkä. Jotenkin tuntuu, että välillä siellä oli paljon sellaista tarinan kannalta turhaa asiaa, jonka vuoksi juoni jäi hieman junnaamaan paikallaan, eikä mennyt selkeästi eteenpäin. Muuten kyllä ihan ok hyvä kirja. Aika mitäänsanomaton meikäläiselle.